Arkisia asioita

Sain elokuva-vinkin. Elokuvia on paljon netissä ja niitä kannattaa etsiä esimerkiksi YLEn Areenasta. Niissä tekstitykset kieltä myöten ovat useimmiten OK ja harvemmin ne leffat ovat huonoja. Aina joku tuttu ilmoittaa että katsokaa, menee kohta pois Areenasta.

Ennestään tiedän joitakin tuotantoyhtiöitä joihin voi luottaa, tietenkin yleisradioyhtiöt ja esimerkiksi Canadian Filmboard, joka rahoittaa elokuvia. Tuo Kanadan tuotantoyhtiö ei ole ehkä enää juuri tuo nimeltään, mutta valtion tuesta on kysymys. Valtion tuki on OK tietenkin jos maassa ei ole häiritsevässä määrin korruptiota. On rasittavaa että korruptio on ylipäänsä nykyään mainittava.

No, ainakin näkemäni leffan työporukka oli monikansallista ja tarina, käsikirjoitus, tuntui pitkään mietityltä. Varmasti oli tiukka seula, kaikki käsikirjoitukset eivät mene läpi. Leffan nimi oli Nawalin salaisuus. Salaisuus ei käy ilmi kuin vasta aivan viime minuuteilla, joten leffa on katsottava ymmärtääkseen.

Tässä oli se tavallinen tarina. Ensin ihmiset elävät keskenään niin kuin voivat, eivät tee juuri eroa toistensa kesken, viereisissä kylissä asuu muslimeja ja taas siinä seuraavassa jonkin lajin kristittyjä. Maa on kuivaa, se tuskin tuottaa kovin paljon. Kokonaisia metsiä ei ole, joitakin puskia siellä täällä. Mutta eletään ja pysytään hengissä.

Sitten jostakin valtakunnan kaupungista nousee sotaherra, jonka mielestä kristityt tai muslimit eivät ole OK, ainakaan heidän ei pitäisi elää sovussa muunuskoisten kanssa. Koska niitä sovussa asuvia on jossain kaukana, lähellä rajaa, etelässä tai idässä, niin sinne on saatava aikaiseksi sisällissota. Ihmiset ovat hölmöjä niin kuin aina, kuvittelevat että sotaherra muistaisi sitten uskollisia kannattajiaan ja rahaa alkaisi tulla juuri sille voittavalle kylälle.

Eivät osaa edes kuvitella että kaikki tuhottaisiin. Että joukkiot kulkevat vuositolkulla tappaen ja polttaen kyliä. Orpokotikin poltetaan. Siellä lapset sentään ovat olleet toistensa kanssa rauhassa, tosin heillä ei oikein ole vaihtoehtoa. Joku orpokoti evakuoidaan ennen polttamista, lapset koulutettiin sitten esimerkiksi sotureiksi. Orpoja on siellä päin maailmaa milloin mistäkin syystä, taudit saattavat tappaa lasten kaikki läheiset. Aina onnistutaan järjestämään edes pieni paikallinen kahnaus, niin että köyhyys jatkuu eivätkä lapset pääse vieläkään kouluihin.

Elokuva ei ole enää Areenassa, mutta joillakin ihmisillä on varmasti jäsenyys jossain home box office-vuokraamossa, jonne joskus osuu hyviäkin elokuvia. Nawalin salaisuus on yleisradioyhtiöiden tavaraa, koska leffassa ei ole viestiä vesitetty, sensuuria ei ole. Sen näkee kyllä heti elokuvan alusta. Ihmisten väliset suhteet eivät ole yksinkertaisia, niitä ei tarvitse väkisin monimutkaistaa ja monisyistää, kaupalliset tuotannot tekevät ongelmia aivan tavallisesta keskiluokkaisesta elämästäkin.

Sitten osuin kävelylläni viimeisellä viikolla myös Maan ääriin, se taas oli kuvanäyttely. Se oli Kuntsin modernin taiteen näyttelyssä, mutta en tiedä oliko se kuvataidetta. Kuvia siellä oli niistä maan ääristä. Tuntuivat ystävyksiltä, toinen oli Kalle Hamm ja toinen oli Dzamil Kamanger, kummallakin on suhde Suomeen. Hamm esitellään suomalaisperäisenä ja Kamanger iranilaissyntyisenä. Ehkä näyttelyä voisi kutsua dokufiktioksi.

He ovat tehneet yhdessä pari suurta kuvaa maan ääristä, yhdessä näkyy ihmisiä ja heidän kulttuureitaan, jotka näyttävät perustuvan parittelulle ja toisessa isossa kuvassa on semmoinen tilanne, jossa ihmiset ovat osaksi eläimiä. Muistaakseni siinä ensimmäisessä, labyrinttimaisessa kuvassa on myös ihmisiä aseiden kanssa, ainakin toisessa kuvassa yksi koiramies lyö kepillä jotain eläintä päähän. Sillä eläimellä taisi olla ihmisen alaruumis.

On paljon videoita. Niissä on eri kaupunkeja ja kaikissa niissä vanha mies (vaikka en kyllä osaa sanoa kuinka vanha, ehkä elämä on ollut raskas ja vanhentanut ennen aikojaan) kadun varrella istuen tekee helmikirjontatöitä, varmaan Kamanger, kirjoo helmistä kertomusta elämästä muualla, poissa kotoa. Tuntuu siltä että kameran takana on ajoittain joku, koska joskus kamera zoomaa johonkin detaljiin helmikirjontamiehen edessä. Kalle Hamm on ottanut valokuvia ja piirtänyt ihmisiä jotka ovat maailmanmatkalla aivan samoin kuin hän itsekin. Kuvien nimistä syntyy käsitys siitä, että ihmiset ovat täysin irti. Ehkä sitä porukkaa jolla ei ole enää kotimaata. Kuka mistäkin syystä lähtenyt.

Helmikirjontatöitä on seinillä valmiina paljon. Mukana on eri maiden viisumeita. Myös Suomen viisumi tai passi. Erilaisia passeja on paljon. Ajattelin että jos Kamanger oli lähtenyt pois joskus siinä vaiheessa kun Persiassa loppui shaahin valta ja Iraniin tuli pappisvalta, tai ehkä myöhemmin kun Iran ja Irak, kaksi isoa maata, sotivat keskenään. Ihmisten on yritettävä päästä pois kun päälliköt päättävät sodasta. Tässä näyttelyssä oli sama teema kuin elokuvassa Nawalin salaisuus.

Sitten on sotia jotka ovat melkein verettömiä. Näin toisenkin elokuvan hiljattain, se oli yhden ihmisen kasvukertomus, elokuvan nimi oli Saamelaisveri ja se käsitteli nuoren tytön matkaa ruotsalaisyhteiskuntaan. Tyttö oli saamelaiskylästä kotoisin. Elokuva oli melkein veretön. Alussa koulukylän huligaanit ottivat tytön kiinni ja leikkasivat hänen korvansa kuin hän olisi ollut poro. Tyttö oppi kampaamaan hiuksensa rikotun korvan päälle.

Elokuvassa oli kehyskertomus: tytön sisko oli kuollut ja piti mennä hautajaisiin. Tunturi oli edelleen paikallaan, mutta kotia ei enää näkynyt, niitä saamelaisteltan näköisiä asumuksia. Nyt tyttö oli vanha nainen. Nuorena koululaisena hän piti päällään saamenpukua. Koulu ei ollut tavallinen koulu, josta voisi päästä toiseen kouluun Uppsalassa. Koulu oli saamelaiskoulu, josta ei päässyt jatkamaan, mutta ruotsia oli puhuttava heti. Ehkä Suomessa on ollut tällainen ratkaisu myös? Entä Norjassa?

Tynkäkoulun olemassaolo perusteltiin niin, että saamelaisveri on sellaista, ei sovi oppimiseen. Elokuvassa on myös kuva lasten kallonmittauksesta. Se kohtaus sai hytisemään. Meillä koulussa ei sentään ollut muuta kuin hytiseminen voimisteluluokassa ylävartalo paljaana, kun kiertävä röntgen otti kuvia. Tuberkuloosi oli vielä yleinen tauti 1950-luvulla. Nyt en muista milloin Suomessa lopetettiin saamelaisten kallonmittaukset. Ruotsissa oli mitattu myös suomalaisten kalloja, mistä ehkä suomalaiset saivat idean saamelaisrodusta. Ehkä mitattavissa olevan rodun käsite hylättiin jo 1950-luvulla? Vai loppuiko se ylipäänsä?

Olisi kyllä jo aika että vallanpitäjät lopettavat kansojen ja kansanosien leimaamisen sellaisiksi toisiksi, joiden elämää on rajoitettava ja jos se ei tehoa, vangittava ja jos ihmisiä pääsee karkuun, heidät on suljettava pakolaisleireille epämääräisiksi ajoiksi.

On tietysti myös vähemmän näkyviä tapoja eristää ja alistaa ihmisryhmiä. Yksi omituisimmista ainakin länsimaisissa niin kutsutuissa demokratioissa on se, että naiset saavat kyllä käydä koulua, opiskella ja mennä töihin, mutta he eivät missään nimessä saa yhtä suurta palkkaa kuin miehet. Rajansa kaikella. Tätäkin olen miettinyt näinä alkutalven pimeinä kuukausina.