Merkillistä

Merkeistä voi nähdä kaikenlaista. Merkit ovat suunnistamista varten. Kun merkkejä ajattelee, niistä voi lähteä syntymään merkityksiä. Merkityksistä voi koota jopa maailmankatsomuksen jos semmoiseen hommaan tahtoo ryhtyä. Voi näistä syntyä myös pieniä arkisia tarinoita.

Lähdettiin kerran ystävien kanssa ajamaan autolla länteen. Täältä ei pääse enää kovin kauas, mutta pääsee kuitenkin. Asun Merenkurkun itärannalla, josta on lyhyt merimatka Ruotsiin. Siellä vaihtuu kieli kokonaan, maisema myös. Joet laskevat tuntureilta alas. Tällä puolella on maailman pohjoisin viljanviljelyalue ja suuri tasanko. Täällä on tulvia.

Katsottiin karttaa ja löydettiin vähän pohjoisemmasta saaria kokonainen nauha. Näytti siltä että se oli pisin Pohjanlahden saarinauha, pituutta ehkä lisäsi sijainnin läheisyys. Oli syksy. Missään ei näkynyt ketään. Linnut olivat lähteneet, vanhat varikset näyttivät seurailevan autoa, mutta laiskasti. Päätettiin mennä autolla niin kauas kuin päästään.

Meillä oli useampi silmäpari tähystämässä mahdollisia hirviä. Hirvivaaraa jatkui. Hirvi juoksee nopeasti kuin jousilla monen sadan kilon massallaan, mutta ei se voinut aavistaa meitä. Se tosin kuulisi meidät, mutta mereltä puhalsi tuuli ja saattoi eksyttää luulemaan Ladan mörinää meren paiskautumiseksi rantakiviä vasten.

Halusin kovasti löytää hiidenkirnun, vaikka en tiedä pitäisikö niitä löytyä täältä. Ajaja pysäytti auton ja näytti että tuolta. Tajusin että vähintään nilkka nyrjähtää ellen peräti kaadu päälleni. Se oli se Antti Tuurin mainitsema maailman kivisin paikka tai yksi niistä. 

Kumisaappaassa oli reikä. Sitten pysähdyin. Keskellä ei-mitään oli liikennemerkki.

En muistanut nähneeni kartalta tienristeystä, kartta oli tosin ainakin 20 vuotta vanha. Olin maalla asuessani tottunut kulkemaan omia teitäni, joita ei tarvinnut merkitä karttoihin. Sitten huomasin että liikennemerkki oli täynnä pyssyn jättämiä reikiä, maalia maassa, punaista ja keltaista, syksyn lehdiksi liian kiiltävää. Missään ei ollut merkkiäkään ihmisistä, eikä kuulunut kuin tuulen huokailu. Ei se myrskyä ennustanut.

Näytin autossa olijoille merkkiä. Vääntäytyivät ulos autosta. Ajaja sanoi että siellä on pusikossa joku pyssyn kanssa. Toinen julisti että niillä ei ole metsästyslupaa, niin että ne ampuvat sitten meidät että ei jää merkkejä. Ja sitä paitsi miten, jos tuosta jatketaan, niin miten sitten käännytään takaisin päin? Sitten se nuorin heilautti kättään ja rupesi huudattamaan kasettia autoradiossa. Ääni rohisi ja kähisi yhä pahemmin, kunnes sanoi räks ja loppui.

Olin ostanut pintapuolisesti tuntemaltani kaverilta käytetyn radio-kasettinauhurin, koska Ladassa ei sitä ollut. Keskenkasvuiset pystyvät vedättämään minua mennen tullen. Autossa ollut keskenkasvuinen vaati sitten heti päästä ajamaan.

Alkoi tulla pimeä. Ladan kanssa pääsee kyllä minne tahansa, mutta jos ei päästäisi kääntymään? Päädyttäisiin kylmään veteen koko porukka. Elettiin aikaa kauan ennen mobiililaitteita, eikä saarilla kartankaan mukaan asunut kukaan.

Menin tien reunaan syömään puolukoita. Yksi toi muovipussin ja se täyttyi äkkiä, se ihminen taputti hartioitani lohduttaakseen. On mahtanut olla jo marraskuu tai lähellä sitä, koska puolukat olivat suuria, hyvin tummanpunaisia ja niitä oli paljon.

Rupesin miettimään missä ihmiset olivat. Istuin kivelle jota laineet löivät. Täällä on taatusti metsästetty ja kalastettu niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Tässä ui keväisin lohia kohti Perämerta. Tässä on ollut hirviä, mutta ei semmoisia laumoja kuin nyt, koska puut ovat olleet puita eivätkä hakattua ja kynittyä risukkoa. Siinä olisi ollut oikea tiheä metsä. Silmäkulmasta näin ison linnun kaartelevan kauempana nimen nokassa. Se olisi voinut olla merikotka, mutta minun onnellani hyvinsyönyt varis. En saanut väristä selvää, tumma. Ehkä korppi.

Hämärä alkoi tihentyä ja alkoi sade, joka ei oikeastaan ollut sadetta vaan hyvin tiheää sumua. Ei ollut sadetakkeja mukana.  Toinen jalkani oli jo märkä.

Takaisin autoon mennessä tunsin oloni turhautuneeksi. Jossain vaiheessa olin auttamatta hävittänyt seikkailunhaluni. En ollut erityisen laiska, olin vain oppinut tuntemaan joitakin riskejä.

Se nuorisoa edustava veti kasetin pois pesästä. Nauha takertui soittimeen ja kun se nuori ihminen ähisi ja lopulta kiskaisi, nauha meni poikki. Sai sitten päästä kiinni ja rupesi kiskomaan sitä. Nauhuri oli päällä ja kirkui. Joku sukelsi ajajan paikalle ja sai nappulasta väännetyksi koneen kiinni.

Kuulin ja muutkin kuulivat ja seisahtuivat niille sijoilleen. Metsässä rytisi. Sitten sieltä kuului samanlainen kiljaisu, jonka Jim Morrison oli päästänyt juuri ennen kuin nauha meni poikki, se oli biisissä Come on baby light my fire, se tulta merkitsevä sana muuttui kiljuvaksi. Tuli voisi ulvoa!

Sitten ymmärsin ja huusin että autoon ja auto ympäri ja pois. Muutkin ymmärsivät. Se keskenkasvuinen vastusti, mutta ojensin käteni ja sain oven lukkoon eikä takaovea kovin helposti saanut auki. Oltiin kiinni vöissä ja peruutettiin tienhaaraan ja lähdettiin kovaa kyytiä takaisin päin. Kuka tai mikä siellä olikin, tajusi että autoilijat eivät tahtoneet tavata.

Sittemmin se porukka on ohimennen hymyillyt sille matkalle vähän vinosti. Melkein keski-ikäinen, silloinen keskenkasvuinen ehkä pitää pahana käänteenä persoonallisuutensa kasvussa sitä, että ei koskaan oppinut ampumaan. Tosin koskaan siitä liikennemerkistä ei puhuta.  Joskus se sanoo ajattelevansa rahisevaa musiikkia nostalgisesti.

Statuspäivitys 2

Illansuussa alkoi sataa. Luin Lidia Tšukovskajan tarinakirjaa nimeltä Vajoaminen. Siellä jossain neuvostoliittolaisessa sanatoriossa ihmiset kamppailevat hyväksymisen ja hylkäämisen puolesta, lukevat Blokia ja Jeseniniä, ajattelevat mitä kaikkea voisi olla jos Stalin hyväksyisi. Mutta erikseen, kukin päänsä sisällä.


Ilmeisesti Pravdan liitännäisenä on julkaistu Literaturnaja Gazetaa, jossa on kritisoitu jälleen jotakin prosaistia tai runoilijaa. Silloin kriitikon sana on ollut Stalinin mielipiteen tulkintaa. Kirjailija saa tietää että hänen Aljosha-miehensä on ilmeisesti teloitettu. Joku kertoo sanatoriossa, että sitä tarkoittaa se, kun sanotaan että vanki ei saa kirjoittaa kirjeitä eikä ottaa niitä vastaan.


Olen lukenut Ilja Ehrenburgin muistelmia joskus kauan sitten ja ne ovat kirjahyllyssä, mutta nyt tulen ajatelleeksi, että hän on asunut niin paljon Neuvostoliiton ulkopuolella, että ei ole ehkä tiennyt kaikkea. Lidia T. kulkee ulkona, tekee pitkiä kävelylenkkejä. Paikan nimeä ei sanota, mutta kuvausa se kuulostaa aivan Suomelta: koivuja, pieniä ja isoja kuusia, sumua. Aika tuntuu keväältä, metsäpoluilla on liukasta ja sanatorion asiakkaat – suurin osa on joko lepäämässä tai työskentelemässä vailla arkipäivän meteliä tekstiensä kanssa – syövät, nukkuvat, kävelevät ulkona, puhuvat varoen toisilleen. Koskaan ei voi täysin antaa mennä ja jutella niin kuin ihmiset toisilleen juttelevat. Ei voi olla ihmisiksi.


Sitten sade alkoi kuulua peltikatossa. Se ei ylly rummutukseksi parvekkeen katolla, mutta pisaratkin kuuluvat. Sateella on rytmi. Se tulee joskus nopeaan, sitten hellittää. Rytmi on kuin kunnon atonaalista musiikkia, vaikka ei sitä ehkä atonaaliseksi voi kutsua, koska soundi siinä kuitenkin on.

Kuva: Ilmari Ackley

Myrskyä ei ole vielä ollut. Mutta tuulta kyllä, lehdet ovat päästäneet irti oksistaan. Ravinto on ehkä jo rungossa ja juurissa asti. Routaa ei ole täällä missään vielä. Autius alkaa näkyä maisemassa. Kuuntelen radiosta juttua kirjamessuilta. Jo toiset kirjamessut ovat menossa, äsken olivat Turun kirjamessut, nyt Helsingissä. Tietenkin Helsingistä tulee enemmän ohjelmaa.


Minusta on kesän ja syksyn aikana ruvennut tuntumaan siltä, että kirjallisuustoimittajat jopa YLEssä varovat sanomisiaan ja ennen kaikkea keskittyvät n.k. varmoihin nimiin. Uusia kirjoja tulee tuhottomasti syksyisin. Ei ole kovin paljon merkkejä joiden mukaan suunnistaa, koska kritiikkejä on aina vain vähemmän.


On vain huokaistava sitä, että meillä ei sentään ole terroria. Toivottavasti ei ikinä tulekaan. Julkaiseminen on halpaa. Mutta isot kustannustalot eivät mielellään ota esikoisia eivätkä varsinkaan runoilijoita. Luulen että kysymys on vain ekonomien laskelmista. Kaikkialla on säästettävä. Ja olen iloinen siitä että Lidia Tšukovskaja on mahtunut suomennoksena Into-kustantamon listalle. Se tosin on pieni kustantamo. Pienillä on varaa julkaista ei-kaupallista kirjallisuutta.


Lehdissä on puhetta kirjoista. Maa peittyy kaikenvärisistä lehdistä, mökillä ne alkavat olla ruskeita. Autius lehtipuissa, kuten laulussa sanotaan.


Joskus illalla kahdeksan aikoihin tätä normaaliaikaa alkoi levitä tieto siitä, että Lou Reed on kuollut. Hän sai uuden maksan toukokuussa. Kuolemasta ilmoitti Rolling Stone-lehti, amerikkalainen. Lou Reed on ollut yksi suosikkimuusikoistani jo 60-luvulta asti. Hän löysi elämänkumppanikseen toisen hienon muusikon, Laurie Andersonin, ja kaksikko kävi keikalla Helsingissä nelisen vuotta sitten. Ajattelin että ei kumppanuus katso ikää niin kuin ei rakkauskaan.


Pidän eniten Lou Reedin älppäristä New York. Se kuulostaa hyvin paljon New Yorkilta. Mutta en löytänyt lyhyellä vilkaisemisella sitä. Tämäkin on hyvä: Velvet Undergroundin Banaani-älppärillä aikoinaan julkaistu ja Nicon alunperin esittämä Sunday Morning, joka aloittaa levyn. Lou Reedin esittämänä siitä tulee aivan erilainen biisi, oikeastaan parempikin. Nico on jo kuollut vuosia sitten.

Kuva: Ilmari Ackley

Että jaksaakin sataa. Säätiedotuksessa luvataan ylihuomiseksi myrskyä. Vuodenaika vaihtuu.

Sateen ja tulvien jälkeen

Ei ole pakko syöksyä vauhtiin, että pääsisi kuivana sinne minne on aikonut. Olen viime viikon sateiden myötä kyllä kallistumassa pyörällä ajamisen ylivertaisuuteen. Voi ajella aivan rauhassa.

Todennäköisesti asiasta on mahdollista tehdä laskutoimituksia. Ei tarvitse kuin verrata tuulen vastuksen määrää ja kropan ynnä pyörän pinta-alaa, kun pyörän ilmanpaineet kunnossa. Luottaa siihen että ihmiset pysyvät koiranilmalla kotona. Ne pysyivät, melkein.

Sini Björkholm: Forgiveness II, Vaasan taidegraafikot, Mikola Akvarellisali

Liikkeellä oli joukko taiteilijoita jotka jännittivät avajaisyleisön määrää. Wasaborgin talossa oli Vaasan graafikoiden näyttely, josta puhuttiin lauantain taiteilijaseura Botnian näyttelyn avajaisissa Pohjanmaan museossa. Lupasin käydä katsomassa senkin näyttelyn.

Raili Halme ja Janne Kantokorpi pohtivat Botnia-ryhmän näyttelyä

Käsissä on parin päivän ajan ollut Onni Okkosen kirja Renessanssin taide. Italian rakennus-, veisto- ja maalaustaide 1400- ja 1500-luvulla. Tämä liittyy viikonloppuun oleellisesti koska visuaalisesti täysi aika tarvitsi mielen tyynnyttelemiseen selkänojaa. Sateen keskeltä paistoi valopilkkuja.

Antti Maasalon musiikkikone, Botnia-ryhmä

Renessanssissa ei ole vikaa. Se oli taitekohta. Mikä tahansa myöhempi taite on aivan yhtä tärkeä. Jokin uusi murtautuu esiin. Taiteilijaseura Botnia syntyi kun pohjalaistaiteilijat tunsivat tarvetta järjestää yhteisnäyttelyitä modernismin tulon aikaan. Taiteilijaseuran perustamisesta on tänä vuonna kulunut 60 vuotta.

Carl Wargh, Seppo J. Tanninen ja Dan Holm ja syvä keskustelu

Taite on ollut iso, se on varmasti herättänyt vastustusta ja murinaa aina niin uskollisen takapajuisen yhteisen kansan mielissä.

Janika Herlevi: This gun's for hire, Vaasan taidegraafikot, Mikola-galleria

Kuvataide on ympäristössään tärkeää eikä sillä ole ratkaisevaa merkitystä mikä ympäristö on. Sen kuva on kaikesta huolimatta taideteoksissa missä ikinänsä se alkaakin näkyä selvemmin. Muut taiteet ovat mukana taitteessa. Riippuu taiteilijoiden tavasta kuvata.

Antti Maasalon huoneen ovi, Botnia-ryhmä

Okkosen kirjaa olen lukenut vähän väliä. Olen tarvinnut sitä silloin kun olen miettinyt yhtä ja ainutta Italian matkaa, jolle olen päässyt. Sen ajan taiteen ymmärtämiseksi en tarvitse toista matkaa. On mahdollista kutsua koko ajan toinen toistaan vaikuttavampia teoksia niin museoista kuin kirkoistakin, ihan vain mielikuviin omassa päässä.

Verbaalisena suorituksena tämä Okkosen kirjoittama kappale on kuitenkin ylittämätön:

Leonardo da Vinci (1452-1519) on suuri rajapylväs varhais- ja täysrenessanssin välillä, kokoava ja hallitseva hahmo kahden sisältörikkaan vuosisadan rajoilla. Hän merkitsee kaiken entisen hienostumista ja täydellistymistä, mutta samalla myös uusien, ennen aavistamattomien, seuraaviin aikoihin vaikuttavien arvojen valloituksia. Käänteentekevä ilmiö hän on ihmeellisen monipuolisuutensa ja luovan synteettisen voimansa nojalla, universaalinen nero, jonka synnyttämiseen ajan henki oli tähdännyt ja jonka harmonisen kasvun se hänessä onnistui toteuttamaan. Hänestä kehittyi kaikkia tietämisen ja taitamisen haaroja hallitseva luonnon ihme, eräs inhimillisen kulttuurin kaikkein suurimpia ja salaperäisimpiä olennoitumia, ainoalaatuinen sitkeässä ponnistuksessaan, traagillinen ihmiselämän kohtaloon kuuluvan hajaantumis- ja loppumispakon vuoksi.

(Luvusta Täysrenessanssi, s. 289)

Viikonlopun pitkä aikajänne pohjalaisen ja siis taiteen lyhyt historia oli hieno juttu. Taide ole niinkään paikkaan sidottua kuin aikaan. Ajan kulku näkyy vuosikymmeninä ja tyyleinä, mutta vielä paremmin taiteilijoiden muutoksena kohti erilaista synteesia kun yhdestä ovat päässeet irti. Mitä ikinänsä se onkin ollut.

Graafikko Tapani Tammenpää, taiteilijaseura Botnian p.j.

Siinä astuu sitten esiin yleisö, joka katseellaan ja ajatuksellaan lisää yhden ulottuvuuden. Yleisö on toinen kollektiivinen minuus taiteilijakunnan ohella. Niiden kahden välillä on suhde joka muuttuu ajan myötä. Suhde ei ole sattumaa vaan välttämättömyys.

Avajaisissa tuntui ihmisten ilo yhdessäolosta, siitä että he ovat osa tällaista pientä kuvataiteen sirpaletta. Sitten graafikoiden näyttely Nandor Mikolan entisessä akvarellisalissa oli johdonmukainen jatko edellisille vuosikymmenille. Taiteilijat olivat kyllä osin samoja, mutta aika oli eri. Tulin nähneeksi vaikuttavan kulttuurihistoriallisen tapahtuman.

On sitä paitsi virkistävää että seinillä keskustelevat mitä erilaisimmat tyylit, värit, tekniikat. Kuvataide on elossa. Taiteilijat eivät lopeta työtään. Ilman kuvia elämä olisi ikävää.

Vode Kantokorpi: Pahan kukat. Yksityiskohta. Botnia-ryhmä

Toisiaan varten olemassa

Kun pimeys iskee, eikä sisällä näe enää ikkunan valolla, on istuttava tuolin sähkövalon piiriin ja luettava runoja.

Ne sopivat hyvin proosan lomaan, eivät ne riitele. Teksti ja tekstuuri eroaa, koska on kyse lyhyen ja pitkän tekstin erosta, mutta muuten ihminen tekee suotta itselleen ongelman, jos päättää ettei tahdo pitkää tekstiä tai että ei tahdo lyhyttä.

Uskon kyllä lujasti, että vuodenaikojen vaihtuminen muuttaa kirjoittamista. Siitä tulee hankalampaa, silmiä on siristettävä ja sitten tulee päänsärky. Ihminen ei mene ulos enää itsestään selvästi, koska läpimäräksi kastuminen ei tee hyvää, vaan viluttaa lopun päivää.

Luin ensin runo-opuksen Hän lähti valaiden matkaan. Osa Silene Lehdon kirjasta voisi olla sitä, että tästä maanpäällisestä jossain vaiheessa saa kerta kaikkiaan tarpeekseen, kuka tahansa. Kirjan valaat voisivat tarkoittaa vaikka Vienanmeren maitovalaita, jotka esiintyvät Risto Isomäen Sarasvatin hiekan alkupuolella. Isomäki kirjoittaa jonkinmoisia sci-fi -dekkareita.

Kun luin kirjaa, hymyilytti, koska Sarasvatin hiekasta joku on tekemässä elokuvaa. Miten ne saavat valaat näyttelemään?

Mutta Silene Lehto miettii evoluution kulkua. Kirja on runokirja, mutta siellä seikkailee esihistoriallisia otuksia, joilla on lähinnä latinankielisiä nimiä. Niitä eläimiä löytyy kyllä, kun menee kirjastoon tutkimaan evoluution historiaa. Useimmiten kirjoissa on myös hakemisto, joten nimet tuottavat kuvauksen tai kuvan nopeasti.

Vetisyys on kiinnostava asia, koska vesi kannattelee ja myös hukuttaa. Silti vedet ovat täynnä eläimiä. On paljon olioita jotka ovat muuntuneet yhä uudestaan. Ensin nousevat vedestä maalle, sitten päättävät että maa on liian kova ja kuiva ja solahtavat uudestaan mereen tai järveen.

En tiedä voisiko sitä kutsua tahdoksi. Eikö eläimillä voi olla selvästi artikuloitu tahto muuttaa muualle, vaikka ne eivät osaisikaan sanoa sitä kovin hirveän kaunopuheisesti? Loppujen lopuksi vika on ihmisessä: hän ei ole oppinut veden elävien kieltä.

Sitten usein vampyyrijahdissa tavattu Silene Lehdon veli Penjami otti ja innostui Mari Kosken teoksesta Sch. Se on luettavissa netistä, koska on helposti arvattavissa että tätä ei moni kirjasto ota hyllyilleen.

Kosken kirja teettää vielä enemmän töitä kuin Lehdon, tarkoitan sisarta, vaikka en epäile lainkaan eikö velikin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kirjaa. Mutta nyt Penjami käy läpi yksityiskohtaisesti ja lujaa, paljolti mytologian kautta, Kosken kirjaa ja tekee sen niin perusteellisesti, että jokaista blogin postausta odottaa sydän pamppaillen. Tänään tuli jo kolmas osa!

Samalla on yhä uudelleen luettava itse kirjaa. Koska se on saatavissa .pdf-formaatissa se on helppo selattava. Tätä on nyt jatkunut koko syksyn. Runoudella on osuutensa kaikkeen. Jopa Nobelin komitea antoi kirjallisuuden palkinnon Tomas Tranströmerille. Tätä on ilmassa.

Kaiken huipuksi Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 on julkaistu suomeksi Caj Westerbergin suomennoksena. Onneksi olen lukenut häntä ennenkin. Muistelen, että kun suomalaiset modernistit rynnistivät esiin – ja se tarkoitti lähinnä riimistä luopumista, ei rytmistä – niin paitsi suomalaisia, asiantila kosketti myös riikinruotsalaisia, joihin Tranströmer lukeutui.

Varhaisimmat modernistit Pohjolassa taisivat olla suomenruotsalaiset mestarit, ajalta jolloin julkaistiin kirjallisuuslehteä nimeltä Quosego ja jolloin Edith Södergran ja Hagar Olsson kävivät intohimoista keskustelua kulttuurista ja ennen kaikkea runoista. En ole päässyt selville, onko Edith Södergranin kissasta (nimeltään Totti?) tehty veistos, siis Kannaksella, edelleen paikallaan, vai onko se tuhottu kapitalistisena tihutyönä. Joku väitti että se on vain muutettu toiseen paikkaan.

Luin välillä proosaa ja löysin sieltä paljon pureskeltavaa. Joku osa miettimisestä, joka pyöri aika lailla koiran ja koiruuden ympärillä, vei minut Hans Memlingin töiden äärelle. Hän on kuuluisa flaamilainen renessanssimaalari, hieno sellainen, vaikka kuva naisesta onkin pyöristynyt pöyristyttävästi lentäessään bittivirtana pitkin Suomen ilmatilaa(?). Missä ihmeessä viestit oikeastaan käyvät kun ne menevät täältä kotikoneelta Maailmankirjojen koneelle?

Nyt paistaa aurinko. Suurimman osan aikaa on ollut tällaista, kuten Tranströmer kertoo:

SÄÄTAULU

Lokakuun meri kiiluu kylmänä

selkäevänään kangastukset.

Jäljellä ei mitään mikä muistaisi

kilpapurjehdusten valkoiseen huimauksen.

Meripihkahohde kylän yllä.

Kaikki äänet pakenevat hitaasti.

Koiranhaukun hieroglyfi

maalattuna ilmaan puutarhassa,

jossa keltainen hedelmä on

puuta ovelampi ja pudottautuu.

* * *

Koska asun Pohjanmaalla, en ole edes yrittänyt saada käsiini Martti Anhavan juuri julkaisemaa Arto Mellerin elämänkertateosta. Koska tunsin Arton ja asuin hänen parhaina vuosinaan naapuripitäjässä, siis kotipitäjä Lappajärven, niin olen lukenut käsittääkseni kaikki hänen teoksensa.

Perheellä oli mökki Lappajärven rannalla. En edelleenkään pidä siitä, että hänestä puhuttaessa tahdotaan nimenomaan puhua degeneraatiosta, runoilijan addiktioista, ei hänen töistään. Minusta alkaa olla syytä luetella jok’ikinen muurari joka makaa umpijuovuksissa ojan pohjalla viikonloput, mutta tekee täydellisiä sydänmuureja taloihin viikolla. Tai koodaaja, joka käy hurjissa kellaribileissä perjantaista lauantaihin, mutta tekee työnsä juuri sillä täsmällisyydellä jota firma häneltä odottaa.

Mellerin kirjassa Johnny B. Goethe on kaunis muistokirjoitus Marilyn Monroelle. Se on osa juttuani, joka on täällä ja johon myös peili ja nainen liittyvät.

Eläimellisyyttä

Istuin ylähallin sohvalla, josta olin edellispäivänä saanut häädetyksi vuohen. Se seisoi takajaloillaan sohvan olkitäytteiden ja päällyskankaan päällä ja siis kavioilla ja syödä rouskutti yhden asukkaan riisipaperille tekemää tussimaalausta. Siinä oli vuoria, virtoja, pienenpieniä veneitä kuin nähtynä avaruudesta.

Ei perspektiiviä, niin kuin ei alunperinkään kiinalaisissa tai japanilaisissa maalauksissa ollut. Ei edes varjoja. Joen mutkassa oli temppeli, mutta se oli oikeastaan vain katto, jonka räystäät kohosivat ylöspäin. Kuvasta jäi muutaman vuoren huippu jäljelle.

Sain vuohen suurin ponnistuksin alas keittiöön, jossa se suunnisti hellaa kohti tarkoituksenaan ruveta syömään tiskirättiä. Vuohi oli kesy, se ei ruvennut pureskelemaan minua, niin kuin varmasti vastaavassa tapauksessa naapurin Volodja-koira olisi tehnyt. Volodja pihalla tavatessaan meidän talomme koiran  Alex Nevskin paljasti tälle hampaansa, ja Alex meni nöyrästi selälleen ja paljasti kurkkunsa. 

Alexin oli pakko jossain vaiheessa paeta. Se kaivoi vuohiaidan alle kuopan ja pääsi hivuttautumaan toiselle puolen, siitä kotitielle ja siitä kaupungin läpikulkutielle ja siitä se sitten löytyi muutama päivä sitten verisenä möhkäleenä.

Tämä tapahtui kaupungissa, jossa ei saanut pitää kotieläimiä kaupungin alueella. Yläkerran yhdestä ikkunasta näkyi St. Helens ja toisesta Mt. Hood. Lumihuippuja kesät talvet. Ehkä noin Alppien korkuisia.

Vieressäni sohvalla makoili Bakunin, pitkäkarvainen valkoinen kissa, jonka toinen silmä oli vihreä ja toinen keltainen. Se oli kuuleva kissa. Jos sillä olisi ollut siniset silmät, se olisi ollut kuuro. Itse olin silloin puolikuuro. Bakunin oli pentuna selvinnyt hengissä kissarutosta, mutta hänen veljensä Vladimir kuoli siihen. Alexia ei vielä silloin ollut, ja sitä paitsi hän adoptoi meidät, emmekä me häntä. Alex oli puoliksi kojootti.

Bakunin otti elämänsä siitä lähtien hyvin rauhallisesti. Hän lähti mielellään iltakävelyille kanssamme. Vääntäydyin irti kirjasta, joka taisi olla Mark Twainin Huckleberry Finn, ja panin stereoihin uuden levyn, valaiden musiikkia. Olin jo kerran aiemmin kuunnellut levyn, mutta nyt talossa ei ollut ketään muuta kotona, joten saatoin kuunnella sitä lujaa.

Ehdin ajatella että musiikki kuulosti kuorolaulun ja puheen yhdistelmältä. Sitten Bakunin hyppäsi. Se juoksi suoraan alakertaan ja rupesi raapimaan ovea. Menin perässä, vilkaisin pihalle, jossa vihaista Volodjaa ei näkynyt. Se oli niin yksioikoisen vihainen diktaattori, että se ei juuri tarvinnut aivoja, joten tuskin se väijyi päärynäpuun takana. Puu oli valtava ja vanha. Vähän samannäköinen kuin Suomessa olivat hyvin vanhat ja kitkeriä omenoita tuottavat pahkuraiset puut. Mutta paljon isompi.

Pysähdyin keittiöön kuuntelemaan ja sinne asti kaikui outo musiikki. Ajattelin että ehkä se todellakin on valtamerta kaiuttimina käyttävää keskustelua, niin kuin jotkut tutkijat olivat sanoneet. Mutta minua askarrutti Bakuninin käytös.

Entä jos villit valaat olivatkin laulussaan esittäneet vastalauseensa laivoja ja varsinkin niistä pudotettuja mikrofoneja vastaan? Jos valaat karjuisivat vastalauseensa mereen tulleesta koneiden metelistä? Mitä olisi tapahtunut, jos ihmiset puolestaan olisivat pudottaneet vedenpitävän kaiuttimen alas ja valaat joutuisivat kuuntelemaan itseään? Vai säikähtikö kissa vain aivan vierasta lajia, kuuliko hän veden äänen?

Tästä on paljon aikaa, noin 40 vuotta, vähän yli. Mutta suoritin kokeen uudelleen, uuden kissan Garmin kanssa ehkä parikymmentä vuotta sitten. Se juoksi valaat kuultuaan – radiosta tuli niiden pitämä konsertti – toiseen huoneeseen ja sängyn alle. Koko iltana se ei suostunut tulemaan lähellekään.

Illansuussa se meni ulos. Seuraavana aamupäivänä naapuri tuli kysymään onko teidän kissanne kotona, tuolla makaa juuri samannäköinen. Se oli ilmeisesti jäänyt auton alle. Oli lentänyt tieltä ainakin 20 metriä koivukujan päässä olevan talon pihalle. Sen korvasta tuli vähän verta, mutta se oli aivan lämmin ja kuollut. Olin näkevinäni sen hengittävän.

Nyt on taas kulunut 20 vuotta eteenpäin. Luin juuri Silene Lehdon kirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY 2011, 99 s.). Jos osaisin arvioida runoja, arvioisin. Mutta tästä en voi sanoa muuta kuin sen, että se on hyvin lähellä omia kokemuksiani eläimistä ja ihmisistä (joka on eläinlaji tiettävästi).

Olen ollut aivan pienestä asti tekemisissä kaikenmaailman eläinten kanssa. Useimmiten ne ovat olleet kesyjä, mutta ne eivät ole koskaan täysin. Mutta ihmiset ne vasta ovat varsinainen eläintarha.

Ne myös näyttävät riehuvan kuin vimmatut ympäriinsä, tekevän mitä sattuu ja niitä löytyy sekä valaita (Lou Reed on laulanut sellaisista New York-älppärissään biisissä Great American Whale) että kiukkuisia koiria. Susi välttäisi minua, mutta karhua ei pidä tavata pentujen kanssa. Puuma ja jääkarhu tappaisivat ja söisivät minut.

Asuisin vieläkin maalla, ellei siellä olisi niin paljon Volodjan tapaisia ihmisiä. Siellä on helppoa hyökätä kimppuun keskellä tasankoa eikä koira perään hauku.

Mutta tämän valaskirjan matkaan minusta kannattaa lähteä. Se ei tyhjene ensimmäisellä lukemalla. Sitä paitsi se on hauska. Harvemmat runokirjat uskaltavat olla sitä. Se ei ole pelleilyä, vaan rohkeaa ironisointia nykypäivän ihmiselämästä. Ja realiteetteja löytyy joka sivulta.

Nyt on lopetettava, koska Lidia-kissa tuli viereen tahtomaan käsiä pois näppäimistöltä hänen turkilleen. Se takoo näppäimiä takovia sormiani käpälällään.

Kuvat liittyvät syksyyn valmistautumiseen. Puut ja pensaat ovat eläviä olioita. Niillekin on puhuttava ja ne kuuntelevat.

Sisätiloja

On vaikea tottua jossain määrin helpompaan arkipäivään. Ei insuliinipistoksia kissalle aamuin illoin, ei valtavaa kissanhiekan rahtausta, ei sydän kurkussa kulkemista, että mitä mikäkin ulvahdus tarkoittaa.

Kissan olemiseen ihmisen kanssa kuuluu valppaus. Pari vuotta Lidia joutui olemaan jollain tapaa kakkosena. Kissoilla ei ole laumaeläimille kuuluvaa pysyvää asemaa ihmisten tai toisten kissojen suhteen, koska kissat ovat yksinäisiä metsästäjiä. Mutta toinen voi olla vahvempi kuin toinen.

Lidia ilmaisee itseään paljon pienemmillä eleillä kuin isoin kissa joka meillä on ikinä ollut, Allu. Kyynmetsästysaikoinansa se taisi painaa kahdeksan kiloa. Ynnä kaikki karvat päälle. Se oli pelkäämätön ja hurja metsästäjä, kun taas Lidia on ensimmäinen kissamme, joka ei ole selvästikään elänyt maalaiselämää koskaan.

Se eksyy jos se menee ulos. Se säikähtää jos joku puhuu lujaa. Sen uhittelu Allun ”ensisijaisuutta” kohtaan johti säännönmukaisesti siihen, että se sai päin korvia vanhukselta.

Kaikki täällä asuvat ovat vielä surun ja hämmennyksen vallassa. Se ei mene ihan äkkiä ohi.

Syksyn tulon huomaa siitäkin, että Lidia pehmeätassu ei tahdo enää parvekkeelle kovin usein. Nytkin pilveilee. Sen sijaan se tahtoo usein syliin. Se on oppinut yhden viikon aikana puhumaan enemmän kuin koskaan. Siis meille. Hänellä on saattanut olla joku muu ihmisuhde tai ihmissuhteita, löytökissa kun on, mutta nyt se seurailee meitä kaiken aikaa ja sillä on paljon asiaa.

Kun ihmisperhe on tottunut siihen, että Allu ja sen veli Rudi karjuttiin kuriin, niin Lidialle moinen ei käy lainkaan, se on arka ja herkkä. Lidia on perinteisellä tavalla hyvin naisellinen.

Se tahtoo turvaa. Paitsi että miksi eivät maskuliiniset kissatkin, ihmisetkin, sitä tahdo, olivat sitten kolleja tai natuja.

On tietysti parempi olla ihmismäistämästä eläimiä liikaa. Se vain että kun olemme nyt hänestä yksin vastuussa (ja ihmisistämme siihen määrään kuin voimme), niin kissan asema korostuu. Siitä tulee lapsi.

Auringon kierto on alempana ja sen valo viistoutuu yhä enemmän. Toisaalta valo on keltaista, kesän kova valo on poissa. Olen joskus keskustellut korttelin afrikkalaisten kanssa heidän maansa valosta ja heidän mielestään Suomen kesävalo ei ole edes valkoiseen päin, kun he vertaavat sitä afrikkalaisten monasti ympärivuotista kohtisuoraan valoon.

Harmittaa että useimmilla ei ole valokuvia kotoa, miltei kaikki ovat pakolaisia ja lähteneet kiireesti, kun on ollut pakko.

Viimeiset kiinanruusut kukkivat. Se ei ole koskaan kukkinut niin paljon kuin nyt. Nam Le, vietnamilaissyntyinen monessa maassa asunut nuori kirjailija, kertoo henkilönsä suulla kotikorttelinsa ympärillä kukkivista kiinanruusupensasaidoista. Sellaisten luominen olisi täällä mahdotonta. Mutta alakerrassa asunut vietnamilaisperhe kasvatti suuren osan ruokaansa ison lasin alla läpi kevään ja kesän. Jos olisin tiennyt Vietnamin kiinanruusuista, olisin kysynyt.

Nam Le'n kirja Merimatka on lukemisen arvoinen, koska hän sattuu olemaan kirjailija joka on hyvin aistivoimainen. Ei, kaikki prosaistit eivät ole sellaisia.

Sen vuoksi novellien ihmisetkin ovat niin kovasti elossa olevien tuntuisia. Tuohan on hirveä klisee, mutta ilman aistien kertomaa ihmiset eivät ole eläviä kirjoitettuina. Ihmiset ovat tietenkin nähty ympäristöään vasten. Sen vuoksi kiinanruusuaidat ovat oleellinen asia.

Mutta olen kirjoittanut kirjailijasta kotisivuilla, jostain syystä tämä foorumi ei tunnu yhdelle kirjalle varatulta. Ehkä se johtuu kuvien läsnäolosta. Esineet osuvat käteen tai kirpoavat, kun on sisällä ja keskittyy työhön. Katse osuu johonkin erityiseen, joka ei onneksi ole sanallistettavissa. Esineiden ja tapahtumien olemassaolo korostuu.

Vaeltelin sisällä edestakaisin yhtenä päivänä ja löysin uudelleen tämän esineen. Päivä sattui olemaan se, jolloin verkkoyhteys vaihteeksi katkesi ja aiheutti katkon juuri tekemääni työhön, joten piti saada pyöritellä ja muotoilla jotain kädessään.

Ilmeni että esine on koristeltu versio Paolo Uccellon keksinnöstä Italian 1400-luvulta, siis renessanssin ajalta, nerojen kaudelta. Leonardo da Vinci ei ollut ainut. Ei kuvantekijä ollut sen parempi kuin kultaseppä. Mutta niillä joilla oli kyky tehdä käsillään, käsittää tekemänsä merkitys, oli sitten äkkiä mesenaatteja ympärillään.

Quattrocento oli laajan ajattelun aikakausi, en pääse mihinkään siitä että kyllä siinä oli alkamassa uudenlainen aika kaikille ihmisille. Juuret olivat keskiajalla, eikä siinäkään ole mitään pahaa saati pimeää. On vain muistettava, että oikeasti kehitys ja uudistuminen ei ole lineaarista, niin kuin meille on näinä uusimpina aikoina historian kirjoista opetettu.

Syksy

Kirjoitin amerikanystävälleni että The Fall fell like a wall. Niin täällä kävi. Kun olin mustikassa, sateli ihan niin kuin kesällä, oli lämmin. Nyt pari viikkoa myöhemmin pitää olla fillarilla ajaessa käsineet kädessä.

No, kun ei naismuistiin ole ollut yhä kuumaa kesää (ja sen voi todistaa mökin lämpömittarista, jossa osa elohopeaa on juuttunut saman naismuistin mukaan lukemaan 27, mutta kävi todistettavasti tänä kesänä yhdellä hennolla viirullaan 33 asteessa), niin tällainen yhtäkkinen pudotus on kuin seinä. Kun ilma oli muuttumassa kävin fillarilla pitkin merenrantaa katsomassa miltä seinä näyttää siellä. Sehän vyöryi kohti ja tiesin että kohta olen litimärkä.

Menin metsän suojaan. En ollut naavaakaan nähnyt aikoihin. Täytyy olla niin, että huolimatta viimeaikaisesta, kaupungille erittäin kalliiksi tulleesta ökyrakentamisesta nimeltä asuntomessut, ilma on edelleen aika puhdasta. Sitä ei uskoisi täällä keskustassa, kun pöly tunkee sisään joka henkäyksellä. Lattiat on pestävä kaksi kertaa useammin ja vesi on melkein mustaa.

Mutta en muuttaisi ökytaloon vaikka maksettaisiin. Ne ovat rumia. Ne eivät ehkä kaikki ole yksittäin rumia, mutta riitelevät toistensa kanssa niin että raikaa. Rakentajille voisi joku viimeinkin ruveta opettamaan estetiikan alkeita. Siis edes alkeita.

Sitten tulivat kuulaat päivät. Hanhet kerääntyvät merenlahdille höpisemään omiaan. Ne töräyttelevät, sitten ne saavat välillä kohtauksia ja sukeltavat veden alle ja rupeavat ajamaan toisiaan takaa kuin vimmatut. Katselin niiden touhuja ja höpötystä sen verran kauan, että päädyin toteamaan että ne eivät ole ihan järjissään.

Tai ehkä ne ovat täpinässä kun tietävät kohta lähtevänsä pitkälle reissulle. Kuvassa on kanadanhanhia. Ne tuntee siitä, että ne aika ajoin haukkuvat kuin koirat. Eivätkä pelkää ihmisiä lainkaan.

Mutta piti sanomani, että Torpeedo on lähempänä tulemistaan. Täältä näkee miten ja milloin. On siihen niin pitkä että odotukseen ei kannata ruveta, vaan on mietittävä mitä tekee syksyllä. Kohta on vaihdettava talvimatot sisälle. Kirjoja on luettava järjestelmällisemmin, on tiedettävä mitä lukea, on katsottava mitä kustantajat kustantavat. Lukematta ei voi olla, koska kirjoissa on elämiä niin paljon enemmän kuin mitä ikinä tulee itse tietämään. Sen lisäksi kirjoista tulee tiedonjyväsiä, jotka panevat lähtemään kirjastoon lisää tietoa.

Elämät ja tieto ovat arvo sinänsä. Ei minun tarvitse kysellä motiivia edes itseltäni.

Mutta itse esine, saksalainen kilpapyörä vuodelta 1936 on sen verran jykevä tapaus, että sillä voi kulkea helposti syysmyrskylläkin. En minä sillä ajele, se on teräsrunkoinen ja kulkee kuin veturi, minä ajaisin sillä päin jotain seinää ja menisi loppukin polvesta hajalle.

Sillä tosin pärjäisin seinälliselle todennäköisesti amislaisia, jotka pakottivat minut sateessa vastaantulevan liikenteen kaistalle niin että kaaduin, siis Jopolla. Kylkiluussa on nyt sitten murtuma. Torpeedo olisi saanut sen muurin leviämään. Että tulivat ja auttoivat minut pois autojen tieltä? Ei, nauroivat vain. Taisi olla heidän päivänsä kohokohta.

(Kaikki kuvat voi klikata isommiksi!)