Sain elokuva-vinkin.
Elokuvia on paljon netissä ja niitä kannattaa etsiä esimerkiksi
YLEn Areenasta. Niissä tekstitykset kieltä myöten ovat useimmiten
OK ja harvemmin ne leffat ovat huonoja. Aina joku tuttu ilmoittaa
että katsokaa, menee kohta pois Areenasta.
Ennestään tiedän
joitakin tuotantoyhtiöitä joihin voi luottaa, tietenkin
yleisradioyhtiöt ja esimerkiksi Canadian Filmboard, joka rahoittaa
elokuvia. Tuo Kanadan tuotantoyhtiö ei ole ehkä enää juuri tuo
nimeltään, mutta valtion tuesta on kysymys. Valtion tuki on OK
tietenkin jos maassa ei ole häiritsevässä määrin korruptiota. On
rasittavaa että korruptio on ylipäänsä nykyään mainittava.
No, ainakin näkemäni
leffan työporukka oli monikansallista ja tarina, käsikirjoitus,
tuntui pitkään mietityltä. Varmasti oli tiukka seula, kaikki
käsikirjoitukset eivät mene läpi. Leffan nimi oli Nawalin
salaisuus. Salaisuus ei käy ilmi kuin vasta
aivan viime minuuteilla, joten leffa on katsottava ymmärtääkseen.
Tässä oli se tavallinen
tarina. Ensin ihmiset elävät keskenään niin kuin voivat, eivät
tee juuri eroa toistensa kesken, viereisissä kylissä asuu muslimeja
ja taas siinä seuraavassa jonkin lajin kristittyjä. Maa on kuivaa,
se tuskin tuottaa kovin paljon. Kokonaisia metsiä ei ole, joitakin
puskia siellä täällä. Mutta eletään ja pysytään hengissä.
Sitten jostakin
valtakunnan kaupungista nousee sotaherra, jonka mielestä kristityt
tai muslimit eivät ole OK, ainakaan heidän ei pitäisi elää
sovussa muunuskoisten kanssa. Koska niitä sovussa asuvia on jossain
kaukana, lähellä rajaa, etelässä tai idässä, niin sinne on
saatava aikaiseksi sisällissota. Ihmiset ovat hölmöjä niin kuin
aina, kuvittelevat että sotaherra muistaisi sitten uskollisia
kannattajiaan ja rahaa alkaisi tulla juuri sille voittavalle kylälle.
Eivät osaa edes kuvitella
että kaikki tuhottaisiin. Että joukkiot kulkevat vuositolkulla
tappaen ja polttaen kyliä. Orpokotikin poltetaan. Siellä lapset
sentään ovat olleet toistensa kanssa rauhassa, tosin heillä ei
oikein ole vaihtoehtoa. Joku orpokoti evakuoidaan ennen polttamista,
lapset koulutettiin sitten esimerkiksi sotureiksi. Orpoja on siellä
päin maailmaa milloin mistäkin syystä, taudit saattavat tappaa
lasten kaikki läheiset. Aina onnistutaan järjestämään edes pieni
paikallinen kahnaus, niin että köyhyys jatkuu eivätkä lapset
pääse vieläkään kouluihin.
Elokuva ei ole enää
Areenassa, mutta joillakin ihmisillä on varmasti jäsenyys jossain
home box office-vuokraamossa, jonne joskus osuu hyviäkin elokuvia.
Nawalin salaisuus on yleisradioyhtiöiden tavaraa, koska leffassa ei
ole viestiä vesitetty, sensuuria ei ole. Sen näkee kyllä heti
elokuvan alusta. Ihmisten väliset suhteet eivät ole yksinkertaisia,
niitä ei tarvitse väkisin monimutkaistaa ja monisyistää,
kaupalliset tuotannot tekevät ongelmia aivan tavallisesta
keskiluokkaisesta elämästäkin.
Sitten osuin kävelylläni
viimeisellä viikolla myös Maan ääriin,
se taas oli kuvanäyttely. Se oli Kuntsin modernin taiteen
näyttelyssä, mutta en tiedä oliko se kuvataidetta. Kuvia siellä
oli niistä maan ääristä. Tuntuivat ystävyksiltä, toinen oli
Kalle Hamm ja toinen
oli Dzamil Kamanger,
kummallakin on suhde Suomeen. Hamm esitellään suomalaisperäisenä
ja Kamanger iranilaissyntyisenä. Ehkä näyttelyä voisi kutsua
dokufiktioksi.
He ovat tehneet yhdessä
pari suurta kuvaa maan ääristä, yhdessä näkyy ihmisiä ja heidän
kulttuureitaan, jotka näyttävät perustuvan parittelulle ja
toisessa isossa kuvassa on semmoinen tilanne, jossa ihmiset ovat
osaksi eläimiä. Muistaakseni siinä ensimmäisessä,
labyrinttimaisessa kuvassa on myös ihmisiä aseiden kanssa, ainakin
toisessa kuvassa yksi koiramies lyö kepillä jotain eläintä
päähän. Sillä eläimellä taisi olla ihmisen alaruumis.
On paljon videoita. Niissä
on eri kaupunkeja ja kaikissa niissä vanha mies (vaikka en kyllä
osaa sanoa kuinka vanha, ehkä elämä on ollut raskas ja vanhentanut
ennen aikojaan) kadun varrella istuen tekee helmikirjontatöitä,
varmaan Kamanger, kirjoo helmistä kertomusta elämästä muualla,
poissa kotoa. Tuntuu siltä että kameran takana on ajoittain joku,
koska joskus kamera zoomaa johonkin detaljiin helmikirjontamiehen
edessä. Kalle Hamm on ottanut valokuvia ja piirtänyt ihmisiä jotka
ovat maailmanmatkalla aivan samoin kuin hän itsekin. Kuvien nimistä
syntyy käsitys siitä, että ihmiset ovat täysin irti. Ehkä sitä
porukkaa jolla ei ole enää kotimaata. Kuka mistäkin syystä
lähtenyt.
Helmikirjontatöitä on
seinillä valmiina paljon. Mukana on eri maiden viisumeita. Myös
Suomen viisumi tai passi. Erilaisia passeja on paljon. Ajattelin että
jos Kamanger oli lähtenyt pois joskus siinä vaiheessa kun Persiassa
loppui shaahin valta ja Iraniin tuli pappisvalta, tai ehkä myöhemmin
kun Iran ja Irak, kaksi isoa maata, sotivat keskenään. Ihmisten on
yritettävä päästä pois kun päälliköt päättävät sodasta.
Tässä näyttelyssä oli sama teema kuin elokuvassa Nawalin
salaisuus.
Sitten on sotia jotka ovat
melkein verettömiä. Näin toisenkin elokuvan hiljattain, se oli
yhden ihmisen kasvukertomus, elokuvan nimi oli Saamelaisveri
ja se käsitteli nuoren tytön matkaa ruotsalaisyhteiskuntaan. Tyttö
oli saamelaiskylästä kotoisin. Elokuva oli melkein veretön. Alussa
koulukylän huligaanit ottivat tytön kiinni ja leikkasivat hänen
korvansa kuin hän olisi ollut poro. Tyttö oppi kampaamaan hiuksensa
rikotun korvan päälle.
Elokuvassa oli
kehyskertomus: tytön sisko oli kuollut ja piti mennä hautajaisiin.
Tunturi oli edelleen paikallaan, mutta kotia ei enää näkynyt,
niitä saamelaisteltan näköisiä asumuksia. Nyt tyttö oli vanha
nainen. Nuorena koululaisena hän piti päällään saamenpukua.
Koulu ei ollut tavallinen koulu, josta voisi päästä toiseen
kouluun Uppsalassa. Koulu oli saamelaiskoulu, josta ei päässyt
jatkamaan, mutta ruotsia oli puhuttava heti. Ehkä Suomessa on ollut
tällainen ratkaisu myös? Entä Norjassa?
Tynkäkoulun olemassaolo
perusteltiin niin, että saamelaisveri on sellaista, ei sovi
oppimiseen. Elokuvassa on myös kuva lasten kallonmittauksesta. Se
kohtaus sai hytisemään. Meillä koulussa ei sentään ollut muuta
kuin hytiseminen voimisteluluokassa ylävartalo paljaana, kun
kiertävä röntgen otti kuvia. Tuberkuloosi oli vielä yleinen tauti
1950-luvulla. Nyt en muista milloin Suomessa lopetettiin saamelaisten
kallonmittaukset. Ruotsissa oli mitattu myös suomalaisten kalloja,
mistä ehkä suomalaiset saivat idean saamelaisrodusta. Ehkä
mitattavissa olevan rodun käsite hylättiin jo 1950-luvulla? Vai
loppuiko se ylipäänsä?
Olisi kyllä jo aika että
vallanpitäjät lopettavat kansojen ja kansanosien leimaamisen
sellaisiksi toisiksi, joiden elämää on rajoitettava ja jos se ei
tehoa, vangittava ja jos ihmisiä pääsee karkuun, heidät on
suljettava pakolaisleireille epämääräisiksi ajoiksi.
On tietysti myös vähemmän
näkyviä tapoja eristää ja alistaa ihmisryhmiä. Yksi
omituisimmista ainakin länsimaisissa niin kutsutuissa demokratioissa
on se, että naiset saavat kyllä käydä koulua, opiskella ja mennä
töihin, mutta he eivät missään nimessä saa yhtä suurta palkkaa
kuin miehet. Rajansa kaikella. Tätäkin
olen miettinyt näinä alkutalven pimeinä kuukausina.
