Täällä
on lämpötila pyörinyt nollan kummankin puolen. Viikonloppuna alkoi
lauhtua, pakkasta oli enää muutama aste, mistä ilahtuneena lähdin
kävelylle. Kepit ovat mukana niin että en kaadu. Jääolosuhteista
ei ollut mitään tietoa ja merenlahti oli siellä vieressä, jään
peitossa kyllä.
Ei
näkynyt yhtään sorsaa, ei yhtään hanhea, ei niin mitään eikä
ketään. Tuuli oli vihainen ja ulvoi ajoittain hupun ulkopuolella.
Kuulokoje innostui soimaan myös. Kaikki tapahtuu samaan aikaan.
Voimia
tuntuu olevan, niistä ei ole pulaa, mutta sitten takaisintullessa
huomasin että toinen polvi oli astunut kuitenkin väärin, piti
pysähtyä hengittämään. Olin ehkä väistänyt jäätynyttä
lätäkköä? Mutta ei näkynyt sorsia. En käsitä niitä. Vesi oli
sula, mutta ne kiersivät lentämällä yläpuolella eikä yksikään
laskeutunut. Veden väri oli omituinen.
Tuli
kiire koska värien muuttuminen saattoi tarkoittaa että tulee myrsky
ja silloin tulisi taivaalta jään kappaleita vähintään. Sitten
en pariin päivään kävellytkään. Polvea polttaa kipu ajoittain
niin lujaa että herään siihen että sanon auh. Kissa nukkuu
tyynyllä, herää ja nuolaisee otsaa.
Talvi
tuli vähän aikaa Siperian suunnasta, sitten voittivat taas
atlanttiset virtaukset. Olen varma siitä että ne A-studiossa ja
missä nyt sitä poliittista kielipeliään pitävätkin, katselevat
ilmatieteen laitoksen karttoja. Matalapaineet ja korkeapaineet
vaihtelevat miten sattuu. Olen kuullut että ilmastomallit eivät
toimi, koska ilmasto on kaoottinen otus.
Luku-urakkana
on ollut Vladimir
Nabokovin
omaelämänkerta, joka on suomeksi nimeltään Nabokov
Nabokovista,
mutta englanniksi että Speak,
Memory
(1966, ilmeisesti samana vuonna englanniksi ja suomeksi, Gummerus
suomalaisena kustantajana), suomentaja oli Juhani
Jaskari,
jonka hyvään kieleen kiinnitin joskus niihin aikoihin huomiota. Hän
suomensi paljon ja varsinkin dekkareita. Löysin kirjan ruokakauppaa
vastapäätä sijaitsevasta divarista. Hinta oli peräti 10 euroa,
eikä kirjassa näkynyt omistuskirjoituksia eikä mitään.
Kirja
ei tietenkään ole urakka vaan hieno, hitaasti etenevä vyöry
maisemia, ihmisiä, tapahtumia ja tuolta aika läheltä, Pietarista,
sitten vähän kauempaa, kartanosta Pietarin läheltä, matkoilta
Ranskassa ja Saksassa, kesästä leikkimässä hiekkalaatikolla
Coletten
kanssa jossain Rivieralla. Lukeminen on melkein aina ilo ja nautinto.
Jos siitä joskus tulee pelkkä urakka, lopetan sen.
Kirja
kertoo enimmäkseen Vladimir-pojan lapsuudesta ja nuoruudesta,
muutoksia tapahtui vallankumouksen jälkeen nopeasti ja yläluokan
perhe joutui pakenemaan maasta. Isän tappoivat jotkut poliittiset
hihhulit, kun hän suojasi puhujaa Berliinissä vuonna 1922, isä oli
ollut liberaali ja tsaarinvaltaa vastaan. Politiikkaa vain sivutaan
kirjassa.
Vladimir
pitää jo aivan nuorena tapanaan vaipua transsintapaiseen, jonka
aikana hän sepitti säkeitä. Ne olivat sitten niitä kirjoittaessa
yhtäkkiä täysin valmiita runoja. Tapahtuu tietenkin niin kuin
kaikille tapahtuu: nuori nero ei saa vastakaikua edes äidiltään.
Sitten kun olin peruuttamattomasti sitoutunut joko viemään runoni loppuun asti tai kuolemaan, seurasi kaikkein transsimaisin tila. Tuskin lainkaan hämmästymättä huomasin yhtäkkiä olevani pitkälläni nahkaisella sohvalla siinä kylmässä, homeenhajuisessa, vähän käytetyssä huoneessa, joka aikoinaan oli ollut isoisäni työhuone. Makasin siinä kuin kohmettunut matelija, toinen käsi riippuen, niin että rystyseni hipoivat maton kukkakuvioita. Kun seuraavaksi pulpahdin transsitilastani pintaan, vihertävät kukat olivat yhä paikallaan, käsivarteni riippui yhä, mutta nyt olinkin pitkälläni jollakin ränsistyneellä laiturilla ja koskettamani lumpeet olivat todellisia, ja vedessä lepänlehvien aaltoilevat pulleat varjot – mustetahra-apoteoosit, liikakasvuiset ameebat – sykkivät rytmikkäästi, ---
Kirjallisesti
lahjakkaan pojan kasvu on hienosti kuvattu. Sitä paitsi poika oli
monella muullakin tavalla lahjakas, ja kaikki tuli melkein itsestään,
koska hän sai kasvatusta pienestä pitäen monella kielellä
kotiopettajilta ja myöhemmin oikeassa koulussa. Pidän
englanninkielisestä nimestä sen takia että se tuntuu kovasti
oikealta. Muistia on puhutettava, muuten se ottaa ja sulkeutuu.
Nabokov tuntuu olleen hyvin tarkka huomioissaan ja luonto kiinnosti
häntä niin, että samoihin aikoihin runoilun kanssa alkoi perhosten
keräily. Kirjassa on kirjailijan oma esipuhe ja hän kertoo hyvästä
muististaan. Muistia täytyykin olla, tai sitten tämä on pelkkää
sepitystä. Tämä kirja päättyy vuoteen 1940, milloin laiva lähti
Ranskasta kohti Yhdysvaltoja mukanaan Nabokovin perhe, Véra-vaimo ja
Dmitri-poika.
Kahden
viikon päästä olisivat saksalaiset jo Pariisissa ja vaimo oli
juutalainen. Tulin ajatelleeksi turvallisuutta, josta on nyt hirveä
pula Euroopassa. Pariisi ei ollut enää turvallinen paikka. Viime
vuonna Pariisissa oli tuhoisa terrori-isku eikä kukaan sano että
Pariisi ei ole enää turvallinen. Minusta tähän eroon pitää
kiinnittää huomiota ja muistaa myös se, miten maa toisensa jälkeen
1930-40-luvuilla muuttui turvattomaksi. Senkin vuoksi on tärkeää
lukea historiaa. Varsinkin omaelämänkertateokset ovat historian
lukemistoksi hyviä, kunhan muistaa että kirjailijoilla on myös
oikeus käyttää mielikuvitusta ja liioitella, tyylillisesti ja
muuten.
Nabokovista
tuli venäläinen emigranttikirjailija monien muiden poliittisten
pakolaisten tapaan. Hän
pääsi opiskelemaan Englantiin Cambridgen yliopistoon stipendin
turvin. Koko
perhe pakeni vuonna 1919 Krimin ja Kreikan kautta. Etuoikeudet
loppuivat, rahaa oli jäljellä jonkin verran, mutta asiat eivät
ehkä aivan heti järjestyisi. Tulevan kirjailijan isä oli ollut
jonkunlainen byrokraatti tsaarin johtamassa (?) duumassa, vastaavaa
tehtävää tuskin köyhtyvä venäläisemigrantti saisi.
” Despair (1934) is an inverted mystery: we meet murderer and victim early on, then wait all novel for the crime. When the book was published, the glow was visible even in far-off, peaceful America. In 1935, Vladimir wrote his mother about the busted relationship between esteem and wallet. “The New York Times says ‘our age has been enriched by the appearance of a great writer,’ ” he explained, “but I have no good trousers.” (Harper’s 30.1.2016, David Lipskyn artikkeli Vladimir Nabokovin julkaistuista kirjeistä Véralle (Letters to Véra, kustantaja on Knopf)”
Tuossa
siteerattu kirje oli kirjoitettu kirjailijan äidille. Kyse on aina
maineen ja kukkaron välisestä suhteesta. Kirjailija huomasi että
uusin kirja Despair oli huomattu Amerikassa, mutta se ei lihottanut
kukkaroa edes sen vertaa että kirjailija olisi saanut hyvä housut.
1920-30-luvun Nabokov eli lähinnä käännöstöillä ja
senttaamalla emigranttilehtiin, eniten hän kirjoittaa saaneensa
rahaa omien teostensa julkaisemisesta saksaksi. Kilpailu oli
todennäköisesti aika kovaa, koska suuri joukko venäläistä
älymystöä pakeni vallankumouksen jälkeen länteen.
Nabokov
kuvaa tapaamaansa värikästä emigranttilaumaa, joka kokoontui
esimerkiksi kirjallisiin lukutilaisuuksiin. Tämä sitaatti on kyllä
tavattoman herkullinen:
Pidin
Juhani Jaskarin suomennoksesta paljon. Kun luen
käännöskirjallisuutta, tulen tietysti kiinnittäneeksi huomiota
kieleen. Tuo sitaatti saa minut ajattelemaan, että monet
suomennokset ovat näinä aikoina jollain tavalla paljon
varovaisempia. Tuntuu joskus siltä että jopa sanasto suomessa on
kutistunut. Ei minulla aiheesta mitään tutkimusta ole, mutta ei
tuossa ole mietitty sitä, kuinka paljon noin monisanainen kuvaus tulee maksamaan kustantajalle. Tai siltä siis tuntuu. Ainakaan ei
ole pelätty kriitikoiden tuomiota.
Suomi
on niin pieni kielialue, että täällä tarvitaan
käännöskirjallisuutta, maailmankirjallisuutta, koska ilman sitä
ei olla yhteydessä maailmaan. Tätä Nabokovin omaelämänkertaa en
ole lukenut englanniksi, joten en puhu ”oikeasta tai väärästä”
suomennoksesta. Ajattelen vain että Jaskarilla on ollut iso
sanavarasto ja hän on osannut kartuttaa sitä. Ei ole pelännyt
sanoja.
Speak memory, hienon hieno, on se ja niin on kuvauksesi siitä! Beresovastakin olen pitänyt.
VastaaPoistaOlen periaatteessa lopettanut blogeihin kirjoittamisen (asiaa ei lasketa) mutta nyt kerron korjanneeni talteen kirjaston ilmaishyllystä vanhan muiston. Paimen, piika ja emäntä oli koko nuoruuteni meillä kirjahyllyssä, siinä silmieni alla kunnes hävitin sen. Kun nyt kotona avasin sen, luin kannen avattuani omistuksen, "Helgalle Jouluna 1943, Satu, Martti ja Keijo".
No, Helka jo lukee, on 9v ja mietin annanko sen? "Kauan sitten tapahtui muutamana toukokuun aamuna, että hento, noin yhdeksänvuotias tyttönen asteli kahdentoista virstan taipaletta …"
Sattuma noudattaa merkillisiä lakeja.
Juu, ole varovainen keppeinesi! Hannu
Hannu,
VastaaPoistavoi kun kivaa että olet lukenut tuon kirjan! Minä olin kyllä ihan ensi riveiltä asti täysin myyty. Kirja on niin tavattoman elävä. Beresovaa minäkin varmaan alan metsästää, mutta sitä voi olla vaikea löytää.
Jaa mutta mitäs muuta kuin asiaa tuo on? Elä ihmeessä hirttäydy itsetekemääsi kieltoon, vaan kirjoita minne haluat. Tietysti, aina on kysymys myös rajallisesta ajasta.
Mutta tuon kysymyksen alaisen kirjan kohdalla minulla lyö tyhjää. Paimen, piika ja emäntä? En muista, tutulta silti kuulostaa. Kenen?
Minusta sinä kysyt Helkalta että kuinka pitkästi hän lukee ja jaksaako pitempiä tekstejä. Meidän vanhempi poijantytär on 11-vuotias ja vähän vaivalloiselta se lukeminen näyttää. Tosin hänellä voi olla ollut englanti tullut väliin, kun olivat pari vuotta Ameriikassa.
Minusta on kyllä niin että lapsenlapsille pitää antaa kirjoja. Ja on hienoa että olette siellä lähekkäin, joten keskustelukin onnistuu. Tuo kyllä kuulostaa hyvältä että tyttö kirjassa on samanikäinen. Luulen että kyse on aivan samoista asioista kuin meillä oli lapsena: pitää olla samaistumisen aihetta.
Ripsa,
VastaaPoistatekijä on Auni Nuolivaara, valittiin Otavan 'Vuoden kirjailijaksi' 30-luvulla. Maaseuturomaani mutta moderni sikäli, että naisnäkökulma painottuu, sanoo Wikipedia. Oli alun perin kolmiosainen mutta Nuolivaara lyhensi sen yhteen osaan joka on liki 700 sivuinen. Kirja on ollut erittäin suosittu, käännettykin useille kielille. Selailu viittaa sen aikaiseen uskonnon osuuteen, pahastiko, en tiedä?
Helka on aloittamassa Harry Potteria joten ehkä viivytän tarjousta hiukan. Likka valitsi ekaksi kielekseen ranskan, itse haki Netistä ja aloitti opiskelun, että "hänellä olisi oma kieli jota isi ja äiti eivät osaa!" On ajat 50 vuodessa muuttuneet kun muistelen omaa, kovin kivulloista alkuani ruotsin opiskelussa.
Ps. Lolitaa olen parikin kertaa yrittänyt muttei se vedä, mikä lie? Hannu
Hannu,
VastaaPoistano nyt selvisi. Kirja on ollut joko Ripsaluomalla tai tätini kirjastossa. Olen taatusti selaillut kirjaa, mutta en usko lukeneeni sitä. Minulla on lisäksi semmoinen tunne, että perhe on tuntenut hänet. Nimi on hyvin tuttu.
Isän ja äidin kirjastohan meni aikoinaan pikkuvaimolle, jota ei kiinnostanut edellisten lasten sivistyspyrkimykset. Mitään ei tainnut jäädä. Lapset ei saaneet edes äidinperintöä. Tää on sellainen vähän myöhempien piika-emäntäjuttujen seuraava versio. Tavallista elämää mitä ylipäänsä eletään.
Kuulostaa siltä että Helkan ajatus kielestä omana kielenä on asiallinen, ymmärrettävä ja kaikin puolin kannatettava. Kunnon flikka! Pitää olla joku mahdollisuus hoitaa puhumiset ystävien ja pikkuserkkujen kans ilman vanhempien väliintuloa...
Taisin lukea Lolitan heti kun se ilmestyi suomeks, no, joskus 1960-luvulla. Se että se olisi pelkästään joku satiiri ei mun mielestäni ollut mahdollista. Sitten kun lähdin Amerikkaan rupesin ymmärtämään miten siitä maasta tehdään muotokuva. Ihan koko kuvaa ei taida saada millään.