Muutos

Edellisiltana lämpötila oli ollut normaalit suunnilleen 30 C, plussaa, niin kuin se oli ollut jo yli kuukauden. Seuraavana aamuna se putosi 10 astetta. Muutos oli suuri. Sen tunsi joka solullaan, ilma pysähtyi ja taivas oli uhkaava.

En ole koskaan kokenut yhtä musertavaa hellekautta, paitsi yhtenä kesänä noin 50 vuotta sitten, yhtenä päivänä, ja silloin lämpötila oli 104 F, plussaa. Se oli vain sen yhden päivän. Mutta sitten lämpö pysyi jatkuvasti siinä 90-95 F tietämillä. Ruoho kulottui, vain puut jaksoivat olla vihreitä.

Luulen että puut veivät ruoholta ja kukilta kaiken veden. Meilläkään ei ollut vettä juuri lainkaan paitsi yhtenä päivänä jolloin ukkosmyrsky alkoi pyöriä ja laskeutua alemmas. Se läheni tornado-muodostelmaa. Siitä oli video Youtubessa, sellainen time-lapse, jossa kuvausväli oli 2 minuuttia. Sitä kesti koko päivän.

En ole koskaan nähnyt sellaista ukkosmyrskyä missään. Enkä minä tarkoita sanoa sitä, että väittäisin Suomen olevan onnela, jota pidetään nykyisin vitsinä. Onnelan olemassaolohan riippuu ihmisistä. Mutta vaikutus on molemminpuolinen, onnelan ja sään. Kun lukemat pomppaavat äärimmäisyyksiin, ihmiset muuttuvat.

Ruumis alkaa sätiä ja aivot puuroutuvat. Sähkö tuntuu surinana, otsoni haisee ilmassa kun minuutissa on montakymmentä salamaa. Mutta varsinkin ennen sitä. Se on silloin kun valo muuttuu keltaiseksi vaikka taivas on sinimusta.

Pilvet ovat muuttuneet, niistä on tullut pilareita. Sellaisia en ole nähnyt koskaan tässä maassa. Iltana ennen kuin lämpö putosi ne 10 astetta, yhdestä pilvestä kehittyi sieni. Oli onnellinen asia että se oli vain vesihöyryä, joka nousi ylöspäin.

Kun olen kulkenut sen minkä katkeilleet luut vaillinaisine hermoineen antavat kulkea, olen tavannut ihmisiä. Olen poissaoleva ja kun sanon jotain, en saa vastauksia. Tai vastaukset ovat vastauksia johonkin jota en ole kysynyt. Puhuminen on ohipuhumista. Tai olen sataprosenttisesti läsnä ja puhetoverin silmät harhailevat. Hänen suustaan tulee hauskaa puhetta, joka kuulostaa itkulta.

On muutama ihminen joiden kanssa puhuminen vielä onnistuu. Voi olla että syksyllä tulee rankkasateita ja kaupunkiin tulee tulvia. Se johtuu siitä, että insinöörit ovat tahtoneet asfaltoida kaikki mahdollisen maa-alueen, niin että vesi ei pääse enää minnekään. Jossakin oli järjetön kuva puolipukeisesta miehestä, joka seisoi siltarampin keskellä vyötäisiään myötä vedessä ja kädessään hänellä oli harja. Sellainen iso lumiharja.

Jotain tuntuu olevan tapahtumassa. Sääilmiöt kärjistyvät tietenkin tämänkin jälkeen, koska ihmiset eivät tahdo luopua autoistaan ja kaupunkeja, tätäkin, on lämmitettävä kivihiilellä ja sillä on tuotettava sähkö. Ei ole muutakaan, ja keskiluokka haluaa pitää rahansa ja tavaransa ja autonsa. Heidän jälkeensä vedenpaisumus. Katsellaan kun ruumiita alkaa ajautua merelle. Muualla sellaista on jo tapahtunut.

Nyt vain sataa. Säätieteilijät puhuvat hymyillen kuurottelusta. Se kuulostaa samalta kuin piilottelu. Mutta on mahdollista lähteä liikkeelle ja katsoa pysynkö liikkeessä. Ehkä bussit ja junat ja metrot ovat siedettäviä taas, ja isossa kaupungissa pääsee aina sisälle jos tulee rankkasade. Ellei se tulvi alas metroon vaikka. Ehkä ei vielä nyt. Meren pinnan pitäisi nousta enemmän.

Tapaan ystäviä. En ole päässyt vuoteen minnekään. Tarkoitukseni ei ole missään tapauksessa ruveta invalidiksi, koska siitä ei ole hyötyä kellekään. Minulla on velvollisuuksia, jotka on pidettävä mielessä.

Lähden pois ja katson tarkkaan miltä maisemat näyttävät. Matka on se välivaihe, jonka jälkeen tapaan jonkun jota en ole nähnyt moneen kymmeneen vuoteen. Tiedän että tunnen hänet. Lähdetään kävelemään vaikka harjulle tai järven rantaan.

Siellä joskus lapsena uitiin. Eikä 15-asteinen vesi ollut lähellekään kylmää. Sitten tapaan muita ja muita. Paljon ihmisiä, puhetta, aivan varmasti nauruakin. Mutta siinä ei ole mitään äärimmäistä, vaan sitä tuttua joka on ollut aina.

Kuuntelen elämäntarinoita, kertaan niitä sitten matkalla kotiin, kirjoitan ylös että muistaisin. Tavallista elämää niin kuin ihmisillä on. Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat olleet melkein aina lähellä. Heillä on kaikilla aivan erilainen tarina, jokaisella erikseen. Se on tavattoman kummallista. Ihminen ei jotenkin ole lajityypillinen, ellei tämä ole sitä.

Ajattelen sitä ryhävalasta joka eksyi Itämerelle. Ne laulavat. Mutta sillä ei ole muita jotka nyt kutsuisivat sitä, koska tämä meri on pieni. Keksisivät nyt jonkun tavan saattaa se ohi Kattegattin ja Skagerratin! Ruotsalaiset ottivat suomalaisiakin sotalapsia, pitäisi heidän nyt yksi ryhävalas osata pelastaa. Sotalapset eivät ehkä voineet kovin hyvin. Ehkä ryhävalas ehtii kuolla, täällä se ei voi elää.

Uneton helleyönä

Öisin on helteen aikana ollut aivan pieni hetki, jolloin on voinut ajatella nukkuvansa, noin kello neljästä kuuteen. Mutta se on myös virkistymisen aika, koska yhtäkkiä ei olekaan tuskallisen kuuma.

En siis nuku. Valoa on tarpeeksi että kykenen näkemään kirjat ympärilläni hyllyissä. Sänkyä vastapäätä on käsikirjaston vanhoista kirjoista koostuva osa. En ole lukenut niitä kaikkia, selaillut kyllä.

Eräänä yönä löysin Tatu Vaaskiven viimeisen kirjan, Pyhä kevät(WSOY 1943). Se tuli kirjahyllyyni kun viimeinen vanha sukulaiseni kuoli. En tiedä millainen kuolema (eihän kuolemasta tiedä) se on ollut, mutta hän oli vuosia puhumatta sängyn pohjalla. Kädet olivat peiton päällä tarrautuneena siihen, aivan kuin joku olisi tahtonut ottaa peiton väkisin hänen päältään. Hän avasi silmänsä ja tunsi minut, mutta silmissä ei ollut mitään ilmettä.

On aivan mahdollista että hänellä ei ollut enää asiaa. Ehkä kaikki oli sanottu. Ei minullakaan ollut oikeastaan mitään sanottavaa hänelle. Sitä paitsi olimme vuosikymmenten erottamat.

Hänen hyllyssään ollut kirja avautui alkuosastaan yhtenä yönä. Luen Elina Vaara-Vaaskiven tekstiä, jossa hän miettii miehensä tilaa kirjoitusprosessin aikana, Elämänkerrallista esipuhetta, joksi hienoa esseetä kutsutaan:

Viimeisenä syksynä, kun T. Vaaskivi näki tuohon työhön uppoutumisessa ainoan pakotien kärsimästään ahdistuksesta, se ei tahtonutkaan aueta, vaan jätti hänet avuttomaksi. Ei voida koskaan mitata, miten ratkaisevaa tämä hänelle oli, mutta varmaa on, että juuri sellaiset syyt vaikuttivat hänen sekä sielulliseen että ruumiilliseen vastustuskykyynsä tavattoman paljon.

Suurin syy on varmasti ollut käynnissä ollut sota. Vaaskivi oli juuri ollut kesän Ruotsissa, jossa oli tarpeeksi ruokaa ja jopa keskusteluseuraa. Kirjoittaja ei kerro minkälaisin taloudellisin uhrauksin hän saattoi Ruotsissa olla. Mutta noihin aikoihin rahasta tai sen puutteesta puhuminen ei ollut sopivaa.

En tiedä milloin kuoleva sukulaiseni oli tätä kohtaa lukenut. Mutta siinä on kuitenkin selvä kuoleman enne. Enkä käsitä miten en ole lukenut kirjaa aiemmin, vaikka Yksinvaltiaan olen lukenut jo nuorena. Kirjan on täytynyt olla sukutalon kirjahyllyssä, ja minä yleensä löysin kirjat ja luin, ellei joku muu ollut niitä lukemassa.

Unettomuus tässä muodossa, istahtaminen alas, kun on yhtäkkiä löytänyt jotain, ajatukset alkavat pörrätä päässä, päättyi siihen että tunsin nenässäni sairaalan hajun. Yötajunta ei toimi samoin kuin päivätajunta, mutta kun helle on piiskannut ihmistä viikkokausia, päivätajunta on pakko suunnata johonkin tavalliseen ja konkreettiseen. Ihmisen on esimerkiksi yritettävä syödä.

Vaaskiven ja vaimon suhteesta en tiedä mitään, eikä se ole oleellista. Mutta sen tajuan että hän on seurannut hyvin läheltä Vaaskiven kamppailua. Eikä kukaan (viranomainen? lääkäri? kirjailijaliitto?) ole voinut ottaa erityisesti huolenpidon kohteeksi yhtä sairaalloista kirjailijaa, kun koko maa on ollut kuolleita ja itkeviä surevia täynnä.

Vähän myöhemmin Vaara-Vaaskivi (miksi hän ei säilyttänyt runoilijanimeään Elina Vaara?) kirjoittaa:

Oli kuin tuona viimeisenä syksynä kaikki pessimismin padot olisivat murtuneet ja hän nähnyt vain mustien syvyyksien tulvivan. Hän valitti, että hänen tajuntansa suunnattomasti paisuttaa kaiken negatiivisen, koko ajan laajentuen ja täyttyen synkillä kauhunäyillä. Ilman työtään hän oli suojaton.

Vaimon mielestä mies kykenee erittelemään hyvin tarkkaan mitä hänelle tapahtuu, mutta se ei auta. Elina Vaara (kai hän olisi pitänyt oman runoilijannimensä nykyaikana?) nimittää Vaaskiven itsereflektiota tieteelliseksi. Esipuheen alussa hän tahtoo nimenomaan kuvata Tatu Vaaskiven lapsuus- ja nuoruusajan kuumekohtauksia, jotka eivät ilmeisesti olleet tuberkuloosia, mutta sana tieteellinen on outo nykyajan tietämystä vasten, kun sairauksille ei pystytä antamaan nimeä saati parantamaan niitä. Oliko Vaaskivi hysteerinen nuori?

”Yksinvaltiaassa” näkyy mielestäni yhtenäinen maailmankuva, se ei ole runollista kuvailua, vaan erilaisten voimien yhteentörmäyksiä ja niihin eläytymistä. Kieli on paljon voimakkaampaa kuin nykyproosan kieli. Tätä Vaaskivi ehkä tarkoitti sillä, kun hän puhuu tarpeesta saada purkaa ahdistusten taakkoja kirjoittamalla. Hän oli sanonut: ”Ihminen ei kuole kesken työtään.”. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänelle itselleen niin kävi.

”Pyhä kevät” piti olla trilogian ensimmäinen osa. Ja kyllä, nyt kun olen lukenut kirjaa jo eteenpäin, muistan lukeneeni sen. Olen ollut ehkä toisella kymmenellä. Tapahtumat perustuvat Raamattuun, jonka kertomukset olivat tuttuja. Muistan pitäneeni kirjasta, koska se on niin elävä. Kun kysyin Vaaskivestä joltakin sukulaiselta, vastauksena oli pitkä huokaus. Minulle ei koskaan vastattu. Perheen jäsenet olivat tunteneet hänet. Nyt kysyisin perheeltä, miten he huolehtivat taiteilija- ja kirjailijaystävistään. Hankkiko joku heistä Vaaskivelle ruokaa mustasta pörssistä?

Niin, voisi hyvin olla että 30-luvun lukija olisi kutsunut kirjaa hurmioituneeksi, mutta se ei ole uskonnollista hurmiota. Se on hassu sana, mutta ehkä sille on mahdollista keksiä joku nykyvastine. Nyt ei kyllä tule yhtään nykysuomen versiota mieleen.

Olen sukeltanut aika kauas menneisyyteen. Mutta samaan ystävä rapakon takaa muistutti muusikosta, joka olisi nyt 45-vuotias jos olisi säilynyt hengissä. Hänen albumiaan XO kuuntelin paljon joskus parikymmentä vuotta sitten. Tässä otos hänen postuumilta teokseltaan. Akustisen kitaran alla ja päällä olevat sanat ovat surullisia, mutta hän ei ilmeisesti tehnyt itsemurhaa. XO oli viesti äidille. Kun nyt Elliott Smith olisi 45-vuotias niin tahdon kuunnella häntä ja hänen kitaraansa. Tässä yksi lyhyt otos.

Olen kuljeskellut kaupungissa tekemättä mitään. En ole koskaan kokenut näin pitkää ja musertavaa helleaaltoa Suomessa. Muualla kyllä. Nyt alkoi tuuli, joka enteilee muutosta ilmoihin. Vanhojen kirjojen hylly kaipaa lisää tutkimista.