Ikävä

Elämää on jäljellä niin vähän, että en tahdo kuluttaa sitä mihinkään vastenmieliseen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa, vastenmielisyydessäkään, mutta sikäli on, että vastahakoisuus kostautuu sitten aika pian niin, että joudun pitkään setvimään sitä, että mikä tarkkaan ottaen on vastenmielistä. No, keskiluokan ja minkä tahansa muunkin yhteiskuntaluokan hillitön kuluttajan-charmi tietenkin. En kestä sitä. Se muistuttaa liian hyvin kaikesta siitä, mikä on väärin ja pois jengoiltaan maapallossa, elämässä. Ja kaikesta siitä joka on tuhoamassa maapallon ja vain ihmisten typerän turhamaisuuden vuoksi.

On aina joskus pakko kulkea läpi ihmismaisemien ja oppia aina joku uusi tapa luovia ettei joutuisi vastaamaan vaatimuksiin. Eipä niitä paljon enää tule. Vaatimuksissa voi olla kyse vieraan oletuksesta, että hän tietää paremmin. Se on opettamista. Opettamisen pahin muoto on tietysti se kun pitää yrittää tehdä toisesta itsensä kaltainen. Sen takia olen aina ihmetellyt kristinuskon jumalan ilmoitusta että teki ihmisestä kaltaisensa. Paitsi että kuka silloin puhuu?

Kun kesä yritti päästä liikkeelle,  en uskonut siihen. Silloin kun oli vielä kylmä, Lidia-kissa sairastui. Sillä oli kissaflunssa ja siihen päälle keuhkoissa jotain tulehduksen alkua. Kun tuli lämmin, kissa rupesi tervehtymään mutta se johtui varmaan antibiooteista, joita se sai eläinlääkäriltä. Ihmisistä tuli heti hoitajia, kun kissa on kipeä: ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui. Se pitää saada ottamaan lääkkeensä eikä se ole aivan helppoa. Lidia on aina ollut älykäs tapaus ja se ymmärtää jo liikkeistämme että nyt tulee pahanmakuinen lääke. Me ihmiset sen sijaan emme ole ikinä oppineet ymmärtämään kissan kieltä, että osaisimme iskeä oikealla hetkellä. Kissa-suhde on aina ontuva.

Eivät ihmisten kanssa elävät eläimet meistä niin hirveästi poikkea. Mutta ehkä eläimet voivat ajatella että eivät missään nimessä ole ihmisten kanssa, keskuudessa vapaaehtoisesti.  Olen nähnyt videon jossain viidakossa hännällään roikkuvien apinoiden kiusaavan ja leikkivän alla kulkevien tiikerinpentujen kanssa. Siinäkin mennään aika lujaa lajien väliseen kommunikaatioon. Saatoin hyvin kuvitella niiden nauravan ja huutavan toisilleen. Ne marakatit kirkuivat ja tiikerinpennut murahtelivat.

Olen selaillut kaikenmaailman sivustoja kun olen yrittänyt saada mielen keskittymään johonkin muuhun kuin kissan sairastamiseen (mykkä kipu on aina pahinta, niin ihmisen kuin eläimenkin). Löysin filosofia-lehti  Niin&näin-sivuilta ilmaisen tekstin, jossa puhutaan ihmisen ja karhun suhteesta. Kirjan nimi on Karhun nimi ja sen on kirjoittanut Tere Vadén.

Kun on kesä ja ihmiset tapaavat karhuja metsässä, niin nyt on se aika jolloin ehkä voisi keskustella karhun nimestä. Siitä on osittain kysymys myös Vadénin tekstissä. Ei karhu ole pelkästään karhu. Kalevalan ajan ihmisten mielestä sitä ei pitäisi edes kutsua karhuksi. Jos joku on karhu niin sitten esimerkiksi isokarhu, mutta se on tähtikuvio. Mutta suomalaiset eivät ole kutsuneet sitä tähtikuviota, latinaksi ursus major, sillä nimellä vaan otavaksi.  Nyt voidaan puhua karhustakin, koska se on karkotettu melkein jo metsistäkin, niistä vähistä mitä vielä on. Halusin kuitenkin katsoa miten Väinämöinen lähti metsään ja miten puhui karhulle:

Otsonen, metsän omena,

mesikämmen källeröinen!

Kun kuulet minun tulevan,

miehen aimo astelevan,

kytke kynnet karvoihisi,

hampahat ikenihisi,

ettei koske konsakana,

liikuta lipeäkänä! 

                                                                                                                                                                                                    

Lidia on nyt tänään voinut vähän paremmin. Ei tästä voi vielä mitään sanoa, sairastelu on kestänyt toista kuukautta, mutta se on totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä. Toisaalta kuolema on raskas projekti. Ehkä Lidian kroppa hoiti pois jotain juttuja itsestään (minästään? fysiikastaan? tajunnastaan?) että voisi hoitaa ongelman, joka elimistössä on. Olisi hauskaa jos eläinlääkäripäivystys toimisi. Tulee pitkiä pyhiä, jolloin kissan perässä on paras kulkea, ettei käy entistä huonommin. Sillä on esimerkiksi kaihi, jonka takia se ei näe hyvin.

Sen tapa olla kipeä sanomatta mitään on kulkea zombin tavoin kehää pitkin alakertaa ja pysähtyä tuijottamaan nurkkaa. Olen nähnyt sellaista eläimen käyttäytymistä eläintarhassa. Kissa osaa sulkea ihmisporukan kanssa omaksumansa käyttäytymisen ulos, kun pitää yrittää selvitä sairaudesta. Kissalla on yhdeksän henkeä. Vadén kirjoittaa paljon ihmisistä ja karhusta. Yksi ongelma on tietenkin se että ihminen on eläin, mutta muu ei ole mahdollista.

Itsetuntemuksen kanssa on vähän niin ja näin, ainakin minulla. Mutta kun kissa istuu huoneessa silmät kiinni, se ajattelee omaa nimeään, sitä jonka se itse ainoastaan tuntee. Karhua en ole koskaan nähnyt kuin eläintarhassa. Eläintarhojen eläimiä en voi tavata, ne eivät ole enää niitä joita olisivat luonnostaan, luonnossa. Kissa ei ole täysin kesy eikä villi myöskään. Sen takia sen kanssa voi kommunikoida ihminenkin.

Kaikki ihmisten kanssa puhuvat eläimet eivät ole opportunisteja. Eivätkä kaikki ihmiset ole tappajia.