Illansuussa alkoi sataa. Luin Lidia Tšukovskajan tarinakirjaa nimeltä Vajoaminen. Siellä jossain neuvostoliittolaisessa sanatoriossa ihmiset kamppailevat hyväksymisen ja hylkäämisen puolesta, lukevat Blokia ja Jeseniniä, ajattelevat mitä kaikkea voisi olla jos Stalin hyväksyisi. Mutta erikseen, kukin päänsä sisällä.
Ilmeisesti Pravdan liitännäisenä on julkaistu Literaturnaja Gazetaa, jossa on kritisoitu jälleen jotakin prosaistia tai runoilijaa. Silloin kriitikon sana on ollut Stalinin mielipiteen tulkintaa. Kirjailija saa tietää että hänen Aljosha-miehensä on ilmeisesti teloitettu. Joku kertoo sanatoriossa, että sitä tarkoittaa se, kun sanotaan että vanki ei saa kirjoittaa kirjeitä eikä ottaa niitä vastaan.
Olen lukenut Ilja Ehrenburgin muistelmia joskus kauan sitten ja ne ovat kirjahyllyssä, mutta nyt tulen ajatelleeksi, että hän on asunut niin paljon Neuvostoliiton ulkopuolella, että ei ole ehkä tiennyt kaikkea. Lidia T. kulkee ulkona, tekee pitkiä kävelylenkkejä. Paikan nimeä ei sanota, mutta kuvausa se kuulostaa aivan Suomelta: koivuja, pieniä ja isoja kuusia, sumua. Aika tuntuu keväältä, metsäpoluilla on liukasta ja sanatorion asiakkaat – suurin osa on joko lepäämässä tai työskentelemässä vailla arkipäivän meteliä tekstiensä kanssa – syövät, nukkuvat, kävelevät ulkona, puhuvat varoen toisilleen. Koskaan ei voi täysin antaa mennä ja jutella niin kuin ihmiset toisilleen juttelevat. Ei voi olla ihmisiksi.
Sitten sade alkoi kuulua peltikatossa. Se ei ylly rummutukseksi parvekkeen katolla, mutta pisaratkin kuuluvat. Sateella on rytmi. Se tulee joskus nopeaan, sitten hellittää. Rytmi on kuin kunnon atonaalista musiikkia, vaikka ei sitä ehkä atonaaliseksi voi kutsua, koska soundi siinä kuitenkin on.
Kuva: Ilmari Ackley
Myrskyä ei ole vielä ollut. Mutta tuulta kyllä, lehdet ovat päästäneet irti oksistaan. Ravinto on ehkä jo rungossa ja juurissa asti. Routaa ei ole täällä missään vielä. Autius alkaa näkyä maisemassa. Kuuntelen radiosta juttua kirjamessuilta. Jo toiset kirjamessut ovat menossa, äsken olivat Turun kirjamessut, nyt Helsingissä. Tietenkin Helsingistä tulee enemmän ohjelmaa.
Minusta on kesän ja syksyn aikana ruvennut tuntumaan siltä, että kirjallisuustoimittajat jopa YLEssä varovat sanomisiaan ja ennen kaikkea keskittyvät n.k. varmoihin nimiin. Uusia kirjoja tulee tuhottomasti syksyisin. Ei ole kovin paljon merkkejä joiden mukaan suunnistaa, koska kritiikkejä on aina vain vähemmän.
On vain huokaistava sitä, että meillä ei sentään ole terroria. Toivottavasti ei ikinä tulekaan. Julkaiseminen on halpaa. Mutta isot kustannustalot eivät mielellään ota esikoisia eivätkä varsinkaan runoilijoita. Luulen että kysymys on vain ekonomien laskelmista. Kaikkialla on säästettävä. Ja olen iloinen siitä että Lidia Tšukovskaja on mahtunut suomennoksena Into-kustantamon listalle. Se tosin on pieni kustantamo. Pienillä on varaa julkaista ei-kaupallista kirjallisuutta.
Lehdissä on puhetta kirjoista. Maa peittyy kaikenvärisistä lehdistä, mökillä ne alkavat olla ruskeita. Autius lehtipuissa, kuten laulussa sanotaan.
Joskus illalla kahdeksan aikoihin tätä normaaliaikaa alkoi levitä tieto siitä, että Lou Reed on kuollut. Hän sai uuden maksan toukokuussa. Kuolemasta ilmoitti Rolling Stone-lehti, amerikkalainen. Lou Reed on ollut yksi suosikkimuusikoistani jo 60-luvulta asti. Hän löysi elämänkumppanikseen toisen hienon muusikon, Laurie Andersonin, ja kaksikko kävi keikalla Helsingissä nelisen vuotta sitten. Ajattelin että ei kumppanuus katso ikää niin kuin ei rakkauskaan.
Pidän eniten Lou Reedin älppäristä New York. Se kuulostaa hyvin paljon New Yorkilta. Mutta en löytänyt lyhyellä vilkaisemisella sitä. Tämäkin on hyvä: Velvet Undergroundin Banaani-älppärillä aikoinaan julkaistu ja Nicon alunperin esittämä Sunday Morning, joka aloittaa levyn. Lou Reedin esittämänä siitä tulee aivan erilainen biisi, oikeastaan parempikin. Nico on jo kuollut vuosia sitten.
Kuva: Ilmari Ackley
Että jaksaakin sataa. Säätiedotuksessa luvataan ylihuomiseksi myrskyä. Vuodenaika vaihtuu.
Diktatuurimaissa yhdenmukaisuuden vaatimus ja toisinajattelijoiden sorto on ollut, jos ei aina avointa, niin vähintään yksiselitteistä. Kysymys on siis siitä, että kun diktaattori (näin voi periaatteessa tiivistää, on kyse sitten yhdestä henkilöstä tai suppeasta ryhmittymästä) on jotakin mieltä, toistenkin on oltava samaa mieltä tai ainakaan ei vastakkaista mieltä. Jos eriävän mielipiteensä ilmaisee, menettää pian asemansa ja mahdollisesti kaiken muunkin. "Suosikkini" on Turkmenistanin edesmenneen Türkmenbasyn eli Saparmurat Niyazovin ärähdys kuulemma sikäläisen TV:n suorassa lähetyksessä erimieliselle opetusministerille: "Erotan sinut! Ja pidän huolen, ettet saa mitään muutakaan työtä." Kun diktaattori on diktaattori, se on sitten siinä.
VastaaPoistaSuomen kaltaisissa maissa yhdenmukaisuuden vaatimus on epäsuorempaa. Ihmisiä ei panna vankilaan, mutta monen työnsaamattomuudesta pidetään huolta. Eräs hämeenlinnalainen puolituttu toimittaja ei saanut aikanaan ydinvoimakriittistä tekstiään julkaistuksi missään valtamediassa (ydinvoimapäätöksen alla 2002). Itse olen saanut liian ehdottomien näkemysteni vuoksi kenkää pienempienkin, vähemmän valtaa hännystelevien lehtien kirjoittajatiimeistä; toisista olen itse lähtenyt turhauduttuani siihen, kun juttujani on jätetty perustelemattomasti julkaisematta. Tällaisella käytännöllä pidetään huolta, että Yksi Totuus vallitsee ja vaihtoehtoisetkin näkemykset pysyvät kontrollissa – lapsipuolen asemassa ja jotenkin säyseinä, hampaattomina.
Lou Reed ei koskaan ollut lempimuusikkoni. Mainitsemasi Sunday Morning on minusta aivan mukava kappale, samoin Candy Says, Perfect Day ja jokunen muu. Lopetin Velvet Undergroundin tuotannon läpikäymisen aikanani kolmanteen levyyn, kun en jaksanut syttyä. Nyt sitten eräänä päivänä törmäsin Loaded-albumilta (se neljäs, 1970) poimittuun biisiin Who Loves the Sun, ja se olikin minun korvissani oikein hyvä. Täytynee tutustua siihen albumiin. Hyvää musiikkia Reed kyllä inspiroi – mm. Vanessa and the O's -yhtye levytti vuonna 2005 hänelle kunnianosoituksena kipaleen J'attends Lou, josta olen aina pitänyt erittäin paljon.
Keiju!
VastaaPoistaKeljua on se, että diktatuuri ei toimi, muuta kuin sen ajan kun orjatyö toimii. Diktaattori huomaa aika äkkiä olevansa ilman työkykyistä kansaa. Sellainen tuntu on, että nyt se vaihe on varmaan aika lähellä Pohjois-Koreassa.
Demokratialla on omat ongelmansa. Jenkeissä näyttää olevan niin että kaksipuoluesysteemi on juuttunut siihen, että suht. tasaväkiset, mutta eri alueita ja väestöjä edustavat puolueet eivät suostu antamaan periksi. Ilman kompromisseja mikään demokraattinen järjestelmä ei toimi.
Olen viime aikoina miettinyt sitäkin, että mihin osastoon kuuluu sitten korruptio.Sitähän se on jos myy ittensä kultaisin kädenpuristuksin, oli sitten yhtiö meidän veronmaksajien tai yksityisten. Joku viisas on sanonut että tietyn tulorajan yli kun joku johtaja pääsee, niin ei se lisä enää kannusta lisäämään työtä. Sitten on firmalla huono ja kallis johtaja.
Korruptiota ei voi olla ilman valtaa. Meillä ylintä valtaa käyttää kansanedustuslaitos ja riippumaton oikeuslaitos. Sitähän aina joskus mietitään onko joku riippumaton vai jäävi. Ei kai enää auta vedota siihen että Suomi on nuori valtio?
Lou Reed veti osin Velvet Undergroundin kanssa showta johon Andy Warhol yllytti ja tuki. Mutta kyllä lauluissa on vahva sanoma kaikkineen. Minulla ei ole kuin Banaani-älppäri. Mutta kuten sanottu, Lou Reedin New York on pätevä levy. Se vetoaa ehkä eniten sen takia, kun olen asunut siellä pari kuukautta vuonna 1969. Kuuntele esim. Dirty Boulevard!
Esimerkiksi Ollilasta ja Wahlroosista kirjoitetut elämänkerrat kiinnostavat niitä, joilla on varaa hankkia nuo(kin) kirjat hyllyihinsä ja siksi niiden mainostaminen, ja jokapaikan arvostelut, kannattavat (voi maksaa kriitikoillekin hyvin). Samoin aina kaupaksi käyvät sotajutut historioineen. Siitä pitää sitten YLEkin huolen, että tyypit, jotka näitä kirjoittelevat, ovat heidän agendallaan esiintymiskärjessä. Muutama vaatimattomamminkin myyvä kirjailija laitetaan ruutuun punastelemaan, että voivat sanoa sen tehneensä.
VastaaPoistaKirjastosta kyselin Raakatie Raatteeseen kirjaa, mutta pitkät oli jonot sen hännillä edelleen eikä kirjakaupassakaan sen hinta ole alas tullut niin kuin näiden "tavanomaisten" kirjojen käy.
Lou Reedistä en sano mitään koska olen musiikin tuntemisen suhteen kuitenkin marginaalissa vaikka monelainen musiikki aina on elämään kuulunutkin.
Valto,
VastaaPoistaolet varmaan kuullut ainakin sen Walk on the wild side, koska sen on jossain lukemani perusteella suomekai levyttänyt vissiin Hector tai joku muu siihen verrattava. Netistä varmaan luin.
Saman tien suomennos haukuttiin. Lou Reed oli enemmän kuin vain muusikko, hänessä henkilöityi Andy Warholin Factory eli se Tehdas, jossa oli taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita ja vähän kaikenlaisia hengaajia, jotka saivat jotain aina aikaankin. Andy Warhol kuoli hoitovirheeseen, tavalliseen rutiinileikkaukseen joka meni pieleen.
Jossain kirjoitin siitä, että kun kaikenmaailman puluelehdet lopettivat, kaikenlaisten toimittajien määrä väheni valtavasti. En tiedä mistä puoluelehtien alasajo johtui. En usko että yhtäkkiä puolueita ei enää kannattanut kukaan. Jotain tekemistä sillä oli ilman muuta 90-luvun laman kanssa.
Nyt sitten ketjuttuneet lehtitalot päättivät julkaista yhden kritiikin/5-6 lehteä, mikä vei kritiikiltä ja kulttuurikeskustelulta hampaat. Se on osaksi muuttanut sitten, mutta siis täysin ilmaiseksi, Facebookiin ja muualle nettiin. Nämä blogit ovat yksi ja hyvä areena.
Ja kirjakaupat ovat tietysti hävittäneet kirjat niistä krääsäkaupoista ajat sitten. Vain muutamia nimikkeitä otetaan. Kirjastot ovat aikamoisen kuristuksen kohteina ainakin tässä kaupungissa, varmaan muuallakin, koska työttömyys nousee ja kulttuurilta viedään rahat ensiksi.
Varmaan parikymmentä vuotta sitten yksi tuntemani kriitikko harmitteli siitä, että kirjastojen yhteinen lehti, joka julkaisi paljon arvosteluja, katosi. Siinäkin meni hyvä maksullinen areena.
Vaikuttaa ihan peräti siltä että asutaan aika kulttuurivihamielisessä maassa. Ei täältä enää tässä vaiheessa kannata lähteä pois, mutta varmasti päättäjät pitää vaihtaa ennenkuin tapahtuu mitään.
Ripsa
VastaaPoistaLou Reed/Dave Lindholm?
Kyllä Suomalaisessa kirjakaupassa kirjojakin esillä on, mutta ei esimerkiksi minun juuri kannata niitä harvoja joita vuosittain raskin ostaa, sieltä hankkia koska kyllä ALE-hinnatkin ovat vielä aika kovia.
Kustannukset ovat kirjakauppojenkin kiinteistöissä kasvaneet kuten henkilöstön palkkauskulut, että ymmärtää sen siltä kantilta.
Eli nähdäkseni ei se kirjakauppojen vika ole, että se ala vinoutuu Tiimarikrääsän suuntaan. Yleinen markkinatalous tekee pienillä paikkakunnilla miltei mahdottomaksi kirjakauppojen pidon pelkästään kirjoja myymällä.
Netistä tilaan minkä katson, että minun on pakko joku kirja saada. Se pakko tosin on viime vuosina pitänyt laittaa tosi tiukkoihin raameihin kun leivänhankinta ajaa molemmilta sivuilta ohitse.
Olen ymmärtänyt, ja koska olen itsekin Akateemisessa vieraillut, että se kirjakauppa porskuttaa kyllä ja siellä ovat tarjouksetkin usein kohdallaan.
Poliittiset toimittajat... Hmh. Se on kyllä kovan tarkastelun tarpeessa ja se, miksi heitä ei juuri enää ole. Sitä myötä pelkkään poliitiikkaan keskittyvä lehdistö myös.
Valto
VastaaPoistaJaaha, pitää tsekata tuo suomeksi laulanut henkilö. Voisi olla kyllä Dave. Sopisi olemaan.
Katselin mökkikuntani Alavuden kirjakaupan loppua. Se lopunalku oli kaiken krääsän myymistä. Kirjoista suurin tulo tuli varmaan oppikirjoista, koska paikkakunnalla on keskikoulu ja lukio.
Juttelin sen vanhan naisen kanssa jo yritti kirjakauppaa pitää. Hän myi kirjoja aivan tolkuttoman halvalla niissä alennusmyynneissä. Ilmeisesti niitä näytekappaleita, joiden määrä ilmeisesti sitten kustantamoilta kaupoille väheni jossain vaiheessa.
Varastointikustannuksia pienillä kaupoilla ei varmaan ole ikinä paljon ollut. Mutta väitän että fiktion lukijat ovat vähentyneet. Väitös jää ihan vain omille harteilleni, mutta kyselen aina tapaamiltani ihmisiltä mitä he ovat viimeksi lukeneet. Useimmiten vastaus on että ei ole aikaa.
Njoh, en tarkoittanut poliittisia toimittajia vaan kulttuuritoimittajia ja senttareita, jollainen olen itsekin ollut. Vaikka kuinka on ollut puoluelehti, niin en ikinä törmännyt siihen, että joku olisi yrittänyt vääntää juttuani jonkun puolueen ohjelman suuntaan.
Mutta siis lehdet loppuivat! Niillähän on puolueilla ollut puoluetuki, ehkä sitä on vähennetty? En yhtään ymmärrä mitä maakuntalehdistölle on tapahtunut, koska olen aika varma siitä että poliittisia ajatuksia ihmisillä on päässään edelleen.
Sinänsä olen sitä mieltä, että puolueille tekisi hyvää pitää huoli lehdistöstään ja korkeatasoisesta poliittisesta keskustelusta, että ihmiset ylipäänsä tietäisivät ketä äänestää. Mutta ehkä ihmiset eivät lue enää lehtiäkään?
Ei minusta netti riitä, vaikka täältäkin saa lehtiä lukeakseen.
Ripsa
VastaaPoistaOnko varsinaisia maakuntalehtiä enää olemassa muita kuin Kaleva joka omistaa itse itsensä oman yhtiönsä kautta (mutta onkohan samoja hemmoja johtokunnassa kuin esim. Alma Medialla?)? Karjalainen on myös itsenäinen, Pohjois-Karjalan Kirjapainon omistuksessa.
Alma Median lippua liehuttavat lukuisat julkaisut ja ne löytyvät hakusanalla helpoiten netistä. Tuo esimerkiksi on epäilyttän sisäpiiriläisyyteen johtavaa, että jopa saman alueen ja maakunnan lehtiä kuittaa tuloksensa ja toimittajien palkat samalta jättikonsernilta: Esim. Pohjolan Sanomat ja Lapin kansa sekä kaikki pienet aluelehdet. Kainuun Sanomatkin samaa herraa kumartaa.
Kenen kassalta rahoituksen ym. kuittaavat Vaasassa ilmestyvät lehdet?
Savon Sanomat on Keskisuomalainen Oyj:n (Sanomalehti Keskisuomalainen) omistuksessa ja niin ovat sen alueen pikkuiset ja piskuiset paikallislehdetkin.
Mitä jää jäljelle? Hesari, jonka omistaa Sanoma Oy ja jolla on valta, voima ja kunnia hyrskytellä koko valtakunnan alueella moninaisine julkaisuineen ja kustannustoimintoineen.
Puolueilla on toki omia lehtiä, ainakin demareilla, persuilla ja kokoomuksella. Kansan Uutiset kertoo olevansa Vasemmistoliiton äänenkannattaja. Uusi Suomi ilmoittaa taasen olevansa porvarilllinen ja sehän ilkeillen otettuna kattaa myös osan demarienkin nykyaatemaailmasta.
Valto
VastaaPoistaViimeksi kirjoitin maakuntalehti Keskipohjanmaahan, joka ei käsittääkseni kuulu tuohon poppooseen, johon menevät Pohjalainen, Ilkka, Keskisuomalainen, ja oisko sitten Savon Sanomat sieltä Itä-Suomesta, en ole varma. Keskipohjanmaa on keskustalainen lehti. Samoin Ilkka ja Keskisuomalainen. Pohjalainen, ent. Vaasa-lehti, oli ennen kokoomuslainen, sitten julistautui puolueettomaksi.
Sen lisäksi oli Kansan ääni ja Kansan tahto, demari- ja vasemmistolehti. Ynnä jokatalouden Vaasan Ikkuna, jota meille ei tule, koska postiluukussa lukee että Ei mainoksia. En ole 100% varma noista vasemmistolehtien nimistä.
Jonkin aikaa sitten ilmestyi Demari Pohjanmaa, mutta sitä ei taida enää olla. Sen pääpaikka oli vissiin Seinäjoki.
Aijjaa, mutta sinähän jo sanoit tuon Keskisuomalaisen, joten nää täällä ilmestyvät lehdet ovat sitä samaa poppoota! Sekä uutistuotanto että varsinkin kulttuurituotanto on sekulia. Sen verran olen Pohjalaista nähnyt uimahallissa jossa rupean nyt käymään uudelleen, vaikka pitääkin mennä nyt palvelubussilla.
Aatemaailma on lehdillä sekaisin ja ilmeisesti puolueillakin. Se on minusta sääli, koska ihan aitoakin poliittista keskustelua lehtien välillä oli.
Ai niin, unohdin Vasabladetin. Sitä en yleensä lue. Osaan kyllä ruotsia, mutta en pidä RKP-nimisestä puolueesta. Sillä ei tunnu aatemaailmaa olevan lainkaan, koska ei kieli ole aate. Se taitaa olla eduskunnassa porvaripuolueiden laidalla. Vai keskelläkö?
Kovasti sekin puolue väittää olevansa liberaali. Lähempää kun kattelee niin kattia kans.
Minä kuuntelen mieluiten radiota. Hesari tulee, koska talon miäs tahtoo jotain rapisteltavaa aamuteensä kans. Nettilehteä luetaan niinä päivinä jolloin vaihteeksi Posti kantaa Pohjalaisen vaikken ole ikinä sitä tilannut. Se tuli ennen ilmaseks.
Ihan oikeasti: tuntuu siltä että se nuoriso joka kantaa lehtiä, ei oikein hallitse lukemista...
Ei päivää saa käyntiin teenlitkulla.
VastaaPoistaKalevi
VastaaPoistaRiippuu teen laadusta. Leo tahtoo English Breakfast-teetä, tai Assam-teetä, minä pidän Earl Gray-teestä. Siinä on jotain maustetta, en nyt muista minkänimistä.
Tee on tehtävä oikein. Vesi on kaadettava teelehtien päälle silloin kun vesipannun pohjassa näkyy kuplivia silmiä. Ei ennemmin eikä myöhemmin. Sitten vahvuus on mitattava teelehtien määrällä. Sen oppii kyllä muutamassa kymmenessä vuodessa.
Illalla juon sitten Taivaallisen harmonian teetä, joka saa nukahtamaan helposti. Se on yrttisekoitus.
Kahvia tämä porukka - Lidia mukaanlukien - ei voi juoda, koska parkkihappoa on miltei kaikissa kahvilaaduissa ja se saa mahan sekaisin. Lisäksi kahvin kofeiini on jollain käsittämättömällä tavalla aggressiivisempaa kuin teen.
Heräämisen ja nukahtamisen pitää olla asteittaista ja rauhallista. Silloin päivästä tulee hyvä.
Yleensä olenkin puolille päivin puolinukuksissa, kahvista huolimatta. On samantekevää, mitä heräteäkseen juo, jos on herätäkseen. Assamin tee on hyvää. Earl Grayn pergamottiöljyä ei pidetä terveellisenä, mutta kuka sitä nyt gallonamäärin juo. Parhaiten nukahdan, kun olen pari yötä valvonut.
VastaaPoistaKalevi
VastaaPoistaOn ihan hyvä herätä hitaasti. Mihin pitäisi olla kiire? Ainut voisi olla sanomaan ja tekemään, mutta kaikelle on aikaa.
En ole tiennyt että pergamottiöljy on epäterveellistä. Miten se ilmenee? Sairastunko minä kuolettavasti?
Minä keitän kokonaisen teekannullisen teetä, panen myssyn alle ja juon montaa tuntia, luen ja kirjoitan. Sellainen aamu on hyvä. Ja vielä jos voi kuunnella radiota. Ei ehkä uutisia, mutta joku kirjallisuusohjelma, jota ei ole ehtinyt kuunnella.
Televisiota en osaa katsoa aamulla. Tuntuisi päivän luovuttamiselta pois.
Mustat lampaat
VastaaPoistaKolumni | Turun Sanomat 1.11.2013
Viime viikolla julkaistiin Suomen Kuvalehdessä artikkeli kotimaisen proosan tilasta. Siinä muun muassa kirjailija ja esseisti Tommi Melender ja kotimaisen kirjallisuuden professori Lea Rojola luonnehtivat suomalaista proosaa ”hillityksi ja sisäsiistiksi, teknisesti mielenkiinnottomaksi.” Heidän mielestään kirjoista puuttuu monitasoisuus ja analyysi. ”Suuri osa kirjallisuudesta on tv-sarjaa romaanin sivuilla”, Melender arvostelee.
Jutussa haastateltiin myös kriitikko ja tietokirjailija Pekka Tarkkaa, kustantaja Harri Haanpäätä ja kirjallisuuskriitikko Putte Wilhelmssonia. He kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että teoksia julkaistaan liikaa, kokeneita kustannustoimittajia on liian vähän ja monet lahjakkaat kirjailijat jäävät huomiotta mediajulkisuuden vääristäessä kirjallisuuden kokonaiskuvaa. Keskustelua suomalaisen kirjallisuuden tasosta vältellään, sitä kohtaan suunnatut yksittäiset kritiikit teilataan ja valloillaan on ”hymistely- ja hehkutuskulttuuri”.
SAMA SÄÄLIMÄTÖN kohtalo on kohdannut myös musiikkialaa, mutta sitä ei nähdä yhtä suurena ongelmana. Musiikki ei määrittele suomalaista identiteettiä samalla tavalla kuin kirjallisuus. Yhteiskunnalliset murrokset eivät juurikaan ole heijastuneet suomalaiseen musiikkiin, emmekä enää edes kuvittele musiikin voivan muuttaa maailmaa. Siksi viihteellistyminen, tyhjänpäiväisyys ja persoonattomuus, musiikin muuttuminen kulutushyödykkeeksi kävi niin nopeasti ja vähin äänin. Seurauksista kärsivät ne, jotka eivät halua lähteä leikkiin mukaan.
Olen alkanut kutsua leikkiin osallistuvia ”perheeksi”. Joko kuulut siihen tai olet orpo. Perheeseen päästäkseen on suostuttava saneltuihin lainalaisuuksiin, lisäksi on pelättävä suosion menettämistä ja pyrittävä olemaan mahdollisimman tavallinen, jotta samaistuminen on helppoa. Vain tämän perheen jäsenet ovat suosittuja, muut eivät, tai sellainen käsitys suurelle yleisölle halutaan antaa.
Lehdistön kritiikki ei myöskään ulotu näihin lemmikkeihin ja tämä johtaa siihen, että kritiikkikin näivettyy, koska orpoja ei juurikaan vaivauduta edes kritisoimaan. Perheenjäsenet voivat hyvin ja paksusti juuri niin kauan kuin he ylläpitävät suurten toimijoiden rahavirtaa. Orvot voivat toki olla lahjakkaita, mutta he ovat arvaamattomia ja siksi he ovat aina riski. Joistain orvoista voi tulla mustia lampaita ja sillä on tietenkin arvoa, mutta heitäkin mahtuu joukkoon vain muutama.
Kirjallisuuden mustaksi lampaaksi voisi nimetä Sofi Oksasen. Jos hän olisi huonompi kirjailija, mielenkiinnottomampi persoonallisuus, tai jos hän pelkäisi valtaa, hän luultavasti joutuisi olemaan osa perhettä kirjoja myydäkseen. Katja Kettuakin voisi nimittää mustaksi lampaaksi, kun osaa kirjoittaa niin, että vatsanpeitteet tutajavat ja uskaltaa käsitellä aiheita, jotka ylittävät kaikki mukavuusalueet. Lahjakkuudella ja luunkovalla, tarvittaessa aggressiivisellakin asenteella taiteilija voi pelastaa itsensä tuholta. Tuho, on yhtä kuin halu miellyttää kuvitteellista yleisöä.
KRITIIKKI OSUU aina omaan nilkkaan. Jos uskaltautuu puhumaan asioista suoraan, mediassa se tulkitaan kateellisuudeksi tai mustamaalaamiseksi. Kriittisyyttä pidetään omaneduntavoitteluna ja huomionhakuisuutena. Ei voida kuvitellakaan, että sen takana voisi olla pyrkimys yhteiseen hyvään tai halu nostaa puheenaiheeksi asioita, jotka vaikuttavat koko kulttuurikenttään.
SK:n jutussa puhuttiin kritiikin kuolemasta. ”Kukaan ei uskalla enää sanoa onko kirja hyvä vai huono, eikä kriitikoilla ole enää aikaa panna itseään peliin.” Asettaa itseään alttiiksi, korjaisin. Mielipiteiden ilmaisua pidetään nykyään sivistymättömänä riidankylvämisenä. Toisaalta, jos taide on hajutonta ja mautonta, voiko kritiikki olla sen kummempaa.
Musiikin tilaa voisi verrata vaikka New Foundlandin turskakantaan! Jos laji on kalastettu häviämisen partaalle, sillä on liikaa vihollisia pystyäkseen elpymään. Toivon kirjallisuuden mustille lampaille voimaa viivytystaisteluun, ettei hyvä proosa katoa niin kuin musiikki katosi, ajan syviin vesiin.
Anna Eriksson
Kirjoittaja on taiteilija
Kalevi,
VastaaPoistajaa että Turun Sanomat! Se ei ylipäänsä kuulu aamiaispöytääni, joskus olen kirjastossa sitä lukenut. Mutta taisi olla niitä aikoja kun kritiikkejä oli paljon ja keskustelu saattoi sinkoilla lehtien välillä.
Lehtiäkin oli paljon. Kaikki on vähentynyt niin paljon, että tuo medin tuoma vääristyneisyys on ollut olemassa ainakin parikymmentä vuotta jo. Ja käsittääkseni pelkästään rahan vuoksi.
Minkä alan taiteilija on Anna Eriksson? Tämä on aika kaukana Turusta, kaikin tavoin. Voi olla että yhdistävä tekijä on ruotsinkielisten isompi osuus kuin suurimmassa osassa suomalaisia paikkakuntia.
Olen seurannut noita blogeja ja luin sen Suomen Kuvalehden jutun. Kotimainen proosa on suhteellisen vähälle jäänyt minulta viime aikoina, eikä aika oikein riitä kaiken lukemiseen. Paljon kirjoja julkaistaan eikä se ole paha asia.
Mielipiteiden ilmaisu on riidankylvämistä? Ei kai sitä rehellistä keskustelua voi riidaksi kutsua. Pääasia on että argumentit ovat olemassa ja tietysti se, että kaikenmoisia poteroita ei nyt sentäs viitsittäis rakentaa.