Sieltä tänne ja takaisin

Olen myös toisella puolen, tuolla n.k. sosiaalisessa mediassa. Siellä olen viimeisen kymmenen päivän aikana kirjoittanut kirjoista. Siksi tässä on kirjojen kuvia. Kirjat ovat omista kirjahyllyistäni. Mutta äsken juuri luin loppuun Günther Grassin viimeisen romaanin, Oili Suomisen suomentaman nimeltä Grimmin sanat. Lähdin kirjastoon, ajattelin että palautan kirjan. Mutta en palauttanutkaan. Halusin vielä käydä läpi Oili Suomisen loppuun lisäämään sanaston Grimmin veljesten sanakirjasta. Se on siis Saksan etymologinen sanakirja, jotka Grimmin veljekset eivät saaneet loppuun asti toimitetuksi, mutta joiden työtä jatkettiin ja sanakirja on säilynyt läpi kahden maailmansodan ja muiden myllerrysten.

Grassin kirja on samalla hänen viimeisin osansa elämänkerrasta, jota hän kirjoitti. En ole lukenut edellisiä, käsittääkseni. Grass oli tavattoman tuottelias tapaus.  Tässä kirjassa hän kertoo paitsi suhteestaan saksan kieleen myös Grimmin veljeksistä, kustantajista (myös omistaan).

Tärkein kokemus tästä kirjasta oli ehdottomasti se, että tajusin muistavani paljon saksasta. Minulla oli koulussa pitkä saksa, luin sitä yhteensä seitsemän vuotta, mutta en osaa puhua sitä. Silloin tällöin unohdun katsomaan jotain saksalaista dekkaria ja olen huomannut ymmärtäväni kieltä. Se jo sinänsä on omituista, kun kuitenkaan en saa sanaa suustani kun tapaan jonkun saksalaisen. Kysyn puhuuko hän englantia. Puhe ja kuulo tuntuvat toimivan toisistaan irrallaan.

Mutta täytyy nyt taas kiittää ja ylistää suomentajia. Oili Suominen on suomentanut esimerkiksi Grassia oikein urakalla. Ja minulla on omassa kirjahyllyssäni paljon Grassin kirjoja. Minusta hän on kirjailijana vähän sellainen ensyklopedisti eikä se minun käsitteistössäni ole huono juttu.

Tuolla sosiaalisen median puolella tuli kirjailija Anita Konkalta haaste. Vastasin siihen ja tulin katsoneeksi kirjahyllyjä ja nähneeksi kansitaidetta jota en läheskään aina tule ajatelleeksi. Silloin kyllä, kun näen jotain jännää, kansi saattaa joskus saada minut ostamaan kirjan. Graafikoillekin siis kiitos!

Tuli haaste. Ei tämä nyt paljon haittaa mutta kirjahyllyjä on vähän kaikkialla, joten kirjojen löytyminen on ehkä vähän hankalampaa. Pitää löytää kymmenen kirjaa ja kuvata ne, sen enempää niistä ei tarvitse kertoa. Käytän siis kameraa jonka salamalaitetta en ole ikinä käyttänyt, enkä siis luota siihen. Aion käyttää tähän kymmenen päivää. Kirjan kirjoittaja on Kimmo Pasanen, nimeltään Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa, kustantaja TEOS, 2008. Kannen kuvan on maalannut Chu Ta (1626-1705), tekijän kokoelmista. 

Toinen kuva. Paljon maailmaa nähnyt opus,  Herman Hessen Magister Ludi. Alussa on pitkä ja polveileva johdanto ja vielä ennen sitä alkusanat.  Minun kappaleeni on englanniksi, en ole lukenut sitä koskaan saksaksi enkä suomeksi. Saksaksi se on Glasperlenspiel ja suomeksi tietysti Lasihelmipeli.  Englanniksi sitä kuulee kutsuttavan nimellä Bead Game. Tämä on se kuuluisa matka aamun maahan, tai sitä se oli minulle. Alkusanat ja johdanto ovat Eric Petersin. En muista lukeneeni niitä koskaan myöskään. Halusin päästä itse asiaan. Olin matkalla jollakin isolla Volvon rotjakkeella Yhdysvaltain Länsirannikolta New Yorkiin. Sieltä lähtisin takaisin Suomeen puolentoista vuoden jälkeen. Menin amerikkalais-tanskalaisen pariskunnan ja ja koiran kanssa Kanadan kautta. Se Volvo piti jättää jollekin siellä New Yorkissa. Siinä oli uusi moottori, joten sillä oli ajettava aika hiljaa. Matka kesti kolme viikkoa ja sain kirjan luetuksi. Kirja on sittemmin kokenut monta muuttoa ja siitä ovat kannet hävinneet. Sisällysluettelo on paikoillaan, vaikka se on irti  En siis tiedä milloin tuo nidottu kirja on painettu tai mikä kustantamo on sen painanut. En tiedä edes kuka on kääntänyt kirjan saksasta englanniksi. Mutta edelleen pelaan I Ching-peliä silloin tällöin. I Ching eli muutosten kirja meillä on englanniksi, koska siitä ei ole ilmestynyt kunnollista suomennosta. Sellaista jostain luin, että Pertti Nieminen oli suomennosta suunnitellut, mutta ei sitten ehtinyt tai jaksanut ruveta isoon työhön.

3. kuvauspäivä. Kaikki kirjat ovat aarteita ja siksi 10 kirjan valokuvaaminen on vaikea juttu. Tämä kirja tuli minulle sen takia että en voinut pitää suutani kiinni. Olin Tampereella jossain kirjatilaisuudessa, en muista tarkkaan missä, mutta hyviä ihmisiä paljon. Yksi kertoi julkaisevansa Gary Snyderin kirjan nimeltä Mountains and Rivers Without End suomeksi. Hän oli Palladium Kirjat-kustantamon J.K. Ihalainen, jolla on kustantamo ja paino Siurossa. Snyder oli  Yhdysvaltain Länsirannikon beat-runoilijana minulle tuttu jo 1960-luvulta. Hän opiskeli siinä kaupungissa josta lähdin matkaan hitaalla Volvolla kohti itärannikkoa. Snyder ja Lawrence Ferlinghetti (täyttää 100 vuotta 24.3.), kaksi lännen runoilijaa, ovat edelleen elossa siellä. Olin kamalan iloinen siitä että Snyderia tulee suomeksi, vaikka oli niitä ennestään jo kaksi. Ihalainen suomensi ja julkaisi sen: Loputtomat vuoret ja joet. Sitten kirja putosi postiluukustani yhtenä päivänä ja se on tuossa työpöydän kirjastossa. Julkaisuvuosi oli 2010. Sain Ihalaiselta omistuskirjoituksen: Loputtomille matkoille. Sitähän nämä ovat siihen asti kunnes loppuvat.  - Kirjoja on kuvattava 10 kaikkiaan, mutta ei tarvitse selittää mitään. Se on hyvä se! 

4. kuvauspäivä. Löysin kirjan jostakin divarista. En muista enää mistä. Siinä on hapertunut muovi päällä ja olen lukevinani takaa merkinnän Helsingin kaupunginkirjasto. Joku ehkä ei ole palauttanut lainaamaansa Proulx’n proosakirjaa, joka kieputtaa lukijaa henkilöhahmojen myötä. Annie Proulx lähettää postikortteja Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Suurin osa korteista tulee sieltä Keskilännestä, jossa asuu esimerkiksi maanviljelijöitä, mutta kaikkien amerikkalaisten tavoin he liikkuvat paljon. Postcards on välähdyksiä erilaisista elämäntilanteista. Pokkarin kannen sisäpuolella on kuva voimakkaan näköisestä, iättömästä naisesta. Ensimmäisellä sivulla on siteerattu kritiikkejä E. Annie Proulx’n teoksesta: ”Postcards feels like a fifth or sixth novel, not a first.” (Chicago Tribune). Pokkarikustantaja on Flamingo ja E. Annie Proulx’n copyright vuodelta 1992. 

Viides kirjakuvaus. Nyt epäonnistui väritys.  Se on auringonvalossa kyllä selvästi vihertävämpi kuin valokuvassa. Mutta nyt päivät ovat olleet vähän pimeitä enkä osaa käyttää salamaa. Tänään paistaa aurinko, mutta se ei osu vielä sisälle. (Kiinanruusussa on kolme nuppua! Auenneita ruusuja vasten kansi olisi aika kirkas vihreä.) Olen lukenut kirjailijaa ja kirjailijasta jo vuodesta 1965 lähtien. Dagens Nyheterin Olof Lagergrantz oli huomannut saksalaisen jo ajat sitten. Kirjailija on tietenkin Hans Magnus Enzensberger ja minä olin Tukholmassa kesätöissä maksaakseni opiskeluni ja elämiseni. Tässä kirjassa on kaksi esseetä ja tuhoton määrä suomentajia. Kustantaja on Savukeidas ja Tulenkantajien kirjakauppa Tampereen Hämeenpuistossa, talossa jonne muutin syksyisin Tukholmasta tultuani. Kirja ilmestyi vuonna 2013. Labyrintin kuva kuvaa kirjaa hyvin.   

Kuudes kuvaus. Kuva on yksinkertainen, siinä on virheitä. Ylimääräiset valkoiset läikät ovat kansipaperin repeytymiä, kun yritin saada hintalappua ja jotain muuta lappua pois kirjasta. Uusbrutalismia kirjojen myynnissä. Ei pitäisi käyttää hintalappuja joita ei saa pois tuhoamatta kansipaperia. Kansi on muuten minusta tyylikäs. Tiesin kirjasta ennen sen ostamista. Kirja kertoo muun muassa Alma Mahlerista. Se sopii hyvin tähän uuteen feminismin aaltoon, joka ei juuri eroa edellisistä. Taiteilija-avioliitot ovat tietenkin kiinnostaneet ihmisiä aina. Hanna Weselius  voitti WSOYn järjestämän kirjoituskilpailun. Pidin kirjasta paljon. Kun uusia suomalaisia kirjailijoita ilmaantuu, olen aina yhtä ilahtunut tapauksesta. Toivon että Weselius jatkaa kirjojen kirjoittamista. Se ei ole helppoa työtä, mutta nuoret naiset tietävät jo miten työtä tehdään. Pidän kirjoista joissa on kuvia ja minusta kirjan kansi on kaunis, kielestä syntyy koko ajan uusia kuvia myös. Siis: WSOY, julkaisuvuosi 2016. 

Seitsemäs kuvaus. Tunnen kirjailijan, hän kävi samaa koulua kuin minäkin, Kangasalan yhteiskoulua, mutta monta vuotta minua ylempänä. Kirjoitti ylioppilaaksi kun olin vasta keskikoulun alaluokilla. En kirjoita kirja-arvioita tutuista. Aulis kävi meillä abivuonnaan ainakin, istui keittiössä juomassa teetä. Isän kanssa keskustelivat historiasta. En ollut yhtään ihmeissäni kun Aulis oikeustieteen proffan työnsä ohella rupesi kirjoittamaan historiallisia romaaneja. Münsterin kirjurin kansikuva on valokuva Münsterin taidemuseon kokoelmista: sen on maalannut Gerard Ter Borch vuonna 1646. Kirja kertoo 30-vuotisen sodan lopettamisen ajasta. Kirja on Aulis Aarnion neljäs historiallinen romaani, kustantaja on WSOY, 2001. 

Kahdeksas kuvaus. Kommenttien kohde on Lewis Carrollin Alice ja hänestä kirjoitetut kaksi kirjaa eli Alice’s Adventures in Wonderland ja Through the Looking Glass. Toimittaja on Martin Gardner. Hän on kirjoittanut oheishuomautukset Carrollin tekstin marginaaleihin. Gardner teki elämässään vaikka mitä. Hän oli esimerkiksi matemaatikko ja filosofi ja semiootikko ilman muuta semanttisen materiaalinsa keskellä. Hänellä osui olemaan huumorintajua, hän kirjoitti komediaa, ironiaa, sanaleikkejä, sitten selitti tai ei. Silloin kun hän kirjoitti kolumneja amerikkalaiseen (vakavaan ja oikeaan) tiedelehteen Scientific American, luin niitä juttuja saadakseni annoksen paradokseja ja (korkea)kulttuurisia vitsejä, jollaista piristystä kuka tahansa tarvitsee arkeensa. En käsitä miten Lewis Carrollia voi suomentaa. On selvää ettei Gardnerin hassua ja kriittistä editiota on mahdotonta suomentaa. Mutta niille ihmisille, jotka ovat esimerkiksi asuneet englantia puhuvassa maassa, kirja on ehdottomasti jokapäiväinen ilo. Minä olen asunut tarpeeksi nuorena että pystyn opusta lukemaan. Mutta näin Gardner puhuu ajat sitten kuolleelle Carrollille: Said Gardner to Carroll, ’Come, /let us not/ quarrel ’bout/ Wonderland logic/ Or looking/ Glass lore./ I’m a man/ without malice: /I’ll annotate/ Alice. Yes, I’ll/ wake up the/ dormouse/ And tell it/ the score. Ja niin edelleen. Kirja on Penguinin pokkari ja korjattu jo kertaalleen kun sen selkämyksen liima rapisi pois. 

Yhdeksäs yritys kuvaksi. Saan keskittyä kuvaan. En voi, koska kirja sisältää niin hirveästi tärkeätä asiaa. Sigmund Freud kiehtoi mieltäni jo kun luin lukion Lehtovaaran psykan kirjaa. Siinä todennäköisesti epäiltiin Freudin teoriaa. Johdannossa Mikael Enckell kertoo käännösvirheestä Dmitri Merezhkovskin opuksesta Leonardosta (yhdessä osassa neliosaista teosarjaa nimeltä Kristus ja Antikristus), kirja käännettiin siis venäjästä saksaksi. Se suomennettiin myös ja minulla oli se. Mutta yksi ystäväni muutti Tukholmaan ja otti minulta lainaamansa neliniteisen teoksen mukaansa ja hukkasi sen. Sen koommin en ole sarjaa nähnyt. En siis tiedä oliko suomennoksessa sama virhe, enkä muista suomentajaa. Vauva-Leonardoa piinasi lintu, joka siis ei ollut korppikotka vaan haarahaukka. Freud olisi pitänyt erehdyksestä, koska hän oli tiedemies, joka halusi loogisuutta ja rationaalisuutta. Hän riemastui erehdyksistä, jotka usein tarkoittivat jotain. Alitajunta tahtoi kertoa jotain. Freudin Uni ja isänmurha sisältää kuusi tekstiä vuosilta 1907-1928 ja niistä neljä käsittelee taideteoksia. Tekstit on suomentanut Mirja Rutanen, samoin johdannon. Kustantaja on Love kirjat, vuosi on 1995.  

Kymmenes kuvaus. Ulkona sataa vettä, aamun lumipeitteisten puiden taikapiiri on poissa. On sitä paitsi pimeää, enkä osaa käyttää salamaa. Setääni katsoin joskus ottamassa kuvia, hänellä oli salama joka paukahti kun se leimahti. Ihmiset ehtivät sulkea säikähtyneinä silmänsä. Setä oli toimittaja ja oppi ajoittamaan leimahduksen niin, että ihmiset eivät ehtineet sulkea silmiään.

Veneeni on vedetty korkealle,

tuuli ei korjaa sen kylkiä,

vesi ei siitä välitä,

olen yksin, ilmat tulevat kylmemmiksi. (Sub Rosa, 4)

Tämä on rakkain runokirjani, Orfiset laulut (Tammi, 1960). Äiti oli ostanut tai saanut sen, hän tunsi Eeva-Liisa Mannerin. Minä olin kirjan lukiessani 15-vuotias. Kirja on runohyllyssä ja vieläkin otan sen silloin tällöin esiin. Kirja ei vanhene. Mutta haastan Dionysiosta rakastavan blogiystäväni sieltä kaukaa Australiasta asti! 

Ei hänen tänne tarvitse kirjoittaa. Enkä minä ole kumminkaan kirjabloggari. Satun vain elämään kirjojen kanssa ja olen elänyt niin kauan kuin muistan. Sellaista elämää on kyllä kiva elää. Sitä pääsee avarammille aloille, niin kuin on yksi Günther Grassin kirjan nimi.