Muukalaisia ja vedenneitoja

On semmoinen karikatyyri, että naisia ja heidän feminisminsä astetta arvioidaan sen mukaan, kuinka muodinmukaisesti he pukeutuvat. Joskus takavuosina esimerkiksi vihreiden pukeutumisessa nähtiin vihreätä muotia. Siinä ehkä tarkoitettiin Partio-Aittaa tai jotain sellaista, tuskin kirpputorivaatteita. Karikatyyri olettaa, että ihmisissä oikeasti asuu jokin brändi.

Karikatyyri ei ota huomioon että kaikkialla on ihmisiä joilla ei ole varaa muuhun kirpputoriostoksille. Olen tietoinen siitä, että Suomeenkin on jo auennut elintasokuiluja. Muistan yhteistä, aika köyhää elämää 1950-luvulla. Köyhyys ei tarkoittanut sitä että pitää mennä seiniä pitkin ja yrittää sulautua. Ei semmoista tarvinnut yrittää, koska ei ollut vertailukohtia.

Minä en ole kyllä ikinä oikein kestänyt tavarataloja. Niissä on kelmeä valo ja ihmiset puikkelehtivat vaatetelineiden lomitse eksyneen näköisinä. Semmoiset paikat eivät houkuttele. Kirppareilla on ehkä samanlainen valo, mutta muuten atmosfääri on sen verran nuhruinen että sinne hukkuu se ihmisporukka.  Ja kun se joskus auringon paistaessa tulee esille, se on värikäs.

Eipä siellä usein ole tuttuja. Viimeksi käydessäni taisi olla tuttu nainen, joka on lähtöisin jostain itäisen Euroopan maasta, Albaniasta tai Bulgariasta. Joka tapauksessa hän oli ensin päätynyt Italiaan ja vasta sen jälkeen Suomeen. Nainen on iso ja lämmin, hänellä on yleensä mustat vaatteet, tai tummat. Olen opettanut hänelle vuosia sitten suomea, mutta tunnen muitakin siirtolaisia, koska täällä kaupungin laidalla heitä kuitenkin on. Tässä oli vieressä kierrätyskeskus ja monet juuri tulleet saivat sieltä töitä. Sitten kaupunki lopetti keskuksen. Minulta meni hyvä kirppari. 

Mutta en yleensä näe tuttuja myöskään kaupan ruokaosastoilla. Tiedän että ihmiset käyvät ostamassa ruokansa kerran viikossa, kun on kiire. Olen aika tavalla vapaa kuljeksimaan ja miettimään joka päivä mitä haluan. En keskittyisi tavaroiden rahtaamiseen vaikka olisin rikaskin. 

Vesijumpassa käyn pari kertaa viikossa. Hoidan niveliäni. Kun poljen vettä ja keskityn siihen että saan rytmin toimimaan ja tulen potkaisseeksi viatonta vesijuoksukaveria, anteeksipyyntö hyväksytään. Meitä on niin paljon, että uimme ja törmäilemme toisiimme vähän väliä. Mutta ihmiset ovat hyväntuulisia. Vedessä on täysin omaa kaikki aikamme, ollaan vapaita. Kai se johtuu siitä, että meissä on (muinaisten koulukirjojeni mukaan) 60% vettä.

Ulkona tihuuttaa ja sisällä on valoisaa. Veden lämpötila on käsittääkseni 27 astetta. Se on tarpeeksi viileää siihen, että nivelet ottavat ja lopettavat naukumisensa ihan vain siksi että tuntevat olevansa elementissään. Muistan lukeneeni jostain semmoisen teorian, että oli joskus kauan sitten ihmisiä, joista suurin osa vietti aikansa vedessä. Jostain syystä vedessä olijat olivat suurimmaksi osaksi naisia. Miehet siinä teoriassa kuvattiin puissa kiipeilijöiksi. Ehkä he olivat torjumassa vaaraa ja tähystivät olisiko haita jossain lähettyvillä?

Teoria oli sillä lailla hassu, että siinä väitettiin ihmisillä olleen jonkinlainen turkki vielä niihin aikoihin. Että ne lyhyet karvat turkissa pyörteilivät kun suuren veden laineet niitä kampasivat. En ole löytänyt sitä teoriaa enää mistään vuoskausiin, mutta joskus olen nähnyt maininnan siitä. He olisivat olleet, nämä vedenneidot, läheistä sukua joillekin vesiapinoille. Jostain syystä sellaisia ei ole enää. Muistan kerrotun myös, että vedenneito-teorian kannattajat olisivat olleet feministejä.

Olen usein miettinyt tuota teoriaa. Ehkä se voisi olla mahdollinen jossakin päin tropiikkia. Mutta uimahallissakin tulee ennen pitkää vähän kylmä. Ja on mentävä saunaan. Kai se paikka on ollut jossain etelämeren saaren lähellä. Muistaakseni Peppi Pitkätossun setä tai eno tai isä oli ollut jossain siellä päällikkönä neekereiden saarella. Olen varma siitä että Astrid Lindgren tarkoitti sillä mustaihoisia ihmisiä eikä mitään muuta. Minusta hän olisi ehkä voinut mennä vaatimaan selitystä siihen, miksi valkonaama-Pepin lähisukulainen oli neekerikylän päällikkö. Kirjailijan pitää kyetä vahtimaan luomiaan henkilöitä kuitenkin.

Eilen oli vähän hassu päivä naisten pukuhuoneessa. Olin pessyt hiukset, vain hoitoaineella, koska ne ovat kuivat. Hiuksia piti yrittää kuivata ja pukuhuoneessa on kuivaajia. Kuivaajan kuumuus saa hiukset näyttämään lähinnä heinätukolta. Se albanialainen kaverini pitää pitkää tukkaa ja se on heinätukko myös, mutta tietenkin musta. Nyt kun ajattelen häntä, toivon että hänellä on kaikki OK. 

En ole ymmärtänyt näitä maahanmuuttoviranomaisia ikinä, mutta oletan että jotain lakeja niillä kuitenkin on. Siitäkin näkyy kaikenlaisia uutisia lehdissä. Mutta ehkä kyse on vain siitä että byrokraatit ovat sitkeä ihmisluokka, joka nousee aina pinnalle siitä riippumatta miten pahasti se on lyöty jossain yhteiskunnallisessa kriisissä. Kriisien jälkeen kirjoitetaan aina hirveästi lakeja.

Mutta se hiusten leviäminen kuivaamisen jälkeen herätti naisjoukon siinä penkillä ja joku huusi: sä olet ihan enkelin näköinen! Mutisin, että olisi pitänyt ottaa suoristuspermanentti. Katsoivat ymmärtäväisesti. Totta kai: kukaan ei nuorena ollut tyytyväinen ulkonäköönsä. Sitten hymyilytti. Onhan noita flaamilaisen koulukunnan maalareita jotka ovat panneet pyhimyksille ja enkeleillekin juuri tällaisen tukan. Mutta oli tämä kyllä ensimmäinen kerta kun kukaan kutsuu minua enkeliksi. Risti seinään!

Muukalaisuutta olen pohtinut muutaman kirjan verran viime aikoina. Pidän joistakin lukemisistani kirjaa. Yksi asia on muukalaisuus. Jotenkin tuntuu siltä että se on lisääntynyt. Siihen on paljon syitä. Yksi on se, että ilmasto muuttuu ja ihmiset lähtevät vaeltamaan kohti maita joissa on vielä vettä ja veden mukana tulee ruokaa.  Sitten kun ihmisiä on paljon liikkeellä syntyy liikettä myös paikallaanolevien ihmisten kesken. Tai tulee yhteenottoja tulokkaiden ja vanhojen asukkaiden välillä. Nyt mietin tavallista enemmän sitä, miten tähän liikkeeseen pitäisi suhtautua. Vaikka me emme olisikaan vedenneitoja niin Afrikasta me kuitenkin olemme kotoisin. Mutta uimahallissa minä olen näitä miettinyt.