Pakkasyön jälkeen

Otin matkoille mukaan lehden, joka sopii reppuun hyvin: Tieteessä tapahtuu, numero 5, tältä vuodelta. Minulla on tarve tietää mitä tapahtuu todella ja paras tapa on lukea Suomen tieteellisten seurain artikkeleita, suhteellisen tuoreita ja lukea myös keskusteluista, joita käydään eri julkaisuissa. Olen iloinen siitä, että satuin syntymään täällä ja tämä maa on semmoinen, joka tahtoo tieteentekijöidensä julkaisujen olevan mahdollisimman monien ihmisten luettavissa.

Tämä on kaikille ilmainen julkaisu. Toivon joka kerta uuden julkaisun pudotessa postiluukusta, että löytäisin ihmisiä, joiden kanssa voisin keskustella löytämistäni asioista. Todennäköisesti rupesin ottamaan lehden mukaani junamatkoille, kun olin erityisen innostunut jostain löytämästäni jutusta ja arvelin tapaavani jonkun jonka kanssa voisin pohtia asioita.

Harvoin niin kyllä käy. Kummallisempaa vielä on ollut se, että tapasin ihmisiä, joiden mielestä ilmaiset lehdet eivät voi olla hyviä. Olen voinut kyllä tulkita väärin huomautuksen ”Ai jaa” ja siirtymisen toisiin asioihin. On aivan mahdollista että tapaamillani ihmisillä on ollut kiire tai heidän aivonsa ovat tilapäisen ajatustungoksen vuoksi poissa käytöstä. Ihmiset pystyvät olemaan niin sanotusti tyhjäkäynnillä vaikka eivät käykään sen kummemmalla moottorilla kuin sydämen pumppaaman verenkierron voimalla.

Oikeastaan ihmisen ei pitäisi lähteä kovin kauas pois. Pitäisi mieluummin yrittää aloittaa keskustelu naapurin kanssa. Tai yrittää ilahduttaa uudella ajatuksella lehden myyjää, joka soittaa juuri kun olen lukemassa jotakin artikkelia. Olin lukemassa juttua pihvien korvaamisesta pavuilla kun joku ilmiselvästi itäsuomalainen soitti kysyäkseen tahdonko kuulla terveysvaikutteisista biolääkkeistä, jotka ovat tässä kuussa firmassa alennuksella saatavissa. En nikotellut, vaan suljin puhelimen ja käänsin sen äänettömäksi.

En ole kovin usein epätoivoinen enää. Mutta minusta tuossa keskustelussa oli liikaa surulliseen suuntaan ohjaavaa sattumaa, että tuskin olisin voinut syyttää mitään muuta kuin universumia. Täällä minä nyt kuitenkin asun. Todennäköisesti aivan laidalla, mutta tuskin minä juuri tästä kohden madonreikään joudun ja sitä tietä paralleeliin universumiin. Ja kun oli aamu, tiesin teekannussa olevan vielä teetä. Kävelin keittiöön, en ruvennut laahustamaan. Vastaväitteeksi kävisi hyvin se, että tulisi joku sanomaan universumin olevan maailman onnellisimman paikan. Jupisin sille mahdolliselle opponentille, että siinä sitä sitten edelleen mainostetaan terveellisiä biotuotteita. Eivät kai ne nyt sentään lääkkeitä ole? 

Minulla oli ystävä, nyt jo edesmennyt, siis kuollut, joka joskus kesken keskustelun kysyi käynkö jo iltapäivänokosilla. Katsoin sitä vähän hitaasti, koska minusta se tyyppi on aina ollut huomattavan älykäs ja kaikinpuolin terävä. Väitin ettei kuulu tapoihini. Hän kertoi että hänellä iltapäivänokoset kuuluvat jokapäiväiseen inertiaan ja muutenkin töiden välttelyyn. Kielsin semmoista olevan. Sitä paitsi inertia ei välttämättä ole mitenkään huono juttu. Ja iltapäivänäpsyiltä herätessä tekemisten lista on todennäköisesti vähentynyt.

Hän väitti että tuo oli selvä tunnustus siitä, että kärsin inertiasta. Mutta myönsi sitten että ei se tätä nykyä ole enää mikään synti. Nyt kun ajattelen häntä kieltämässä inertia-nimistä syntiä, hymyilyttää. En olekaan tavannut aikoihin ihmistä, joka pohtisi noin ilmiselvästi ikääntymisen mukanaan tuomaa uudenlaista ajattelua. Sitä paitsi kaipaan niitä epäsäännöllisesti tapahtuvia iltapäivän keskusteluhetkiä. Epäilemättä olen joskus tullut katkaisseeksi hänen iltapäivänokosensa.

Koska kaikki liittyy kaikkeen, niin tässä Tieteessä tapahtuu - lehdessä oli tiivis ja hengästyttävä artikkeli Herbert Butterfieldistä. Junamatkaa oli jäljellä vielä tunnin verran, joten arvelin sen riittävän. Olin jo ratkaissut papujen ja pihvien välisen dilemman. Olin ratkaissut sen itse omassa elämässäni kauan sitten. Muistaakseni vuonna 1970 meidän Vietnamin sotaa vastustava pieni lehtemme julkaisi artikkelin, jonka mukaan muutama eurooppalainen autotehdas oli voitoillaan ostanut suuria palasia Amazonasin sademetsää. Niiden tarkoituksena oli ruveta kasvattamaan siellä pihvikarjaa. Se ratkaisi ruokaongelman. Olin kiitollinen tutuille, jotka näyttivät kaupungin kartalta missä sijaitsevat biodynaamiset ja puhtaat ruokakaupat. Ihminen tarvitsee elääkseen proteiinia. Tiede laskee meidän puolestamme, mitä kannattaa syödä, niin että ruokaostoksemme ei tuhoa luontoa ja saastuta ilmaa.

En ollut ikinä edes kuullut Herbert Buttertfieldistä. Ymmärrän kyllä mitä voisi tarkoittaa internalismin ja eksternalismin välinen kiista, mutta en ole löytänyt tähän mennessä selvää yhteyttä löydösten ja oman elämäni välillä. Luen artikkelia edelleen. On mahdollista että en ymmärrä sitä ikinä. Se sen sijaan ei huolestuta minua oikein hirveän paljon, koska maailmassa on paljon sellaisia asioita joita en käsitä. Olen juuri tällä hetkellä sitä mieltä, että tämä oma pikkuinen universumini jatkuu suunnilleen samaa rataa oli sitten ihminen (h. sapiens) asioista mitä mieltä tahansa.

Minulle hyvin läheinen ihminen sattui sitten soittamaan. Kysyin häneltä mitä hänen inertiaansa kuuluu. Hän yritti seurata omaa ajatuslatuaan, jolle oli joutunut soittaessaan minulle. Mutta kuulin, että hän puuskahti. Sitten kuului pärskähdys. Sitten hän kertoi lähettävänsä minulle diplomityönsä yhden kappaleen. Niin kävi. Työ käsitteli jotakin teknistieteellistä asiaa, jolla oli jotain tekemistä sähkön olemuksen kanssa. En ymmärtänyt lyhyestä kappaleesta yhtään mitään. Mutta se käsitteli nimeltä muun muassa inertiaa.

Se ei ollut minun inertiaani. Nyt kun sitä ajattelen, niin ei ole oikeastaan ihmeellistä, että juuri hän oli ajautunut niin kauas itse kokemistani virkistävistä iltapäiväunista. Luulen että hän on tehnyt liikaa töitä. Seuraavan kerran hänen kanssaan puhuessani kysyin häneltä saman mitä edesmennyt ystäväni oli kysynyt: olen sitä mieltä että sinun pitäisi mennä pitkäksesi ja sulkea silmäsi ja olla ajattelematta yhtään mitään.

Sittemmin olen tavannut tätä elossa olevaa ihmistä (jota rakastan hyvin paljon, kaiken lisäksi) ja olemme onnistuneet luomaan välillemme avaran tilan johon mahtuvat sekä oma että hänen inertiansa. 

En kykene selittämään mitä hänen inertiansa tarkoittaa. Se tapahtuu kuitenkin käsittääkseni jossain päin paralleelia universumia. Kun suljen silmäni, sanaa ajatellessani silmien eteen syöksyy vuoristorata ja sitä ajaa tuhatta ja sataa sähköjuna. Luulen ainakin että se käy sähköllä, koska siitä ei tule mitään savua eikä mitään liuottimen hajun kaltaista katkua.

Tulin muistaneeksi keskustelumme ja yhteisen naurumme tällä viikolla. Ajattelin näitä inertioita kun lähestyin huoltoyhtiön nuorta poikaa ja pyysin häntä miettimään omaa ja meidän muiden terveyttä. Hän voisi ottaa käteensä haravan ja opetella käyttämään sitä sen sijaan että käyttäisi tuota kovaäänistä, haisevaa kakstahtimoottorilla käyvää lehtipuhallinta. Tietysti minulla oli huonoa onnea. Hän ei tiennyt mitä tarkoittaa kakstahtimoottori, eikä oikein tiennyt edes mitä on inertia. Mutta osoitti nurmikkoa jossa hän kahlasi puolisääreen vaahteranlehdissä. Osoitti sitten itseänsä: olen aivan yksin ja minulla on tuntipalkka.

Hymyilin hänelle rohkaisevasti. Sitten tuli mieleeni että tällä viikolla on ollut lakkoja ja taitaa edelleen olla ylityökieltoja. Toivon että hän saa kavereita ja että poikajoukko alkaa haravoida pihaa. Ehkä ensi vuonna? Joka tapauksessa itse tulin matkoilta kotiin ja rupesin ajattelemaan vaihteeksi omaa ja muiden suuriin ikäluokkiin kuuluvien monimutkaista ja nopeasti kulunutta historiaa. Tätä miettimistä on nyt kulunut ehkä kolme viikkoa. Pitempäänkin olisin voinut jaksaa.