Päivät menevät pois itte edestänsä. En osaa kuvitella mitään
niin tylsää ja typerää kuin huonosti suunnitellun ja suomennetun
ohjekirjan lukemista. Oikeastaan olen jo vuosikymmenet miettinyt
mistä firmat löytävätkin niin hirvittävän huonosti suomea
osaavia ihmisiä.
Toisaalta kaikin osin juttu ei ole suomentajienkaan syytä. Suurin
osa koneita tulee jostain muualta kuin Suomesta, esimerkiksi
Japanista tai Kiinasta tai Etelä-Koreasta, joten alkuperäiskieleksi
asettuu jonkinlainen omituinen englanti, paljon hankalampi kuin
tietokonekieli.
Olen tietenkin niitä onnettomia jolle ei ole suotu ympärille
(ainakaan tällä hetkellä) laumaa innostuneita nörttejä, jotka
haluavat ehdottomasti kertoa minulle mikä on ensiö ja eriö jossain
sähköisessä piirissä. Käsikirjoihin ei sisälly sanastoa.
En edes muista miten osuin käyttämään oikeata kameran osaa.
Toimitus oli simppeli, mutta se halvatun ohje oli levitelty neljälle
eri osalle kirjasta. Sitä paitsi teksti on tuhottoman pientä. Vielä
tänään iltapäivällä silmiin ilmestyi migreeniä emuloiva kaari,
joka jostain kumman syystä ei ollut sahalaita, vaan tammipelin
pöydän muotoinen ja liikkuva, siis diagonaalisesti kaiken lisäksi.
Aina välillä tutkin erilaisista ”tietueista”, kuten
lehdistä, www-sivuista, blogeista ja sensellaisista mitä tiedetään
ihmisen muistista. Olen aivan varma että tammi-pöydän ilmestyminen
näkökenttään tarkoittaa jotain, sillä täytyy olla yhteys
johonkin aivojen arkisto-osaan. Kyseistä peliä en kyllä muista
pelanneeni lukion jälkeen, jolloin minulla oli pari kaveria jotka
rakastivat peliä.
Ystävät väittivät että jos opin tammea, niin opin sitten
shakkiakin, kunhan saan jostain nappulat. Ei toiminut. Opin kyllä
shakkinappuloiden liikkeen, että hevonen hyppää ensin kaksi sivuun
ja sitten yhden eteenpäin tai toisinpäin (?), mutta asenteeni oli
outo.
Pidin idioottimaisena vapaa-ajan huvittelumuotona keskiaikaisen
sodankäynnin soveltamista lautapeliin. Olen ollut pasifisti niin
kauan kun olen tiennyt mitä sana tarkoittaa ja todennäköisesti
siis aina. Mutta hämmästyttävintä oli se ikävä tosiasia, että
ensimmäisiä kertoja pelatessani ja hävitessäni jokaisen pelin,
suutuin kuin pippuri. Shakki on ainut peli, joka on ikinä herättänyt
minussa suoranaista vihamielisyyttä koko maailmaa kohtaan. Oletan
maailman vihaamisen johtuneen siitä, että koen kärsineeni
vääryyttä. Tunne on varmasti molemminpuolinen.
Vastapuoli, joku tyynesti hymyilevä nuorimies, väitti
säännönmukaisesti että kyse on logiikasta. Käänsin tyypille
selkäni ja sanoin että sitä samaa latinanopekin käytti. Että jos
oppisin latinan oikein hyvin, niin minusta tulisi matemaatikko tai
filosofi. Se niillä mustilla pelaava suostutteli takaisin laudan
ääreen. Vetosi siihen että olen järkevä ihminen.
Aivot kuulemma toimivat enemmänkin tunnemuistina kuin
rationaalisena sellaisena, mutta en ole ikinä oppinut kumpi on
kumpi. Minulla on omat aivoni eikä jonkun muun. Tämä oli seuraava
murskaava argumenttini, kun taas tapasin jonkun tyynenrauhallisen
nuorenmiehen joka tahtoi pelata shakkia luentojen välissä. Taisi
olla taidehistorian luento.
Eilen aloin miettiä vakavasti sellaista mahdollisuutta, että jos
minulla olisi ollut matikan opena joku muu kuin sellainen, jonka
mielestä tytöt eivät voi oppia matematiikkaa, niin olisin oppinut
shakkia suuttumatta joka kerta ja sitä myötä olisi tullut
tietämään mikä jossakin lieriössä on eriö tai ensiö, ja mistä
se sähkö johdetaan sinne ja miten pystyn välttämään sen, että
koko huusholli ei räjähdä. Maailma ei tapahdu sattumalta vaan
väistämättä.
Sattui nimittäin niin että perjantain ja lauantain välisenä
yönä lueksin MaddAddamia (ks. edellinen postaus), nyt kohti
trilogian vääjäämätöntä loppua. Yksi esine oli mukana aina
kaaokseen asti: pieni piispa-shakkinappula, joka oli ontto sisältä.
En kerro mitä siellä sisällä oli, mutta sillä oli ratkaiseva
merkitys sekä senhetkisen päähenkilön isä-suhteen selvittelyssä,
että ihmiskunnan evoluutiossa, jota ehkä voisi kutsua
hengissäsäilymiseksikin.
Kirjassa oli väliepisodi, jonka aikana pelattiin shakkia. Alkoi
nukuttaa niin kuin aina, kun kirjailija luo keskelle vetävää
tekstiä suvantokohdan. Tietenkin silloin aina pitää olla todella
tarkka, koska shakinpelaajat viestivät toisilleen murahduksin,
silmäyksin, pienin hymyin ja muilla tavoin, mitä he ovat tässä
oikeasti tekemässä. Kirjailija sanoo jotain ja ihmiset menevät lankaan: eihän tässä ole mitään.
He siis eivät ole oikeasti pelaamassa shakkia, vaan kyse on
paljon isommasta asiasta. Valpastuin hetkeksi, mutta olin jo lukenut
kymmenisen sivua ja kello oli viisi aamulla. Tiesin että kissa herää
pian paperin rapinaan ja tulee vaatimaan ruokaa.
Jos nousisin ylös, heräisin kokonaan. Tarvitsen paljon unta niin
kuin kaikki pohjoisessa asuvat tarvitsevat talvisin. Muuten he eivät
jaksa edes teekannullisen juotuaan selvittää kaoottisia
ohjekirjoja, joita ilman vekottimia ei opi käyttämään. Olen varma
siitä että en ole yksin ja uskallan käyttää me-muotoa.
Läpi kirjan ihmiset miettivät kuumeisesti miten voisivat olla
jotain muuta. Sellaisesta on hyvin lyhyt askel eri eläinlajien
väliseen kontaktiin. Kommunikaatio muuttuu helposti todelliseksi
minkä tahansa eläimen kanssa. Olen nähnyt yhden nuorenmiehen
soittavan nokkahuilua järven rannalla olevan ison kiven nokassa.
Kun kävelin hiljaa hänen taakseen, huomasin että kalat olivat
rantavedessä ympyrässä hänen lähellään ja aivan hiljaa.
Pikkukaloja. Mutta ne selvästi kuuntelivat.
