Kuin ruusu

Isä lausui äidille sen syntymäpäivänä juhlallisesti että Du bist wie eine Blume, so schön und holz und rein. Taisi olla Heinrich Heinen runo. Saksaa luettiin ja sitä opiskeltiin kotonakin, vaikka latina oli tärkein ja siitä johtuva historia.


Ellei näe taakseen, ei näe sivuilleen eikä eteensäkään. Itseään isä piti lähinnä kaktuksena. Äiti ilvehti ettäkö oikein yön kuningatar.


Luin Rosa Liksomin kirjan ja tulin ajatelleeksi Heinen puhtaan kukan ajatusta. Ja kukat liitetään naisiin. Niin kuin ruusu. Olen tullut ehkä lukeneeksi Rosa Liksomin oman nimen mutta en muista sitä. Eikä sillä ole väliäkään, muistan hänet pukeutuneena sotilaaksi joskus ehkä 80-luvulla, aurinkolasit päässä, piilossa. Sen tiedän että hän on kotoisin alunperin Lapista ja osaa puhua hoon päältä. Se on erilaista h-kirjaimen liittämistä kuin Pohjanmaalla.


Kirja Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. En ole ehtinyt lukea sitä aiemmin, nyt polvi ja sääriluu yrittävät selvästi torjua ruuveja ja titaanilevyä ja käveleminen on hankalaa. Siellä hermostossa käy hirveä kuhina, kun hermot rakentavat itselleen uusia ratoja. Sitä paitsi on tullut syksy ja on lupa lukea.


Olen pitänyt Liksomin kirjoista aina. Etenkin niistä lyhyistä proosanpätkistä. Kun Liksom julkaisi ensimmäisiä niistä, kriitikot ja suomenopet keskustelivat kiivaasti, mitä lajia kirjallisuutta nämä nyt ovat. Jossain määrin lyhytproosan käsite tuli meriteeraamaan juuri näitä Liksomin ensimmäisiä kirjoja. Pari minulla on hyllyssä yläkerrassa, yhden nimi oli muistaakseni Bama lama, joka vaikutti sitaatilta Arto Mellerin näytelmästä Kohtaaminen Mr. Evergreenin kanssa. Ryhmäteatterin esityksessä Bama Lama lauletaan ja joukolla: Mister Evergreen, on aika päästää sisään Mister Bama Lama. En päässyt selville siitä keitä nämä henkilöt olivat, paitsi että hyvin mielikuvituksellisia otuksia.


Liksomin lyhytproosa vaihtoi aihetta sivu sivulta, melkein. Niissä oli ällistyttäviä ja kauhistuttaviakin asioita. Ei kuitenkaan ilmeisesti niin pahoja etteivätkö lukion suomen opettajat olisi määränneet oppilaita niitä lukemaan. Suuri osa tarinoista sijoittui Lappiin. Muistan miettineeni perustuuko kuuluisa Lapin lumo näihin outoihin ihmisiin, jotka tuntuivat tekevän ihan mitä huvittaa. Mutta oli niissä iso annos tragediaa mukana.


En ryntäile hankkimaan itselleni kirjoja, jotka ovat saaneet palkintoja. Yritän pysytellä lukemisissani eri genrien laitamilla, myyntiluvut ja palkinnot eivät merkitse paljonkaan, aihe ja mahdollisesti kirjailijan nimi kyllä.


Hytti nro 6 hämmästytti pitkällä proosalla. Siinä oli kokonainen tarina. Suomalainen tyttö ja venäläinen mies matkustavat Siperian halki junalla, ensin Habarovskiin ja sitten sieltä Ulan Batoriin. Tapahtumat sijoittuvat jälkistalinistiseen aikaan. Paljon Stalinista puhutaan, mutta mitään selvää aikajanaa ei tässä ole.


Tärkein on suomalaisen opiskelijatytön ja keski-ikäisen, suhteellisen ränsistyneen juopon venäläismiehen kohtaaminen. Luin jostakin kirja-arviosta, että henkilöt tarkoittaisivat Neuvostoliiton (karhu) ja Suomen (nuori neito) suhteita. Saahan sen niinkin lukea.


Mutta ihmiset ovat aivan hyvin saattaneet olla olemassa. Juoppo venäläinen mies käy läpi erittäin perusteellisesti naisasiansa. Joskus vuosi pari sitten luin tunnetun venäläisen mieskirjailijan teoksen nimeltä Miehet, mutta en muista kirjailijan nimeä (eikä netistä ollut apua). Hän ei ole nuoria neroja, vaan vanhemman polven kirjailija, joka on jopa saanut julkaista Neuvostoliitossa järjestelmää vinosti katsovia teoksia. Kaikki kirjailijat eivät olleet pimennossa.

Joka tapauksessa tuo opus oli vahvasti mielessä kun luin Liksomin rakentaman venäläismiehen repliikkejä. Naisista se mies puhui ja joi viinaa päälle. Tyttö ei puhunut mitään, vaan piirsi. Mongolian rajalla tytöltä vietiin piirustuslehtiö, mutta sen veivät venäläiset, sitten kun päästiin Mongolian tullin luo, ne tullimiehet palauttivat lehtiön. Ei tietenkään selityksiä.


Liksom kuljettaa mukanaan kaikkea absurdia mikä liittyi reaalisosialistiseen elämään: tavaroista tyhjät kaupat, raunioituvat talot, hoitamaton yhteiskunta kaikin tavoin. Nehän ovat kliseitä tavallaan. Tytön mieltä kirjassa luetaan erikseen, ei puhuttuna, mutta ajatuksissa on Moskova ja sen jollain lailla järjestäytyneempi maailma kuin mitä näkyy junan ikkunasta Siperiassa.


Varmasti luen kirjaa eri tavalla kuin ihminen, joka ei ole elänyt suurinta osaa elämästään Neuvostoliiton naapurissa. YLEn Elävässä arkistossa on paljon taltioituja lähetyksia Neuvostoliiton ajoilta. Aikaa on kulunut jo niin paljon, että suuri osa suomalaisesta puheesta kuulostaa eksoottiselta. Kaikissa elämän käänteissä Neuvostoliitto otettiin huomioon.


Suomessa oli silloin noin puolet Eduskunnan jäsenistöstä vasemmistolaisia, kuten opimme eilisen Helsingin Sanomista. Ehkä Liksom on kirjoittanut päiväkirjaa joltakin Neuvostoliiton matkaltaan. Paljon suomalaisia opiskeli siellä vielä 1980-luvun alussakin. Heiltä Suomessa opiskelevat kuulivat miten hienoa/kamalaa Neuvostoliitossa oli.

Hölmistyttää yhtäkkiä mennä kauas taaksepäin ajassa, vaikka Neuvostoliitto loppui vasta 1991. Ei siitä ole niin hirveästi aikaa. Tuntuu että Suomi ainakin on ottanut hirmuisen loikan aivan eri suuntaan. En ole varma siitä mihin suuntaan, koska sen romahduksen jälkeen isolla osalla väestöä on ollut lama niskassaan ja köyhtyminen on totta.


On ruvettava kyselemään maassa nyt käyviltä, työtä tekeviltä ja opiskelijoilta, millaista on nyt Siperiassa. Mongoliasta en muista kuulleeni hiiskaustakaan aikoihin. Venäläistä nykykirjallisuutta pitäisi saada enemmän. Se vähä mitä olen onnistunut lukemaan, on ollut lukemisen arvoista.


En tiedä kuinka paljon politiikka enää nykyään vaikuttaa ihmisen väliseen kanssakäymiseen. Ehkä ei mitään. Liksomin tarina oli ehyt ja kokonainen, ei konstailuja, romaani. Jos romaani on julkaistu venäjäksi, mitähän lukijat ovat siitä ajatelleet? Ehkä se on heillekin mennyttä maailmaa?