Kylätie

Kun lapsi rupeaa kuulemaan suvusta, voi joutua kuuntelemaan salaa. Pitäisi olla että silloin elinpiiri laajenee, mutta voikin sen sijaan supistua. Monilla ihmisillä perhe ja suku jakautuu erilaisiin haaroihin ja sitten voi olla aikuisena vaikea sanoa enää mihin kuuluu. Jos ylipäänsä kuuluu.

Olen vuoden verran aina vähän väliä selvitellyt valokuvia ja yrittänyt panna niitä henkilöittäin tai perheittäin tai aiheittain omiin kirjekuoriinsa. Samalla sain teetetyksi kahdesta isosta seinällä riippuneesta kuvasta uudet kopiot. En tiedä keitä ne ihmiset ovat, paitsi että ne ovat sukulaisnaisia. He ovat pukeutuneet körttien tapaan, hiukset on vedetty tiukasti taaksepäin, keskellä on jakaus.

Kun olin lapsi kuljin toisella puolen tietä kärrypolkua, jossa ei sillä erää näkynyt ketään ihmistä. Sen verran iso olin että näin edempänä riihien, saunojen ja latojen välissä auringonläikän ja arvelin että siitä löytyy mansikoita. Viikon, kahden päästä niitä löytyikin, mutta ei juuri siitä aukosta.

Sen sijaan siinä istui tielle päin aitan rappusilla lapsen mielestä ikivanha nainen, jolla oli pitkä mustaharmaaraitainen hame ja liivi aivan samoin kuin useimmilla naisilla niillä seuduin oli. Muistan ne puvut, koska ne olivat erilaisia kuin perheeni naisilla, nuoremmilla tai vanhemmilla, oli.

Nainen viittoi kädellään että tulla lähemmäs. Näytti että istua viereen. Sitten hän tervehti minua nimeltä, vaikka olen varma siitä että en ollut ikinä nähnyt häntä. Sitten hän otti esiliinan taskusta piipun ja sytytti sen palamaan ja poltteli. Nauroi vähän itsekseen ja puhalsi sitten savurenkaita. Oli siinä paljon parempi kuin isä.

Mansikkamatkalla, hän kysyi ja osoitti piipulla pientä koivutuokkosta, jota pidin kädessäni.

Kielsin, kun ei näin läheltä taloja saanut viedä mansikoita. Sitten Martta, joka oli jo ilmoittanut nimensä, otti kädestä ja vei siihen auringonläikkään. Siinä oli paljon mansikanlehtiä, mutta ei yhtään edes vihreää mansikkaa.

Jos mentäisiin juomaan kahvit, niin tapaat pikkuserkkusi? Hän istuutui takaisin aitan rappusille.

Ei minulla ole pikkuserkkuja, minä vastustin. Martta sanoi että on sinulla, mutta äitisi ja isäsi eivät ole muistaneet kertoa sinulle.

Aloin siinä vaiheessa ajatella että olen nyt väärässä paikassa. Sanoin että äiti ja isä ovat kieltäneet kahvin juonnin. Ja nyt pitää lähteä. Nainen hymyili leveästi ja kysyi että pitääkö sinun mennä vahtimaan pikkuveljeä ja siskoa. Naisella ei ollut yläleuassa kuin kaksi irrallisen näköistä hammasta joista ihmettelin että ne pysyivät kiinni suussa.

Martta näytti piipunvarrella tietä kohti kotia ja käski juosta kiiruusti ettei äiti rupea etsimään. Niiasin ja lähdin.

Kun pääsin talon kulmalle, lähdin juoksemaan niin lujaa kuin pääsin. Olin pelästynyt sitä naista. Hän ei ollut sellainen kuin muut sukulaiset. Ainakin tädeillä ja isoäideillä oli enemmän hampaita. Niillä ei puhe puuroutunut sillä lailla. Mutta olin minä utelias. Minulla olisi pikkuserkku, mikä kuulosti hienolta.

Illalla kysyin isältä kuka se nainen oli. Isä kyseli mitä Martta oli sanonut ja olinko nähnyt serkkua. Sanoin että pikkuserkkua. Isä katsoi vähän omituisesti ja korjasi että pikkuserkkua.

Sitten isä rupesi hajamieliseksi ja rupesi lukemaan kirjaa. Kiipesin isän syliin, mutta ei se enää ruvennut puhumaan minun kanssani. Hivuttauduin alas ja menin ulos puutarhaan. Veli ja sisko ja serkku olivat äidin kanssa mäen alla rannalla uimassa. Yksi täti oli tulossa kauempaa rannalta.

Oli hyvä ilma mennä uimaan. Seuraavana aamuna äiti sanoi että ei saa mennä tien toiselle puolen. Kysyin että miksi, mutta se käski vain totella. Ei siellä ole autoja, minä yritin. Äiti antoi maitokannun käteen ja käski lähteä hakemaan maitoa naapurista.

En ollut muistanut tätä juttua pitkään aikaan. Nyt olen katsonut noita sukulaisnaisten kuvia. Niitä on muitakin kuin nuo seinällä olevat. Yritän edelleen löytää sen naisen piirteitä joistakin kuvista. Minun on saatava jonkinmoinen ajallinen linja albumeihin. Voi olla että muunlaista on mahdoton enää saada. Kun ei ole nimiä eikä ketään keltä enää kysyä.

Jos Martalla oli körttipuku joskus 1940-luvun lopulla, niin miksi sellaista ei ollut kellään niistä, jotka kävivät sukutalossa kylässä? Ei hän ollut puhunut seuroista tai rukousilloista tai pyhäkoulusta joita silloin pidettiin. Niin ja kinkereitä myös.

En tiedä miksi talon lapset, serkut mukaan lukien, eivät saaneet mennä tien toiselle puolen. Ei ole ketään jolta voisin kysyä. Sitä tietä kyllä kulki kuorma-autoja, linja-autoja ja traktoreita. Ehkä tie oli jollain tavalla jakanut sitä kylää? Isoäiti puhui joskus tiestä ja siitä että isojako ei ollut laskenut tietä mukaan. En tullut koskaan ottaneeksi selvää siitä, mitä jako oli siellä tarkoittanut.

Isältä kysyin joskus myöhemmin siitä että kun se Martta poltti piippua enkä ollut nähnyt kenenkään muun naisen polttavan tupakkaa aiemmin. Isä kysyi silloin: tekiskö mieles? Se kaivoi piippunsa piirongin laatikosta, täytti sen tupakalla, sytytti ja sitten ojensi sen minulle.

Vedin savua henkeen niin kuin isä näytti. Sain vedetyksi henkeen ja sitten rupesi yskittämään. Yskitti niin kovasti, että jouduin juoksemaan ulos hengittämään.

En yrittänyt yli kymmeneen vuoteen polttaa uudelleen. Muistan kuinka sain poltetuksi ensimmäisen savukkeeni. Niihin aikoihin ajattelin paljon rakkautta ja sen vaikeutta niin kuin vieläkin, joskus.

Istuin aidalla ja katselin ihmisiä jotka olivat lauantai-iltana menossa tansseihin, kädessä kärysi savuke. Olin päättänyt että katselen. Olin päättänyt että en mene mukaan. Siihen tuli tuttu ja pyysi tupakkaa. Annoin sille ja se rupesi aivastelemaan ja köhimään.

Nauroin sille. Se rupesi nauramaan myös.

Kivinen metsä ja ranta

Kuulin keväällä että moni veneilijä kolisi kiville koska talven aikana kivet kasvavat jään alla. Koko kesän ryskyi, karikartat piirrettiin uudelleen. Ilmatieteen laitos sanoi joskus kesäkuussa, että merivesi on kovasti alhaalla.

Miten maa on päässyt sillä lailla kallistumaan, että vesi on muuttanut Ruotsiin? Ehkä se johtuu kulttuurivuodesta toisessa päässä, Uumajasta. Vettä vetäviä tekijöitä on ollut. EU:n kulttuurivuosi on kyllä kuulunut täällä ja sielläkin, kun musiikkijuhlien konsertit on lähetetty kummassakin päässä.

Vähän aikaa sitten pääsin kokeilemaan surkastunutta tasapainoaistiani täällä maailman kivisimmällä laidalla. Näytti siltä että siirtolohkareiden välissä kulki polkuja. Mutta ne olivat järkyttävän kapeita ja päädyin ottamaan tukea milloin miltäkin puolelta valtavia lohkareita. Kavereille ehdin näyttää kädessä olevia mustikoita ja puolukoita, eivät kauhistelleet että minut pitäisi raahata reppuselässä takaisin tielle. Olin vikkelä silmistäni: näin puolukat ja mustikat ennen muita.

Meistä nuorin, 9-vuotias, pääsi loikkimaan lohkareelta lohkareelle. Päätin että polut eivät ole ihmispolkuja vaan peurojen tai hirvien. Suuri uros tai vanhempi hirvilehmä ei pääsisi siitä menemään vaan tarttuisi kyljistään kiinni lohkareisiin.

Lähituntuma metsään on uskomaton. Männyt tuoksuvat kuin mikäkin voimallinen hajuvesi, päässä alkoi surista. Lähdettiin laskeutumaan alemmas. Hitaus lisäsi varmuutta. Pääsin kokeilemaan uusia silmiäni jotka näkivät vaivatta ja siristelemättä lahden toiselle puolelle. Mutta hämärä oli laskeutumassa.

Vesi oli kylmää. Pohjalla ei näkynyt voimakkaita neonvärisiä viivoja niin kuin uimahallissa, vaan kuolleita kortteita. Näihin aikoihin, vain ehkä vähän myöhemmin, vesimassat kääntyvät ympäri ja pohjalle vajoaa pinnan lämpimämpi vesi. Sillä lailla vesistö pitää huolen kasvusta. Se ei jatku kuin vasta keväällä, mutta siksi eläimet ja kasvit on pidettävä hengissä.

Ei luonto mitään tarkoita. Se on vain sattunut kehittymään tarkoituksenmukaisesti, niin että kaikki liittyvät kaikkiin ja kaikki riippuu kaikesta.

Kun tummat pilvet reunustivat lahtea ja kiinnikasvava kannas muuttui ääriviivaksi, ylhäälle syttyi tavattoman kirkas sininen taivas. Korkeammat männyt leimahtivat tulenkarvaisiksi. Lampsittiin uimarannalle, jossa ei enää ollut ketään. Miksi olisi? Täälläpäin on kalastajia, jotka tuskin välittävät karaista nahkaansa liiemmälti kulkiessaan verkoilla, ei moni aloita talviuintia. Kalastajien vaimojen luulen selvittävän verkkoja. Enpäs tiedä. Ehkä kalastajan vaimo käy kylässä kotisairaanhoitajana tai muutaman kilometrin päässä seurakuntakeskuksessa töissä.

Hiekassa näkyi paljon jälkiä, isoja ja pieniä. Lähellä on kylä, mutta lapset ovat jo koulussa. Kun pimeys alkaa tosissaan marraskuun myötä, en voi kuvitella meren rannan yksinäisyyttä. Voiko kukaan olla niin yksinäinen kuin joku rannalla kävelijä marraskuussa?

Takaisin tullessa kaupungin valot alkoivat pehmentää hämärää. Oli enemmän ruskean, oranssin ja keltaisen sävyjä, ihmisiä alkoi ilmaantua kulkemaan tien vierillä. Mieleen jäi kuva kun sillalta näkyi keskellä selkää pieni vene, jossa seisoi ihminen onkivapa kädessään. Ihmisen on täytynyt tietää että tuuli ei nouse juuri sinä iltana.

Joillakin on ollut myöhäinen illallinen. Tai ehkä kaloista tuli seuraavan päivän kalakeitto? Ja lapset, osaavatko he syödä kalan ruodot niin, että yksikään ei takerru kurkkuun kiinni?

Nuorena olen ollut meren perään. Nytkään en kyllä vastusta sitä (tuskin se vastalauseistani piittaa, elementti), mutta pysyn vähän etäällä. Arvaamaton tapaus, meri. Myrskyää vaikka radiosta myrskystä ei olisi ollut mitään tietoa, huojuttaa pylonisiltaa, niin että punaiset valot syttyvät palamaan.

Silloin pitää kääntyä takaisin ja huokaista syvään kun koti on kaupungissa. Ajatella sitä että joillakin on edelleen pimeys turvanaan. Siihen voi kääriytyä ja siihen on tyytyminen kun vuodenajat tulevat toistensa perään välinpitämättöminä ihmisten mielille.  

Tässä vielä linkki suositteluksi eräästä kirjasta, sopivan raastava kirja syksyn pimeyttä vasten.