4.2.17

Kotimatka


Tulin eilen kotiin. Palauduin dramaattisten vaiheiden jälkeen, poistuin vierailupaikastani miltei kuin näyttämöltä. Poistumistavassa ei ollut mitään ylevää.

Olin pannut sairaalan muovinahkaiset (?) sandaalit jalkaan. En ollut tajunnut ottaa omia crocs-tohveleita mukaan. Ne eivät ole tohvelit, vaan ovat kotikengät sen takia, että ovat tarpeeksi leveät villasukkiin jaloissa (vetää kaikista ovista). Krokotiilikengät ovat aika kolhon muotoiset pikkuveneet, joten ne eivät kyllä olisi mahtuneet reppuun, jossa oli vitamiineja, hiusharja ja naamarasvaa. Nyt huomaan miettiväni missä ovat pienet kynsisaksat, koska arvasin kynsien tarttuvat sairaalalakanoihin ja repeilevän irti. Pureskelin kynsiäni.

Olin katsomassa millainen ilma oli ulkona. Sisältä ei näkynyt kuin pimeää. Ylhäältä näkyi aivan pieni aukko ja kaistale harmaata, jonka käsitin taivaaksi. Alhaalla kulkutiellä oli jotain märkää. Se osoittautui alijäähtyneeksi vedeksi.

Draama ei liittynyt suoranaisesti veteen, vaikka lopuksi sillä oli suuri merkitys. Taksi oli jo tilattu, astuin eteenpäin ja sairaalatossu lensi jalasta. Siinä ei ollut hihnaa takana. Leikattu jalka nousi kohti kattoa ja tömähdin takalistolleni. Leikattu polvi löi lattiaan.

Oletan että tässäkään ei ole minkäänvaltakunnan draamaa, aivan oikeasti. Tämmöistä on aina. Olin ehtinyt harjoitella kävelemistä puolitoista vuorokautta, leikkauksen jälkeisenä yönä kävelin käytäviä, kunnes hoitajat olivat sitä mieltä että on mentävä takaisin. Huojuntaa leikkauksen jälkeen, luulisin.

Tilattu kuski, sairaalan, tuli tärisevän näköisenä ovelle. Oli ehkä ollut kylmä. Ilmeni, että koska minua kuljetetaan sairaalan rullatuolilla, niin sitä ei saa ottaa toisen rakennuksen sisään ja työntää minua kotiovelle, vaan jätettävä minut ulko-ovelle, temppuilemaan kyynärsauvojen kanssa hissiin, sieltä ulos ja luhtikäytävälle, joka on asuinkorttelini kulkutie 3. kerroksessa. Siinä pääsee kyllä hienosti kulkemaan rullatuolilla.

En tiedä mikä oli tämän vakavan autokuskin selitys omituiselle käytännölle. Hän ei sanonut sitä, sanoi vain että ei saa. Sen jälkeen hän kertoi että hänellä on kova kiire johonkin naapurikuntaan. Ei tule draamaa tästäkään. Oikean työn tekijöillä on aina tavaton kiire.

Odotin yksityisfirman inva-taksia sitten puoli tuntia. En ollut nälkäinen, en kipeä, en onneton enkä onnellinen, toistin vain mielessäni luhtikäytävä-juttua, joka tuntui absurdilta. Ehkä kaupungin vuokra-asuntokorttelissa pyörätuoli olisi vaarassa parin minuutin työntämisen aikana? Painoin mieleeni mentaalisen kysymyksen: on otettava selvää kuinka paljon rullatuolit maksoivat ja pitäisi saada selvää saako keskussairaala rullatuolinsa minkälaisella hinnalla ja kuinka kalliilla taas yksityinen ihmistenkuljetusfirma.



Olin tavannut invataksin kuljettajan kolme ja puoli vuotta sitten samoissa olosuhteissa. Silloin allani oli keskussairaalan rullatuoli, joka palautui aika pian sairaalalle. Minua käskettiin olla antamatta sitä kenenkään käyttöön, kun olin kuntoutettavana 3-4 päivää pääterveysasemalla. Kuntoutus tuotti tulosta, harmillisesti vain toinen polvi alkoi äkäillä sitten yksipuolista kuormitusta. On tässä yhteydessä kerrottava että yksi kuntoutusosaston nuori hoitaja ehti siepata tarkasti vahtimani rullatuolin tunniksi mukaansa, kun piti viedä potilas röntgeniin.

Olin silloin harjoittelemassa kävelyä niin kuin myös eilen. Eilen opin miten kyynärsauvoilla nostaa ittensä muutaman portaan ylös, kääntyy ja tulee takaisin alas. Portaat olivat kapeat ja osumistarkkuuteni heikko, piti mennä uudestaan.

Nyt olen nukkunut kunnon yön. Selvisin puuron keittämisestä aamulla aivan itse mistä olen tavattoman ylpeä. Puuro on hyvää, sitä oli myös sairaalassa. Puuro pitää miehen ja naisen ja lapset tiellä.

Kissa ei moiseen suostuisi. Onnistuin syöttämään kissan keskellä yötä, kun hän rupesi päättäväisesti hyrräämään korvan vieressä ja nuoli nenäni perusteellisen puhtaaksi ja
nappaisi sitten nenän pään raateluhampaillaan suuhunsa ja puraisi. Kissa syö perheen sohvaleijonille tarkoitettu muonaa, jota säilytetään jääkaapissa.



Aion selviytyä tästä käveleväksi. Kun olen yön ja aamun aikaan ajatellut sitä, miten eri tavalla ulkopuoliset hahmottavat tavallisen kaupunkilaisen elinolosuhteita ja tapoja liikkua kuin mitä täällä asuvat tavallisen köyhät ihmiset tekevät. Alhaalla pihalla kävelevä tuttu afrikkalaispariskunta huikkasi tervetuloa kotiin: Welcome back home!

Ihania ihmisiä. Niin myös nämä kaksi tässä huushollissa asuvaa tyyppiä. En tiedä miksi minun pitäisi tehdä tiukka ja selvä jako Lidia- kissan ja itseni ja tuon toisen ihmisen välillä. Sairaalassa luin Antti Nylenin esseekirjaa nimeltä Kauhun ja ulkopuolisuuden esseitä. Siinä käsitellään esimerkiksi maapallon eläinlajien keskinäisiä suhteita.

Minusta meitä voidaan kaikkia kutsua kissoiksi tai ihmisiksi. Tai valaiksi, tai hylkeiksi tai gepardeiksi tai hevosiksi. Tai Cape-niemen puhveleiksi. Lajien lista on suuri, vaikka nyt eletään jo 6. sukupuuttoaaltoa. Siis suhteellisen äskettäistä. Ja ilmeisesti aika tavalla eurooppalaisesta näkökulmasta.

Tämä arkipäiväinen tapahtuma on minulle merkityksellinen sen vuoksi, että en olisi tässä kirjoittamassa, jos olisi ollut pakko kulkea jääveden liukastamaa luhtikäytävää kyynärsauvojen varassa. En olisi päässyt perille yhtenä kappaleena. Tämä oli hyvä muistutus kuolevaisuudesta ja siitä, että on pidettävä mieli kirkkaana vaikka polvessa olisi vielä dreenilaastari.




8 kommenttia:

  1. Huhhuh, olipa kotimatka! Hyvä kun selvisit ehjänä kotiin asti ja kissa Lidian hoidettavaksi.

    Toipumista! toivoo Anita

    VastaaPoista
  2. Anita,

    olihan siinä menoa ja meininkiä ja suuria tunteita!

    Kissa oli vieressäni koko ajan myös kolme ja puoli vuotta sitten. Näkee selvästi että hän muistaa edellisen kerran. Mutta meillä ihmis-ihmisillä alkavat vuodet sekoittua toisiin. Mietin miten pitkälle olin oppinut kävelemistä edelliskerralla. Olin kyllä silloin ollut kävelemätön kaksi viikkoa kun oli kuusi luuta poikki.

    Hassua tässä on sekin että Antti Nylen (aksenttimerkki e:n yläpuolelle) muistuttaa teksteissään kuolevaisuudesta. Ei se ole hassua, vaan se, että kuolevaisuus piilotetaan, niin kuin meillä tehdään vähän joka paikassa.

    VastaaPoista
  3. Kiinnostavaa luettavaa. Uskaltanen sanoa, että loppu hyvin, kaikki hyvin?

    Täälläkin satoi parina päivänä tuota jäätävää vesitihkua. Syystä, josta minulla ei ole aavistustakaan, juuri noina mustan jään päivinä Tampereen paikallisliikenteen bussikuskit kaahasivat säännönmukaisesti kuin kaistapäiset, hyvä, kun omalla kaistallaan pysyivät.

    VastaaPoista
  4. Keiju,

    toivon että olet oikeassa toivotuksessa! Ei tunnu muuta kuin mustelma vasemman lonkan päällä, mutta tuskin sillä kävelisin jos se olisi murtunut.

    Tosin aina sitä joutuu miettimään onko maailmankaikkeus pikkuihmisen puolella vai vastaan vai suorastaan välinpitämätön.

    Jos Tampereen dösat ajoivat tuhatta ja sataa, niin varmaan bussikuskeilla on ollut jonkinmoinen näytön paikka? Aika outoahan tuo on, mutta ehkä kuskit eivät ole saaneet harjoitella tarpeeksi liukkaan kelin ajoa viime vuosina?

    VastaaPoista
  5. Ripsa, tsemppiä arkipainiisi. Tulin vain moikkaamaan pitkän hiljaisuuden jälkeen. Olen nykyään naamagalleriassakin, mutta et tainnut tunnistaa minua ensimmäisestä etunimestäni.

    VastaaPoista
  6. Kristian!

    Terve, pitkästä aikaa! Pane ihmeessä kaveripyyntö uusiks! Se kai siinä on, että sitä ei helposti hyväksy tuntemattomia. On ollut muutamakin joka on joutunut oikein kovistelemaan, että oon kaveris! On ollut ikävä niitä runojasi, ihan oikeasti. Edelleen kyllä vähän tappelen runojen kanssa ihan vain epävarmuuttani, vaikka et sinä ole ainut, joka on käskenyt minua ottamaan iisisti niiden lukemisen.

    Tästä blogipostauksesta on nyt viikko ja alan oppia kävelemään. Kyllä pääseminen kävelylle luhtikäytävälle on ihanaa. Sitä ei joku kadulla kävelevä varmaan tajua ollenkaan. Mutta aivan hirveän iloinen olen tietysti siitä, että satun elämään tähän aikaan, että tuommoinen leikkaus on ylipäänsä mahdollinen. Ja että asun tässä maassa, jossa tavallinen köyhäkin ihminen pääsee tuommoiseen leikkaukseen.

    Tässä kaupungissa hallituksen suunnitelmien mukaan leikkaukset loppuisivat. Vaasa menettäisi täyden päivystyksen oikeudet. Ja siitä olen varma että keskussairaalan henkilökunta on pätevää.

    Olen selvästi jo vähemmän kipeä kuin olin mennessäni leikeltäväksi. Jaksan lukea ja kirjoittaa!

    VastaaPoista
  7. Onnellinen sinä, kun jaksat kukea ja kirjoittaa :)

    Mun aika on tosiaan kortilla (myös somettamisen suhteen, eli hiljaisuus ei ole tylyyttä), olkoonkin että tämä on osin valintakysymys. Pitää mennä ajassa 25 vuotta taaksepäin ennenkuin löytyy näin kuiva kausi kirjoittamisessa ja lukemisessa.

    Pidä lippu korkealla ja itsesi hyvässä kunnossa, fysiikassa auttaa myös skarppi pää :)

    VastaaPoista
  8. Kristian,

    voisin tosihuonosti jos en kirjottaisi. Jos sulla ei ole ollut luita poikki, niin et tiedä sitä, mutta eivät mieli ja kroppa ole erillisiä. Mutta kyllä sä ehkä tiedät.

    Elämisen ehdot ovat kyllä usein semmoiset, että ei voi tehdä juuri sitä mitä tahtoo. Mutta kyllä nyt saisi vuosien kipuilu häipyä vähitellen. Huomenaamulla lähden vesijumppaan uimahalliin. Vedessä on se juju että se kantaa ja samalla se on vastus. Ja uimahallilla on todella hyvät jumpparit. Olen seurannut niitä nyt varmaan 15 vuotta ainakin.

    Ne saavat pelkällä vuorovaikutuksellaan kokonaisessa altaallisessa ihmisiä ihmeitä aikaan. En tarkoita pääministerimme hymisemiä raamatullisia ihmeitä, vaan semmoisia tapauksia että elämä alkaa vetää ja kulkea pitkästä aikaa.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista