Matti?

Päivät menevät pois itte edestänsä. En osaa kuvitella mitään niin tylsää ja typerää kuin huonosti suunnitellun ja suomennetun ohjekirjan lukemista. Oikeastaan olen jo vuosikymmenet miettinyt mistä firmat löytävätkin niin hirvittävän huonosti suomea osaavia ihmisiä.


Toisaalta kaikin osin juttu ei ole suomentajienkaan syytä. Suurin osa koneita tulee jostain muualta kuin Suomesta, esimerkiksi Japanista tai Kiinasta tai Etelä-Koreasta, joten alkuperäiskieleksi asettuu jonkinlainen omituinen englanti, paljon hankalampi kuin tietokonekieli.


Olen tietenkin niitä onnettomia jolle ei ole suotu ympärille (ainakaan tällä hetkellä) laumaa innostuneita nörttejä, jotka haluavat ehdottomasti kertoa minulle mikä on ensiö ja eriö jossain sähköisessä piirissä. Käsikirjoihin ei sisälly sanastoa.


En edes muista miten osuin käyttämään oikeata kameran osaa. Toimitus oli simppeli, mutta se halvatun ohje oli levitelty neljälle eri osalle kirjasta. Sitä paitsi teksti on tuhottoman pientä. Vielä tänään iltapäivällä silmiin ilmestyi migreeniä emuloiva kaari, joka jostain kumman syystä ei ollut sahalaita, vaan tammipelin pöydän muotoinen ja liikkuva, siis diagonaalisesti kaiken lisäksi.


Aina välillä tutkin erilaisista ”tietueista”, kuten lehdistä, www-sivuista, blogeista ja sensellaisista mitä tiedetään ihmisen muistista. Olen aivan varma että tammi-pöydän ilmestyminen näkökenttään tarkoittaa jotain, sillä täytyy olla yhteys johonkin aivojen arkisto-osaan. Kyseistä peliä en kyllä muista pelanneeni lukion jälkeen, jolloin minulla oli pari kaveria jotka rakastivat peliä.


Ystävät väittivät että jos opin tammea, niin opin sitten shakkiakin, kunhan saan jostain nappulat. Ei toiminut. Opin kyllä shakkinappuloiden liikkeen, että hevonen hyppää ensin kaksi sivuun ja sitten yhden eteenpäin tai toisinpäin (?), mutta asenteeni oli outo.


Pidin idioottimaisena vapaa-ajan huvittelumuotona keskiaikaisen sodankäynnin soveltamista lautapeliin. Olen ollut pasifisti niin kauan kun olen tiennyt mitä sana tarkoittaa ja todennäköisesti siis aina. Mutta hämmästyttävintä oli se ikävä tosiasia, että ensimmäisiä kertoja pelatessani ja hävitessäni jokaisen pelin, suutuin kuin pippuri. Shakki on ainut peli, joka on ikinä herättänyt minussa suoranaista vihamielisyyttä koko maailmaa kohtaan. Oletan maailman vihaamisen johtuneen siitä, että koen kärsineeni vääryyttä. Tunne on varmasti molemminpuolinen.


Vastapuoli, joku tyynesti hymyilevä nuorimies, väitti säännönmukaisesti että kyse on logiikasta. Käänsin tyypille selkäni ja sanoin että sitä samaa latinanopekin käytti. Että jos oppisin latinan oikein hyvin, niin minusta tulisi matemaatikko tai filosofi. Se niillä mustilla pelaava suostutteli takaisin laudan ääreen. Vetosi siihen että olen järkevä ihminen.


Aivot kuulemma toimivat enemmänkin tunnemuistina kuin rationaalisena sellaisena, mutta en ole ikinä oppinut kumpi on kumpi. Minulla on omat aivoni eikä jonkun muun. Tämä oli seuraava murskaava argumenttini, kun taas tapasin jonkun tyynenrauhallisen nuorenmiehen joka tahtoi pelata shakkia luentojen välissä. Taisi olla taidehistorian luento.


Eilen aloin miettiä vakavasti sellaista mahdollisuutta, että jos minulla olisi ollut matikan opena joku muu kuin sellainen, jonka mielestä tytöt eivät voi oppia matematiikkaa, niin olisin oppinut shakkia suuttumatta joka kerta ja sitä myötä olisi tullut tietämään mikä jossakin lieriössä on eriö tai ensiö, ja mistä se sähkö johdetaan sinne ja miten pystyn välttämään sen, että koko huusholli ei räjähdä. Maailma ei tapahdu sattumalta vaan väistämättä.


Sattui nimittäin niin että perjantain ja lauantain välisenä yönä lueksin MaddAddamia (ks. edellinen postaus), nyt kohti trilogian vääjäämätöntä loppua. Yksi esine oli mukana aina kaaokseen asti: pieni piispa-shakkinappula, joka oli ontto sisältä. En kerro mitä siellä sisällä oli, mutta sillä oli ratkaiseva merkitys sekä senhetkisen päähenkilön isä-suhteen selvittelyssä, että ihmiskunnan evoluutiossa, jota ehkä voisi kutsua hengissäsäilymiseksikin.


Kirjassa oli väliepisodi, jonka aikana pelattiin shakkia. Alkoi nukuttaa niin kuin aina, kun kirjailija luo keskelle vetävää tekstiä suvantokohdan. Tietenkin silloin aina pitää olla todella tarkka, koska shakinpelaajat viestivät toisilleen murahduksin, silmäyksin, pienin hymyin ja muilla tavoin, mitä he ovat tässä oikeasti tekemässä. Kirjailija sanoo jotain ja ihmiset menevät lankaan: eihän tässä ole mitään.


He siis eivät ole oikeasti pelaamassa shakkia, vaan kyse on paljon isommasta asiasta. Valpastuin hetkeksi, mutta olin jo lukenut kymmenisen sivua ja kello oli viisi aamulla. Tiesin että kissa herää pian paperin rapinaan ja tulee vaatimaan ruokaa.


Jos nousisin ylös, heräisin kokonaan. Tarvitsen paljon unta niin kuin kaikki pohjoisessa asuvat tarvitsevat talvisin. Muuten he eivät jaksa edes teekannullisen juotuaan selvittää kaoottisia ohjekirjoja, joita ilman vekottimia ei opi käyttämään. Olen varma siitä että en ole yksin ja uskallan käyttää me-muotoa.

Läpi kirjan ihmiset miettivät kuumeisesti miten voisivat olla jotain muuta. Sellaisesta on hyvin lyhyt askel eri eläinlajien väliseen kontaktiin. Kommunikaatio muuttuu helposti todelliseksi minkä tahansa eläimen kanssa. Olen nähnyt yhden nuorenmiehen soittavan nokkahuilua järven rannalla olevan ison kiven nokassa.


Kun kävelin hiljaa hänen taakseen, huomasin että kalat olivat rantavedessä ympyrässä hänen lähellään ja aivan hiljaa. Pikkukaloja. Mutta ne selvästi kuuntelivat.