Nyt kuunteluvuorossa on Laurie Anderson. Home of the Brave. Tämä on kasetti, jolle olin äänittänyt sen älppärin. Jännää että nämä jaksavat toimia, magneettiraidat eivät ole menneet. Kummallista että tämä peruskone, 30 vuotta vanhat stereot toimivat edelleen. Levy kuuluu lujaa, volyymiä ei tarvitse kääntää ylöspäin. Toivottavasti seinän takana ei ole ketään joka ei sairauden tai työn vuoksi jaksa kuunnella rytmiä, joka ei ole aivan synkoopissa.
En muista kuulleeni levyn joka äännähdystä näin hyvin ennen. Kuulo toimii. Tästä tulee mieleeni jatko-osa Wim Wendersin leffasta, jossa oli enkeleitä Berliinin yllä, vaikka siinä niitä oli myös kaduilla ja puistoissa ja jokilaivassakin. Siinä oli sirkuslaisia, jotka olivat ennen olleet enkeleitä. Kun ne olivat ihmisiä välillä, niin maailma oli värillinen. Enkelielämä oli jostain syystä mustavalkoista. Siinä oli hieno musiikki, mukana oli Lou Reed.
Tämän levyn nimi on osuva: home of the brave, että kuka siellä olisi vielä urhea? Mutta muistan kyllä, että olivat. Se on niin iso maa, että ihmisten on oltava kestäviä Katsoin pari päivää sitten Noam Chomskyn dokkarin, jossa hän kertoi että tavallinen kansalainen Amerikassa tietää ettei hänellä ole valtaa ja se näkyy hänestä. Silloin pitää olla urhea ja kestää, jos kerran olosuhteille ei mahda mitään. Siinä kohden dokkaria näytettiin ihmisiä kulkemassa koko jalkakäytävän leveydeltä jossain suurkaupungissa. Amerikka tarkoittaa tässä Yhdysvaltoja.
En ole varma siitä näkyykö suomalaisissa vallanalaisuus ja pystynkö sanomaan tai tietämään näistä yhtä paljon kuin jenkeistä. Ainakaan nämä eivät puhu yhtä paljon ja yhtä kovalla äänellä kuin jenkit. Kyllä minä olen paljon suomalaisia tuntenut, mutta he osaavat jotenkin sulautua maisemaan ja taustaansa, eivätkä päivittäin näkemäni puhu kovin paljon. Ehkä täällä ei ole syytä sanoa paljon. Useimmat eivät sitä paitsi näytä kovin kärsiviltä.
En muista nähneeni tässä kaupungissa ihmisiä nukkumassa porttikäytävissä tai puiston penkeillä. Täällä porttikäytävät ovat visusti kiinni. Penkeiltä korjaa poliisi pois. Vai korjaako? En kyllä tunne täältä yhtään asunnotonta. Kyllä varmaan heitäkin on. Chomskyn leffassa näytettiin vanhaa ja sairaan näköistä mustaa miestä heräämässä puiston penkiltä.
En tiedä esimerkiksi ovatko ihmiset täällä yhtä voimakkaasti mukana kuin ne siellä. Juuri oli Helsingin Senaatintorilla tuhansia ihmisiä vastustamassa hallituksen työttömille määräämää aktiivimallia. On kansa täälläkin jakautunut. Ehkä ei ole ihmisyhteisöä joka ei ole jakautunut? Perheitä ja heimoja?
Löysin viimein kirjan jota olin etsinyt vähän väliä, oikeastaan siitä asti, kun ruvettiin puhumaan vastakkainasettelusta tai kahtiajakautumisesta tai populismista ja sellaisesta jota on arveltu joksikin aivan uudenlaiseksi olemiseksi ja elämiseksi. Olen lukenut tämän viimeksi abivuotenani syksyllä 1964:
Syntymästä saakka uutta ihmistä ympäröi nyt maailma, joka ei aseta hänelle rajoituksia, ei kiellä eikä estä häntä mistään, vaan päinvastoin kiihottaa hänen halujaan, joilla käytännöllisesti katsoen on kasvutilaa miltei rajattomiin. Sillä tähän kuuluu myös se mainitsemisen arvoinen seikka, että 19.vuosisadan ja sarastavan 20. vuosisadan maailma, joka kieltämättä on varsin avara ja täydellinen, kaiken lisäksi istuttaa asukkaisiinsa lujan vakaumuksen, että se huomenna on vielä täydellisempi ja avarampi - ikäänkuin se tuntisi välittömästi omaavansa ehtymättömiä kasvuvoimia. On kyllä jo havaittavissa merkkejä siitä, ettei tämä usko ole säilynyt aivan rikkumattomana, mutta siitä huolimatta miltei jokainen tänäkin päivänä on vakuuttunut vaikkapa siitä, että viiden vuoden kuluttua autot ovat vielä mukavampia ja halvempia kuin nyt.
( Jose Ortega y Gasset: Massojen kapina)
En ole varma siitä, mihin kirjoittajanlajiin Ortega-y Gasset kuuluu, mutta hän tuntuu aika sujuvasti liikkuvan aikakaudessa joka on muuttumassa toiseksi. Tässä on kaikki se, mikä tälläkin hetkellä ihmiskuntaa vaivaa. En tiedä onko nyt niin että ihmiset eivät ikinä lopeta haluamistaan, milloin sitä ja milloin tätä. Kirjan julkaisemisesta on kyllä jo kauan, näkyy olevan espanjaksi 1930, monta vuotta ennen francolaisia ja sisällissotaa. Hän itse tahtoo käyttää ajattelijanlaadustaan nimitystä ratiovitalismi, eli vitaalista rationalismia vai rationaalista vitalismia? Häntä on luettu ja opiskeltu.
Nyt kun olen lukenut kirjaa uudestaan, olen taipuvainen kutsumaan kirjaa pamfletiksi. Vaikuttaa siltä että haluamisen aiheet eivät ole juuri muuttuneet. Ehkä tiedemiehet eivät ole ilmastosta vielä ymmärtäneet hiilidioksiinin ja metaanin merkitystä? Siis mikäli nyt ajatelleen länsimaiden säilymistä elossa ja hengissä ja varsinkin ajattelua. Sitä paitsi ei ole nyt kysymys vain väsyneestä lännestä vaan ihmiskunnasta. Ehkä siitä ei todella ole käsitetty vuonna 1930. Ihmisen syyllisyys on tietysti ikuinen, mikäli edelleen ajatellaan että se lajityyppi on itsestään ja ympäristöstään tietoinen.
Nyt kuuntelen Andersonin latino-biisiä ja mietin mitä ne sanoisivat jos kuulisivat tämän musiikin, siis latinot? Rytmi on kerta kaikkiaan hieno. Joku on sanonut että rummut ja basso ovat saaneet rytminsä sydämen sykkeen variaatioista. Se lyö kaikilla vähän eri aikaan, erilaisessa rytmissä. Tässä on se biisi jonka nimi on Listen to your heart beat! Se on hyvä nimi, sillä on kuunneltava niin kauan kuin ollaan hengissä. Jos ei ole oma sydän niin sitten vaikka Laurie Andersonin ja Lou Reedin, kai heidänkin sydämensä ovat olleet eritahtisia. En muista milloin tämä albumi on tehty, mutta joskus ehkä 80-90-luvun vaihteessa. Laurie Anderson oli Firenzessä joka tapauksessa heinäkuussa 1986, samoin kuin me ja muu Casa Finlandesan väki siellä lähellä maalla. Oli kuuma. Ei ehditty siihen konserttiin.
Olivatko nuo kaksi muusikkoa löytäneet toisensa jo silloin? Juurihan Reed kuoli. Olisi heille suonut pitemmän ajan yhdessä. Tässä vielä lisänä mitä Laurie Andersonille kuuluu nyt. Nyt kun kuuntelen tuota levyä pitkästä aikaa, muistan hirveän hyvin, että juuri latino-musiikin tahdissa opettelin tanssimaan siellä koulutoverini lapsuuskodin ullakolla. Meitä oli kaksi, kolme tyttöä. Kun tajusin että Anderson käyttää latino-rytmiä, tuli hyvä olo. Hyvä olo myös sen takia, että toivon amerikkalaisten latinoiden voivan jäädä asumaan sinne missä ovat asuneet aina. Kaikenlaiset ihmiset lisäävät yhteistä kulttuuria. Ei sen kulttuurin tarvitse olla entistä mahtavampia autoja, niin kuin Ortega y Gasset ajattelee.
Mutta onhan tästä jo puhuttu. Tuskin tässä maassa sen paremmin kuin Amerikassa tai Espanjassakaan on ihmisiä, jotka eivät tietäisi missä pisteessä ollaan. Miksi meidän pitää edelleen pelätä sitä tuomiokellon tikitystä? Voitaisiin oppia olemaan ihmisiksi, siinä olisi aivan tarpeeksi työtä.
Yritin joskus lukea jotain Noam Chomskyn haastattelukirjaa. Kiinnostuin, sillä hän käsitteli kriittisesti arvoitusta nimeltä Yhdysvallat. Tuota suurvaltaa, jossa on paljon mätää, mutta joka on saanut aikaiseksi myös paljon hyvää. Jätin kirjan kuitenkin kesken, sillä tuntui että Chomsky liioitteli, näki amerikkalaisten toiminnan vain kärjistetyn kriittisessä valossa. Se ei tuntunut enää uskottavalta, saati objektiivisen analyyttiseltä, mikä olisi ollut minun kannaltani kiinnostavaa.
VastaaPoistaMitä tulee nauhoitusten kestävyyteen niin olen usein ihmetellyt vanhojen videonauhojen säilyvyyttä. Hankimme ensimmäisen videonauhurimme 80-luvun loppupuolella. Silloin neuvottiin, että nauhat kannattaisi pikakelata kerran vuodessa loppuun ja takaisin, ettei sisältö häviäisi. En tehnyt mitään sellaista, mutta katselen yhä satunnaisesti noita 30 vuotta vanhoja tallennuksia. Kaikki ovat säilyneet hyvin ja ainoa ongelma on ollut nauhojen ajoittainen rypistyminen.
Niinpä niin - vastakkainasettelu tuntuu lisääntyvän. Kaipa sekin on merkki siitä, että tuomiopäivän kello lähestyy keskiyötä. En osaa elää sitä tiedostamatta, vaikka kaipa on turha huolehtia asiasta jolle ei mitään voi.
Pekka,
VastaaPoistaolen asunut maassa melkein kaksi vuotta 60-70-lukujen vaihteessa. Silloin tilanne(eli "rintamalinjat") oli suunnilleen sama kuin nytkin. Siksi kai Chomsky on mukana edelleen. Hänen tuo uusin teoksensa on nimeltään Requiem to the American dream. Siitä tietenkin tulee mieleen lapsena Yhdysvaltoihin tulleet lapset, joita kutsutaan nimellä dreamers, uneksijat, unelmoijat.
Chomsky oli minusta kiinnostava tapaus jo silloin Amerikassa. Hän on opiskellut kielititieteilijäksi. Sitten opin että sitä kautta ajattelun uudistajaksi ovat tulleet myös nuo Pietarin yliopiston kielitieteilijä Roman Jakobsonista lähtien. Mutta noista kirjoitin tuolla aiemmin, oikeastaan kokonaisen sarja blogauksia.
Kieli heijastaa yhteiskunnallista olemista. Olen, vakavasta sisällöstä huolimatta, ollut innoissani maanantain sisällissota-sarjasta Ylen Radio 1:ssä, kun siellä on ollut vanhempien ihmisten muisteluita Suomen sisällissodan päiviltä. Punaisten ja valkoisten, naisten ja miesten. Haastattelut ovat eri arkistoista ja onneksi ne eivät ole jääneet pölyttymään.
Ihmiset puhuvat siinä valtion tulemisen ajasta, mutta kun he ovat olleet lapsia silloin, he muistavat kuvia, välähdyksiä, aivan kuin selostaisivat lyhyitä pätkiä dokumentti-elokuvista.Ne jo haastatteluhetkellä vanhemmat äänet ovat tuntuneet tavattoman eläviltä. Ehkä tärkein asia on ollut murre jota he ovat osanneet puhua hyvin.
Videokasettimme ovat vasta tulemisensa vaiheessa. VHS-koneemme taitaa olla ihan hyvässä kunnossa. DVD tuli tuohon väliin. Luulen että ne ovat olleet jonkun kauppamiehen rahantekokone ja siinä kaikki.
Haluan ajatella että sydämeni sykkii latinorytmeissä ❤️
VastaaPoistaMielenkiintoisia ajatuksia, hieno postaus. Jään miettimään enkelimaailman mustavalkoisuutta ja maallisen elon värikkyyttä, Lou Reedin laulun soidessa päässä... do do do do... and the coloured girls sing 🎼
Rita,
VastaaPoistano huomasit! Kyllä kai tähän talvenkin keskelle voi toivoa vähän eteläisempiä rytmejä. Amerikkalaisten rohkeus minusta näkyy myös heidän selvissä reaktioissaan siihen, miten heidän maataan on milloinkin johdettu. Muistan katsoneeni Valkoisesta talosta tehtyä videota, jossa Michelle Obama tanssii vanhan naisen kanssa jotakin todella selvää rytmimusiikkia. Kumpikin sattuu olemaan musta. Paitsi että ehkä se ei ollut sattumaa...
Voihan olla tietysti, että taipuminen rytmiin, koko kropan myötä, on hankalaa ja vaivalloista, kun talvi ja kihti ja kaikenlainen muu vaivalloisuus (paksut kerrokset vaatteita) typistävät meidän Pohjolan ihmisten liikkumista. Mutta kyllä minä olen aika varma tuosta sydämen sykkeestä.
Minusta oli kivaa löytää Laurie Anderson, leski, kävelemässä New Yorkissa siellä sun täällä ja löytämässä asioita, jotka tekevät hänen päivästään hyvän ja täyden. Ja onhan hänen miehensä edelleen läsnä musiikissa. Se ei kuolekaan varmaan ihan helpolla. Miltei päivittäin kyllä luen Guardiania, joka on aika hyvä eurooppalainen lehti. Englanti säilyy edelleen osana Eurooppaa, vaikka eroaisikin EU:sta. Ihmiset elävät tällä mantereella edelleen sitkeästi.
Pitää kaivaa esiin Lou Reedin älppäri nimeltä New York ja kuunnella se ihan tässä hetikohta!