Muisti puhuu

Täällä on lämpötila pyörinyt nollan kummankin puolen. Viikonloppuna alkoi lauhtua, pakkasta oli enää muutama aste, mistä ilahtuneena lähdin kävelylle. Kepit ovat mukana niin että en kaadu. Jääolosuhteista ei ollut mitään tietoa ja merenlahti oli siellä vieressä, jään peitossa kyllä.

Ei näkynyt yhtään sorsaa, ei yhtään hanhea, ei niin mitään eikä ketään. Tuuli oli vihainen ja ulvoi ajoittain hupun ulkopuolella. Kuulokoje innostui soimaan myös. Kaikki tapahtuu samaan aikaan.

Voimia tuntuu olevan, niistä ei ole pulaa, mutta sitten takaisintullessa huomasin että toinen polvi oli astunut kuitenkin väärin, piti pysähtyä hengittämään. Olin ehkä väistänyt jäätynyttä lätäkköä? Mutta ei näkynyt sorsia. En käsitä niitä. Vesi oli sula, mutta ne kiersivät lentämällä yläpuolella eikä yksikään laskeutunut. Veden väri oli omituinen.

Tuli kiire koska värien muuttuminen saattoi tarkoittaa että tulee myrsky ja silloin tulisi taivaalta jään kappaleita vähintään. Sitten en pariin päivään kävellytkään. Polvea polttaa kipu ajoittain niin lujaa että herään siihen että sanon auh. Kissa nukkuu tyynyllä, herää ja nuolaisee otsaa.

Talvi tuli vähän aikaa Siperian suunnasta, sitten voittivat taas atlanttiset virtaukset. Olen varma siitä että ne A-studiossa ja missä nyt sitä poliittista kielipeliään pitävätkin, katselevat ilmatieteen laitoksen karttoja. Matalapaineet ja korkeapaineet vaihtelevat miten sattuu. Olen kuullut että ilmastomallit eivät toimi, koska ilmasto on kaoottinen otus.

Luku-urakkana on ollut Vladimir Nabokovin omaelämänkerta, joka on suomeksi nimeltään Nabokov Nabokovista, mutta englanniksi että Speak, Memory (1966, ilmeisesti samana vuonna englanniksi ja suomeksi, Gummerus suomalaisena kustantajana), suomentaja oli Juhani Jaskari, jonka hyvään kieleen kiinnitin joskus niihin aikoihin huomiota. Hän suomensi paljon ja varsinkin dekkareita. Löysin kirjan ruokakauppaa vastapäätä sijaitsevasta divarista. Hinta oli peräti 10 euroa, eikä kirjassa näkynyt omistuskirjoituksia eikä mitään.

Kirja ei tietenkään ole urakka vaan hieno, hitaasti etenevä vyöry maisemia, ihmisiä, tapahtumia ja tuolta aika läheltä, Pietarista, sitten vähän kauempaa, kartanosta Pietarin läheltä, matkoilta Ranskassa ja Saksassa, kesästä leikkimässä hiekkalaatikolla Coletten kanssa jossain Rivieralla. Lukeminen on melkein aina ilo ja nautinto. Jos siitä joskus tulee pelkkä urakka, lopetan sen.

Kirja kertoo enimmäkseen Vladimir-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta, muutoksia tapahtui vallankumouksen jälkeen nopeasti ja yläluokan perhe joutui pakenemaan maasta. Isän tappoivat jotkut poliittiset hihhulit, kun hän suojasi puhujaa Berliinissä vuonna 1922, isä oli ollut liberaali ja tsaarinvaltaa vastaan. Politiikkaa vain sivutaan kirjassa.

Vladimir pitää jo aivan nuorena tapanaan vaipua transsintapaiseen, jonka aikana hän sepitti säkeitä. Ne olivat sitten niitä kirjoittaessa yhtäkkiä täysin valmiita runoja. Tapahtuu tietenkin niin kuin kaikille tapahtuu: nuori nero ei saa vastakaikua edes äidiltään.

Sitten kun olin peruuttamattomasti sitoutunut joko viemään runoni loppuun asti tai kuolemaan, seurasi kaikkein transsimaisin tila. Tuskin lainkaan hämmästymättä huomasin yhtäkkiä olevani pitkälläni nahkaisella sohvalla siinä kylmässä, homeenhajuisessa, vähän käytetyssä huoneessa, joka aikoinaan oli ollut isoisäni työhuone. Makasin siinä kuin kohmettunut matelija, toinen käsi riippuen, niin että rystyseni hipoivat maton kukkakuvioita. Kun seuraavaksi pulpahdin transsitilastani pintaan, vihertävät kukat olivat yhä paikallaan, käsivarteni riippui yhä, mutta nyt olinkin pitkälläni jollakin ränsistyneellä laiturilla ja koskettamani lumpeet olivat todellisia, ja vedessä lepänlehvien aaltoilevat pulleat varjot – mustetahra-apoteoosit, liikakasvuiset ameebat – sykkivät rytmikkäästi, ---

Kirjallisesti lahjakkaan pojan kasvu on hienosti kuvattu. Sitä paitsi poika oli monella muullakin tavalla lahjakas, ja kaikki tuli melkein itsestään, koska hän sai kasvatusta pienestä pitäen monella kielellä kotiopettajilta ja myöhemmin oikeassa koulussa. Pidän englanninkielisestä nimestä sen takia että se tuntuu kovasti oikealta. Muistia on puhutettava, muuten se ottaa ja sulkeutuu. Nabokov tuntuu olleen hyvin tarkka huomioissaan ja luonto kiinnosti häntä niin, että samoihin aikoihin runoilun kanssa alkoi perhosten keräily. Kirjassa on kirjailijan oma esipuhe ja hän kertoo hyvästä muististaan. Muistia täytyykin olla, tai sitten tämä on pelkkää sepitystä. Tämä kirja päättyy vuoteen 1940, milloin laiva lähti Ranskasta kohti Yhdysvaltoja mukanaan Nabokovin perhe, Véra-vaimo ja Dmitri-poika.

Kahden viikon päästä olisivat saksalaiset jo Pariisissa ja vaimo oli juutalainen. Tulin ajatelleeksi turvallisuutta, josta on nyt hirveä pula Euroopassa. Pariisi ei ollut enää turvallinen paikka. Viime vuonna Pariisissa oli tuhoisa terrori-isku eikä kukaan sano että Pariisi ei ole enää turvallinen. Minusta tähän eroon pitää kiinnittää huomiota ja muistaa myös se, miten maa toisensa jälkeen 1930-40-luvuilla muuttui turvattomaksi. Senkin vuoksi on tärkeää lukea historiaa. Varsinkin omaelämänkertateokset ovat historian lukemistoksi hyviä, kunhan muistaa että kirjailijoilla on myös oikeus käyttää mielikuvitusta ja liioitella, tyylillisesti ja muuten.

Nabokovista tuli venäläinen emigranttikirjailija monien muiden poliittisten pakolaisten tapaan. Hän pääsi opiskelemaan Englantiin Cambridgen yliopistoon stipendin turvin. Koko perhe pakeni vuonna 1919 Krimin ja Kreikan kautta. Etuoikeudet loppuivat, rahaa oli jäljellä jonkin verran, mutta asiat eivät ehkä aivan heti järjestyisi. Tulevan kirjailijan isä oli ollut jonkunlainen byrokraatti tsaarin johtamassa (?) duumassa, vastaavaa tehtävää tuskin köyhtyvä venäläisemigrantti saisi.

” Despair (1934) is an inverted mystery: we meet murderer and victim early on, then wait all novel for the crime. When the book was published, the glow was visible even in far-off, peaceful America. In 1935, Vladimir wrote his mother about the busted relationship between esteem and wallet. “The New York Times says ‘our age has been enriched by the appearance of a great writer,’ ” he explained, “but I have no good trousers.” (Harper’s 30.1.2016, David Lipskyn artikkeli Vladimir Nabokovin julkaistuista kirjeistä Véralle (Letters to Véra, kustantaja on Knopf)”

Tuossa siteerattu kirje oli kirjoitettu kirjailijan äidille. Kyse on aina maineen ja kukkaron välisestä suhteesta. Kirjailija huomasi että uusin kirja Despair oli huomattu Amerikassa, mutta se ei lihottanut kukkaroa edes sen vertaa että kirjailija olisi saanut hyvä housut. 1920-30-luvun Nabokov eli lähinnä käännöstöillä ja senttaamalla emigranttilehtiin, eniten hän kirjoittaa saaneensa rahaa omien teostensa julkaisemisesta saksaksi. Kilpailu oli todennäköisesti aika kovaa, koska suuri joukko venäläistä älymystöä pakeni vallankumouksen jälkeen länteen.

Nabokov kuvaa tapaamaansa värikästä emigranttilaumaa, joka kokoontui esimerkiksi kirjallisiin lukutilaisuuksiin. Tämä sitaatti on kyllä tavattoman herkullinen:

Erityyppiset esittäjät kohoavat hyvin selvinä esiin siitä nukketeatterista, joka jatkuu mielessäni. Oli haalistunut näyttelijätär, jonka silmät olivat kuin jalokivet ja joka painettuaan nyrkkiin puristetun nenäliinan hetkeksi kuumeiselle suulleen alkoi herättää eloon nostalgisia kaikuja Moskovan taiteellisesta teatterista puolittain silpomalla, puolittain hyväilemällä jotakin kuuluisaa runoa hitaalla, kuulaalla äänellään. Oli toivottoman toisluokkainen kirjailija, jonka ääni tarpoi läpi rytmikkään proosan sumun, ja kuulija saattoi tarkastella hänen kömpelöiden mutta huolellisten sormiparkojensa hermostunutta vapinaa aina kun hän työnsi loppuun saamansa liuskan tulossa olevien alle, niin että hänen käsikirjoituksensa säilyi koko lukemisen ajan yhtä pelottavan ja säälittävän paksuna. Oli nuori runoilija, jossa hänen kateelliset veljensä eivät voineet olla näkemättä häiritsevää nerouden piirrettä, yhtä silmiinpistävää kuin skunkin raita; pää pystyssä näyttämöllä, kalpeana ja silmät lasittuneina, kädet tyhjinä, niin ettei mikään ankkuroinut häntä tähän maailmaan, hän heitti päätään taaksepäin ja esitti runonsa erittäin ärsyttävänä, vyörähtelevänä messuna ja loppuun päästyään lopetti yhtäkkiä, paiskasi kiinni viimeisen rivin oven ja odotti, että aplodit täyttäisivät hiljaisuuden.

Pidin Juhani Jaskarin suomennoksesta paljon. Kun luen käännöskirjallisuutta, tulen tietysti kiinnittäneeksi huomiota kieleen. Tuo sitaatti saa minut ajattelemaan, että monet suomennokset ovat näinä aikoina jollain tavalla paljon varovaisempia. Tuntuu joskus siltä että jopa sanasto suomessa on kutistunut. Ei minulla aiheesta mitään tutkimusta ole, mutta ei tuossa ole mietitty sitä, kuinka paljon noin monisanainen kuvaus tulee maksamaan kustantajalle. Tai siltä siis tuntuu. Ainakaan ei ole pelätty kriitikoiden tuomiota.

Suomi on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan käännöskirjallisuutta, maailmankirjallisuutta, koska ilman sitä ei olla yhteydessä maailmaan. Tätä Nabokovin omaelämänkertaa en ole lukenut englanniksi, joten en puhu ”oikeasta tai väärästä” suomennoksesta. Ajattelen vain että Jaskarilla on ollut iso sanavarasto ja hän on osannut kartuttaa sitä. Ei ole pelännyt sanoja.