Sodista ja kaanoneista

Bosnialainen Aleksandar Hemon (s. 1964) oli minulle Jugoslavian sotien aikaan toivoa herättävä ihminen, ilmiselvä huutomerkki. Hän kävi mielessään läpi lapsuutensa ja nuoruutensa kokemuksia maassa joka lakkasi sotien myötä olemasta, kun oli jäänyt vahingossa jumiin Yhdysvaltoihin. Sodan takia hän ei enää voinut mennä takaisin. Kirjoittaminen oli hänelle tietenkin myös traumaterapiaa, mutta hänestä tuli ääni kuorossa joka vaati vihollisuuksien lopettamista.

Tuolla alempana on linkki, jossa hän selittää nyt, miksi rauhantahtoiset ihmiset eivät onnistuneet. Jos sattuu olemaan maassa, jossa eri osapuolet tulevat väkivaltaisiksi hulluiksi yhtäkkiä ja ilman mitään ”järkevää” syytä, niin avun on parasta tulla ulkopuolelta. Jugoslaviaan apu tuli aivan liian myöhään. Sodilla ei ole koskaan mitään järkevää syytä. Hulluus elää ihmisten sisällä.

Luin Aleksandar Hemonin esikoiskirjan The Question of Bruno silloin hyvin pian sen ilmestymisen jälkeen, 2000-luvun alussa. Muistan ajatelleeni että Hemon on harvinainen lahjakkuus, kun pystyy vain muutaman Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen kirjoittamaan noin täysipainoista englantia. Kirjaa ylistävät kritiikit tulivat aivan syystä.

Minulla on pinttynyt tapa lukea kirjoista amerikkalaisista tai Euroopassa ilmestyneistä englanninkielisistä lehdistä kirjajuttuja, koska tahdon lukea kirjoja alkukielellä. En halua suomeksikaan lukea kirjoja umpisokeana, vaan niistäkin luen, nykyisin yhä useammin netistä, koska lehtikritiikkiä on yhä vähemmän. Kannatan kirjallisuuskritiikkiä myös kuluttajanvalistuksellisessa mielessä. Se ei tarkoita sitä, että lukisin pelkästään ylistettyä kirjallisuutta. Olen jossain vaiheessa omaksunut sellaisen kannan, että jos kirjasta on paljon erilaisia mielipiteitä, niin se kannattaa lukea itse. Usein sellainen kirja on mielenkiintoinen.

En myöskään yleensä kiinnitä hirveästi huomiota kirjallisuuden niin kutsuttuun kaanoniin. Mutta nyt kun vietetään Suomi-nimisen valtion 100-vuotisjuhlaa, niin YLEn ohjelma 101 kirjaa on ollut minusta hyvä juttu. Kirjalista on yllättävä, siellä on paljon kirjoja, joilta olen välttynyt. Kuuntelen radio-ohjelmia niistä 101 kirjasta ja pidän toimittajien ja haastateltavien keskusteluja paitsi tietämystäni lisäävinä niin myös innostavina. En välttämättä ole rynnännyt kirjastoon. Mutta kyllä vain tuossa yöpöydälläni on yksi noista 101 kirjasta.

Kannessa on kulmahampaitaan vihaisesti väläyttelevä musta kissa. Kirjailija on Pajtim Statovci (s. 1990), nimestä päätellen sukujaan entisestä Jugoslaviasta ja hänen esikoiskirjansa nimi on Kissani Jugoslavia. Olin kirjasta tietoinen jo aiemminkin, mutta nyt Suomen juhlavuoden kirjalista sai sieppaamaan kirjan kirjastosta. Tiesin että pian tulee aika kun en pääse liikkeelle ja tarvitsen lukemista. Osaan kyllä lukea myös läppärin ruudulta kirjoja, mutta juuri nyt läppärin pitäminen polvien päällä on vähän hankalaa.

Nyt illansuussa olin vähän hämmästynyt siitä, että löysin netistä nimenomaan Aleksandar Hemonin tekstin. Mutta luulen että kaikille 1990-luvulla aikuisuuttaan eläneelle Jugoslavian onnettoman sodan seuraaminen oli surkea urakka, koska se oli ensimmäinen isompi konflikti Euroopassa vuoden 1945 jälkeen. Se oli erityisen surkeaa sen takia, että Euroopassa kaikesta huolimatta oli ollut jo vuosia hiili- ja teräsunioni ja Euroopan neuvosto, kaiken lisäksi vielä Haagin kansainvälinen tuomioistuin. Nyt vuosia siellä on käsitelty esimerkiksi Srebrenican verilöylyä ja syytetty siitä vastuussa olevia kenraaleja kansanmurhasta. Kaikkialla oli käynnissä silmitön etninen puhdistus. Eurooppalaisille tuli selväksi että Jugoslavia oli ollut keinotekoinen kansojen yhteenliittymä.

Olin sodan alkaessa yliopistossa viimeinkin, 30 vuoden jälkeen lukemassa itseäni maisteriksi, ja tapasin yliopistolla nuoren ihmisen, joka teki teatteria, osin harrastukseksi ja osin tulevaksi ammatikseen. Hän oli ollut aivan siinä 1990-luvun alussa matkalla Jugoslaviassa teatterifestivaaleilla, en enää muista missä päin. Mutta sen muistan että hän rupesi itkemään kesken kertomuksensa. Sota oli alkanut eikä hän ollut kuullut mitään kesällä tapaamistaan ystävistään. En yhtään osannut lohduttaa häntä.

Minulla oli ollut nenä kiinni kirjoissa enkä ollut seurannut Jugoslavian kahinoita kovin tarkasti. Tietenkin tiesin että oli ongelma mikä tahansa, sitä ei ratkaista sotimalla. Opiskelukaveri herätti minut kerta kaikkiaan. Oli niissä kavereissa muutenkin paljon herätykseen sysivää, koska he nyt kertakaikkiaan olivat 30 vuotta nuorempia.

Nyt siis päädyn viettämään toipilasaikaa lukemalla aivan fantastista suomeksi kirjoitettua kirjaa siitä samasta maasta, josta olin lukenut jo Aleksandar Hemonin kirjasta. Ja sitten äsken löysin Hemonin netistä. Suomalaisen Statovcin toivon jatkavan mielikuvitusmatkaansa Jugoslaviassa ja muuallakin. Toipilaan aika ei tule pitkäksi. Totta puhuakseni en muista ikinä tunteneeni oloani pitkästyneeksi. Kirjat ovat ehkä tärkein viihtymisen elementti mitä on ikinä keksitty. Mutta ei se viihdettä ole. Se on väline maailman ymmärtämiseen.

Mutta nyt lukemani lyhyt artikkeli on tässä linkissä ja kannattaa minusta todella lukea. Minä alan toivoa oikein lujaa, että Eurooppa olisi voimakas ja humaani ja rauhantahtoinen paikka. Väkivallan lisääntymistä ei tarvitse kukaan, varsinkaan nyt kun ilmastonmuutos kuristaa maapalloa eikä ihmisillä ja eläimillä, kasveista puhumattakaan ole muuta paikkaa kuin tämä planeetta joka kiertää aurinkoa. Kotigalaksikin on vielä olemassa.

Vai pitääkö ajatella niin että ihmiset ovat päättäneet mieluummin tulla hulluiksi kuin ajatella omaa ja lastensa tulevaisuutta? Että ihmisissä asuisi jonkinmoinen perussuisidaalisuus, jatkuva itsemurha-alttius, joka vain odottaa päästä näkyville milloin minkäkin tekosyyn vuoksi? Kaikista ihmiskunnan tekemistä kamaluuksista huolimatta en vieläkään aivan usko tuota.

Oikeastaan se ei ole uskon asia. Kyllä se riippuu siitä, mitä itsekukin tekee. Ihminen on sosiaalinen olio, joka kuuluu johonkin perheeseen, sukuun, paikkaan, kansakuntaan. Jokaisella on merkitystä. Yhteisöjä ei kannata pitää koossa vihan vuoksi. Siihen ne ovat liian arvokkaita.