Elämän kevät

Pidän outoina mainoksia, jotka suosittelevat ihmisiä koukuttumaan johonkin. Miksi ihmisen pitäisi olla koukussa, sen sijaan että miettisi ja pohtisi aivan paineista ja suorituksista vapaana omaa ja maailman tilaa ja tekisi niistä vähintään aivoihinsa merkintöjä? On olemassa muunlaistakin muistia, esimerkiksi liikemuisti.

Liikkeen kanssa kun on ongelmia, niin yrittää korjata sitä ajattelemalla miten esimerkiksi kävelee. Vanheneminen on sitä, että kävelyä joutuu miettimään. Tajusin eilen että jollain lailla nilkka ei toimi aivan niin kuin ennen, mutta en pysty sanomaan miten. Minulla on iso kirjasarja joka selittää ihmisen fysiologian ja näyttää piirroksin jänteet ja lihakset ja mihin ne tarttuvat. Lopputulos monen kuukauden opiskelusta on selvä: on oltava rento ja valpas samaan aikaan. Sitten on vain käveltävä. Niin se käy.

Tarinoita ilman on vaikea olla ja elää. Mutta en minä ole koukussa niihin. Saatan sukeltaa viikkokausiksi johonkin tiedettä sivuavaan, joka herättää halun saada tietää lisää. Että muistaisin, kirjoitan siitä. Silti voi olla että uimahallin pukuhuoneessa kuulemani aivan arkipäiväinen tarina yhtäkkiä tuo oivalluksen: lapset oppivat hahmottamaan sanoja ja kirjaimia sen mukaan mitä kuulevat ja näkevät. Joku isoäiti oli kuulustellut lapsenlapsen läksyjä ja lapsi oli lukuharjoituksen jälkeen katsonut isoäidin villatakkia ja kertonut että takin kuvio näyttää kirjoitukselta.

Se iltapäivä oli päättynyt kutomisharjoitukseen. Vesijumppakaveri sanoi että poika sitten erikoistui virkkaamiseen ja näytti baskeriaan, jonka poika oli tuonut äitienpäivälahjaksi.

Kaikenlaista tuossa isoäidin ja lapsenlapsen kohtaamisessa varmaan tapahtui ja ihmissuhdehan siitä syntyi, sympaattinen. Onneksi ihminen on joustava olio ja pystyy omaksumaan kaikenlaista uutta aina ja koko ajan. Aivot ovat erityisen plastinen elin. Hermosto kiihdyttää kasvuaan kun on opittava jotain. Tulin ajatelleeksi kasvamista kun sähköpostiin kilahtivat omien lastenlasten kevättodistusten kuvat. Ne ovat pelottavan hyviä koulussa. En minä ollut. Ehkä siis koulu on muuttunut? Mutta pitäisikö oppimisen ja kasvamisen olla jonkinlainen vakio? Siis että sitä pitäisi olla tietty määrä elämässä, mutta sitten kun on noita kasvupyrähdyksiä, enkä usko että niistä pääsee ikinä. Minullakin ovat korvat kasvaneet sitten viime peilaamisen.

Minulla on vanhenevien ihmisten tapaan liikkeentunnistusoperaatio käynnissä. Eilen ja tänään olen kuulostellut nilkan, selkärangan ja aivojen liikennettä. Kauhean hidasta tämä oppiminen, mutta ei ole kiirettä. Kun kyllästyn jalkoihini, rupean lukemaan tarinoita.

Joku radion Kultakuume-ohjelman (Yle radio 1, klo 15.05 arkipäivisin) kolumnisti, muistaakseni Riina Katajavuori, jokin aika sitten kertoi alkaneensa katsoa norjalaista televisiosarjaa nuorista. Hänen mielestään se ei ollut ainoastaan nuorille vaan hän itse piti sarjasta niin että sitä piti katsoa joka viikko. Tuntuu siltä että hän olisi voinut käyttää sanaa koukuttua, mutta en ole varma siitä. Katajavuori on hyvä kirjailija, joten en tietenkään ohittanut tätä mielipidettä. 

Skam tuli eteen aika pian muualtakin yhtä positiivisena. Katajavuoren äiti on sitä paitsi kirjailija Satu Koskimies, jonka kanssa minulla on yhteinen kokemus: Adlerin sisarusten ylläpitämä Kangasalan Lepokoti. Olen valmis suosittelemaan sitä paikkaa kenelle tahansa. Se on edelleen olemassa ja kauneimpia paikkoja maailmassa.

Lepokoti on ollut taiteilijoiden ja kirjailijoiden paikka. Sinne Sadun vanhemmat, Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies, jättivät lapsen kun piti mennä keikoille ympäri maailman (ks. Satu Koskimies: Te näitte mun soittoni riemun. Ulla Katajavuoren elämä. Tammi 2003, löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista). Sadun lapsi Riina otti isoäitinsa nimen. 

Koulut loppuivat eikä televisiosta tule juuri mitään katsomisen arvoista. Niin sitten muutama päivä sitten rupesin katsomaan tuota norjalaista TV-sarjaa Ylen Areenalta. En osaa oikein kertoa mikä siinä sarjassa on, mutta sitä on saatava jonkinlainen annos ainakin joka toinen päivä. Tiedän että jonain päivänä se loppuu.

Eilen näin hämmästyttävän osan, jossa koulutoverit, neljän tytön porukka, menee mökkiin tunturin kupeeseen pukeutuneena kansallispukuihin juhlimaan itsenäisyyspäivää. On vaikea kuvitella suomalaista itsenäisyyspäivää karnevalisoituneena. Meillä ei ole muuta kuin Linnan juhlat ja kansakunta kerääntyy televisioiden äärelle. Ei siinä kaikki, mutta sen osan tarina kertoi, että koska meillä on itsenäisyys, niin pitää olla myös oikeuslaitos, joka jakaa oikeutta. Kyse oli yhden tytön kokemasta hyväksikäytöstä. Sellainen klassinen tarina, että joku otti valokuvan kun tyttö oli humalassa ja rupesi kiristämään sillä. Kiristäjä oli mies. Tytöt sanoivat miltei yhteen ääneen että naisille kuuluvat kansalaisoikeudet myös.

En muista nähneeni tai kuulleeni tällaista rehellistä paatosta aikoihin. Olen kerran ollut Norjassa ja sattumalta juuri Norjan kansallispäivän aikaan. Se on tässä joskus kesän kynnyksellä. Oltiin bussissa Oslon ulkopuolella. Oliko koko maa humalassa? Nyt alan miettiä suhtautumista alkoholiin ja lisäksi kansanluonnetta.

Mutta Skam-sarjan käsikirjoitus, ohjaus ja hienot näyttelijäsuoritukset ovat uutta minulle, tuoretta, ei kai se klisee ole. Niin ja lisäksi kameratyö, joka hellii nuorten näyttelijöiden kauneutta, ainutlaatuisuutta. Jotain hirveän rehellistä tässä sarjassa on. Kun nuoriso miettii mitä tehdään tänään, joku ehdottaa että katsotaan video. Yksi ehdotus oli Käpy selän alla. Se on juuri Skamin tyyppinen leffa.

En muista kuinka monta tuotantokautta tässä sarjassa on. Mutta yleensä tällainen tekemisen tarmo ja henki ei kestä kovin kauan. Toivottavasti tämän kylmän kesän läpi kuitenkin.