Mielen tila

Optimistit ovat huomanneet että päivä on kukonaskelen pitempi kuin ennen. Ennen tarkoittaa tässä tapauksessa varmaan ennen joulua, koska 22.12. oli talvipäivänseisaus. Kukonaskelen mittaa en tiedä. Varmaan sillä on jotain tekemistä valon epämääräisyyden kanssa. Sillä ei ole suuntaa eikä oikein määrääkään.

Sen muistan oikein hyvin että kukko odotti orrella lähimpänä kanalan ovea saapumistani. Nyt noin 65 vuotta jälkeenpäin olen aika varma siitä että kukko vain piti säikyttelemisestäni. Muuten se olisi varmaan nokkinut silmäni pois.

Ne isoäidin kanalan kukot osasivat lentää. Jotkut kanatkin lensivät aika pitkälle, tosin näytti siltä että pyrstöpäästään ne lentäessään tuppasivat vajoamaan. Maa painoi parrellen. Niitä ei syötetty ajatellen pataruokia, vaan munia, joiden etsiminen oli lasten työtä, eikä tietääkseni muita lapsia ollut lähistöllä kuin minä. Isoäiti voivotteli että kuka meillä nyt sitten löytää munat kun kanat niitä piilottelevat, saati etsii kissanpesät. Se oli saatteeksi junamatkalle.

Sellainen hatara muistikuva minulla kyllä oli, että kukot olisivat eläneet pitempään kuin kanat. Luulen että 5-vuotiaalle ei kuitenkaan kerrottu teurastamoista ja siitä tosiseikasta, että jos kana ei muninut, se pääsi hengestään. En tiedä miksi minun mielialaani piti varjella. Olin vielä aika lailla normaali pikkupentu, jolla kyllä oli kysymyksiä mutta tottumus siihen, että vastauksia tulee harvemmin. Ehkä siinä on ydin lasten säästämiseen totuudelta. Opitaan olemaan kysymättä.

Nyt on joka tapauksessa kulunut noin kuukausi talvipäivänseisauksesta. Kaksi viikkoa suunnilleen kulunut siihen, että nenäliinoja on oltava vuori. Arviolta joka toinen vesijumppakavereista sanoo aivan samaa: lapset tulivat lomalle ja nyt ollaan sitten kipeitä.

Olin odottanut lunta. Lumi tekee maisemasta mielenkiintoisen, mustavalkoisuus piirtää kuvia puiden oksista ja aidoista ja varsinkin hautakivistä. Lumi lohduttaa, koska se vaimentaa moottoreiden ääntä. Sen lisäksi sillä on se ilahduttava ominaisuus että se estää ihmisiä viemästä niitä haisevia moottorikotteroitaan sileälle tielle. Ainakin tässä kaupungissa aurat tekevät peilikirkasta jälkeä. Lumi on tullut puuterisessa muodossa. Kävelijä keikahtaa kun astuu lumiselle tielle, lumenhöytyvät väistyvät pois ja sitä tulee astuneeksi jäälle.

Pakkanen ei ole myöskään ongelma, on kivaa kulkea kun maisema on erilainen. Lunta satoi kun käveltiin miltei aution kaupungin läpi näyttelystä kotiin. Black Wall Gallery piti mustilla seinillään grafiikkaa. Muistan kyllä Leif Strengellin grafiikanlehdet 1980-luvulta. Minusta ne ovat monimuotoisempia nyt.

Graafikoiden paletti on kirjavampi nyt. Nyt sallitaan. Taiteilija oli kirjoittanut tauluihinsa tekniikan nimen. En tiennyt ennen juuri muuta olevankaan kuin kuivaneuloja ja etsauksia, nyt on vaikka mitä, täällä oli seinillä myös valokuvia. Jotkut valokuvien aiheista, esimerkiksi itämaistyyppinen tapetti, päätyivät myös grafiikanlehdessä aivan sellaisenaan, tai siltä se näytti. Mutta jonkin prässin läpi ne ovat menneet jos nimi on giclée.

Kuvan pitää saada olla vapaa. En tiedä mikä niissä säännöissä oli aiemmin niin hirveän pakottavaa. Ehkä kyse on vain ajassa vaikuttavasta ilmiöstä, kuvakieli muuttuu.

Leif puhui siinä pitkään työn tekemisen ehdoista. Näyttelyn nimi oli Melancholia. Niitä muita melankolioita ovat esimerkiksi Magnus Enckellin akvarelli ja Lars von Trierin elokuva. Myös Dürerillä on sen niminen etsaus.

Melankolia ei ole sairaus. Se on osa kenen tahansa elämää. Suru ja murhe on vain yksi tunne monen muun joukossa melankolian osuessa kohdalle. Valokuvat olivat isän tyhjennetystä asunnosta kun hän oli kuollut. Kuvassa isää eikä hänen tavaroitaan enää ollut, kuvien nimet olivat 3h + k., tietenkin kysymys on elämän kulusta. Rajallinen niin kuin kaikilla.

Aikaa voi katso taaksepäin, voi nähdä huoneen kapenevat kohti pakopistettä. Kuvasta voi kääntyä poispäin ja vastapäisellä seinällä on loppu asunnosta. Mutta siellä oli paljon muutakin, vaikka pienen koulupojan kirjoitusvihko. Lapsi oli nähnyt metsässä kaksi peikkoa, ruotsiksi siis troll.

Näyttelykutsussa on kuva monihaaraisesta puusta. Puun latvus on sykerö, se haarautuu joka puolelle ja näyttää ympyrältä alhaalta katsottuna. Suuresti symbolinen kuva. Taiteilija tahtoo sanoa, että määritelmää ei voi antaa koska kaikki muuttuu koko ajan. Oleellista on tietysti se, että en kykene sanoilla kuvaamaan mitä kuvissa on. Ne olisivat sanoja silloin.

Mutta puut ovat graafisia edelleen. Ei ole juuri tuullut ja miltei päivittäin sataa pakkaslunta.