Bruno Ganzin kuoleman jälkeisenä päivänä

Kuulo meni pois kaksi viikkoa sitten. Se ei ole palautunut ennalleen kuin aivan vähän. Mutta pääsin sairaalan korvapolille, missä lääkäri sanoi että äkillisiä kuulonmenetyksiä on ja ne voivat äkillisesti myös peruuntua. Korvan sisällä tai ehkä kallossa humisee aika ajoin lujaa. Äänet lainehtivat, joskus tuntuu että uppoan aivan hetikohta, herään keskellä yötä ja tolkutan itselleni että osaan uida.

Eilen kykenin joka tapauksessa ensimmäistä kertaa kuuntelemaan radio-ohjelmaa, mutta netissä. Isot stereot tuntuvat juuri nyt hajoittavan sanoja ja sanaketjuja liikaa. Normaali kokemukseni radiosta on tietenkin se, että äänisuunnittelijat eivät osaa tasapainottaa ääntä. Kuulovammaisista viis. Mutta musiikin kuuntelussa ei ole ongelmia. Todennäköisesti kuulen omiani, mutta se ei haittaa, kun en kerran opiskele musiikkia. Minulla on kyllä kuulokojeet korvissa, ilman niitä en oikein selviä mistään kuulemisesta.

Kuulovammaisilla on kaksiosainen hoitokäytävä, tai oikeastaan kolmiosainen. Ensin on päästävä terveyskeskukseen. Se tarkoitti marssimista kolme kertaa sinne ja takaisin. Puhelin oli tullut hyödyttömäksi. Kun en voinut yrittää sopia aikaa puhelimitse, oli käveltävä. Terveyskeskukset tai sairaalat eivät saa lähettää edes tekstareita. Joku semmoinen kuin kanta-palvelu saa. Ehkä siellä on jokin byrokraattinen kynnys? Pääsin aika nopeasti lääkärille. Korvapolia piti odotella toinenkin viikonloppu ja sitten pääsin sairaalaan. 

Kuulontutkijat ovat huippuihmisiä. Ne tietävät ja osaavat kaiken. Ne pystyvät antamaan ohjeita, ne lukevat suunnilleen kuuron ajatuksia. 

Lääkäri oli kiva, mutta ei se saa sille mitään että jos kuulo on mennyt 11-vuotiaana, niin sen saaminen takaisin on onnenkauppaa ja sitä paitsi olisin välttynyt siltä ellen olisi sairastanut kaikkia niitä lastentauteja (ei ollut rokotuksia!). Muistan oikein hyvin miltä tuntui kun hinkuyskän yskä ei loppunut millään ja luulin tukehtuvani. Muistan kun en pysynyt pystyssä kun sikotauti oli tehnyt päästä lasia, kuume oli korkea ja piti pidellä seinistä kiinni. Kesällä 1956 käytiin isän kanssa korvalääkärillä joka sanoi että hermo on kuollut toisesta korvasta. Toisessakin on huono kuulo. Hän sanoi optimistisesti että kun tyttö tulee vanhaksi, sitten tuota parempaa korvaa voi auttaa kuulokojeella. Ehkä sellaisia sitten oli jo, mutta ei lapsille? Sinä kesänä en kuullut enää saunasirkkaa, joka asui mökin savusaunassa.

Nyt kuulokojeet tekevät puheesta puuroa sillä lailla, että kuulostaa kuin puhuvien ihmisten kaulan ympärille olisi kiedottu muutama sihisevä käärme. Kahta erilaista korvaa yritetään saada synkroniin, ja seurauksena on paksuja ja viheltäviä s-äänteitä, vaikka puhuvat päät selvästi eivät käyttäneet sanaa jossa s-kirjainta edes oli. Saati se vesijumppakaveri joka yritti puhua minulle.

En ole tässä muutaman päivän epätoivon ja ihmettelyn välisenä aikana ehtinyt muuta arvella kuin  että ehkä tämä on nyt sitä kuuluisaa sähkötautia, joita maailman sähköyliherkät ja siis ilmeisesti luulosairaat ihmiset haluavat korjattavan. Miten sitä voi olla sähköyliherkkä ja pystyy silti istumaan lampun alla lukemassa? Ehkä nämä (useimmiten ilmeisesti naiset?) eivät vain yksinkertaisesti osaa keskittyä lukemiseensa? Mutta minä en käsitä mistä ne ässät tulevat. Näissä kuulokojeissahan on sähköpatterit. Ehkä ne lukuisat käärmeet sihisevät niissä? Mutta en ole ikinä ollut luulosairas enkä sellaiseksi aio ruvetakaan koskaan. Vanhenemisessa on muutenkin vaivansa.

Mutta. Eilen aamulla sain kuunnelluksi  Kalle Haatasen nimellä kulkevan radio-ohjelman. Sen esittely on tuossa alla. En yrittänyt niitä kahta kuulokojetta, vain yhtä. Se pelasi sihisemättä. Pystyin keskittymään ja puhe oli ikivanhasta asiasta, vapaasta tahdosta:

”Mitä on vapaa tahto? Tämä on filosofian klassinen kysymys, jota on pohdittu jo antiikista saakka. 

Vapaan tahdon olemusta on pohdittu niin filosofiassa, teologiassa kuin muissakin tieteissä.

Vapaan tahdon problematiikka kuuluu myös heikkotahtoisuus. Usein ihminen tietää mitä pitäisi tehdä mutta tekee silti jotain muuta. Mutta onko heikkotahtoisuus laiskuutta vai pahe? Onko heikkotahtoinen vastuussa heikkotahtoisuudestaan, jos ei kuitenkaan voi sille mitään? 

Vapaan tahdon ideaa ovat vastustaneet etenkin deterministit. He on pohtineet sitä, voiko täysin vapaata tahtoa ollakaan, koska ihmisten tekoja ohjaavat monet ulkopuoliset tekijät. Perinteinen determinismi lähti siitä, että jokainen tapahtuma on jollain tavoin seurausta siitä, mitä on ennen tapahtunut, ja ihmisen tahto ei voi tätä lainalaisuutta rikkoa. Mutta osa filosofeista on sitä mieltä, että determinismi ja vapaa tahto eivät sulje toisiaan pois. 

Akatemiatutkija Aku Visala on tutkinut vapaan tahdon olemusta ja sen yhteensopivuutta deterministisen ajattelun kanssa. Hän on nyt Kalle Haatasen vieraana.” (Ylen Radio 1 informaatiota)

Muistan kuinka isäni viimeisinä vuosinaan, kun vielä olin Suomessa eikä hän ollut vielä kuollut, äityi luennoimaan minulle filosofiaa, jota sitäkin hän oli jossain vaiheessa lukenut yliopistossa. Hän ei kyllä puhunut determinismistä, vaan fatalismista. No, aste-ero. Olin ilahtunut siitä, kun kuulin selvästi nuoren filosofitutkijan puheessa samanlaisia painotuksia kuin isälläni oli joskus 1960-luvun puolivälissä.  

Tämä Aku Visala käänteli ja väänteli milloin mitäkin puolta tuossa asiassa, eli mikä asettuisi vapaan tahdon esteeksi tai miksi semmoista edes pitäisi olla jotenkin niin vaikka että ”no voi olla että ihmistä kutsutaan laiskaksi kun hän tietää että keittiö pitäisi ehdottomasti siivota, mutta miten semmoinen yhtäkkiä tullut laiskuus ylipäänsä määritellään?” (en osaa äänittää radiosta mitään).  Jotakin tuon tapaista, kuunnelkaa itse.  

Hän (samoin kuin muinoin isäni) löysi jatkuvasti uusia puolia ihmisessä ja ihmisten tavoissa toimia. Ihmiset elävät ideamaailmoissa vaikka eivät sitä itse tajuaisikaan.  Ideoiden yhteyden tajuaminen tuo esille vähän täydemmän ihmisyyden sellaisessa mahdollisessa maailmassa, jossa ajattelu on nautinto ja olemassaolon keskus. 

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Isän fatalismi johtui tietysti siitä, että hän oli silloin noin 45-vuotiaana loppuunkulunut ja uupunut. Hän oli ehkä tajunnut että tulee pian kuolemaan. Istuin hänen kanssaan vieraassa kaupungissa happiteltassa, hän oli saanut ensimmäisen infarktinsa joskus pari vuotta aiemmin. Oli hän ollut armeijassa sodan ajan lukuunottamatta Lapin sotaa, mutta ei siitä tullut prenikoita eikä asemaa. Vasta vuonna 1944 hän pääsi opiskelemaan. 

Se matka Jyväskylän korvalääkärille hänen kanssaan oli hieno. Matkustettiin linja-autolla ja junalla ja koko ajan puhuttiin. Siinä vaiheessa hän ei vielä puhunut fatalismista vaan siitä hienosta asiasta, että historia ja arkeologia senkun kehittyvät. Onnitteli minua siitä että olin syntynyt rauhan vuonna, koska tulisin näkemään ja ymmärtämään ja muistamaan enemmän kuin hän ikinä.

Isä sanoi tunteneensa sen korvalääkärin ennen sotia. Lääkärit eivät menneet sotimaan koska heidän piti olla hoitamassa vammautuneita sotilaita.  Sanoin että eivät kai aikuiset kaikkea hoida sotimalla, että jos sinä rupeaisit katsomaan rauhan kannalta asioita? En tiedä tuliko isän pää käännetyksi, mutta muistan että silloin hän hymyili. Hänellä oli vihreät silmät ja ne rupesivat kiilumaan kuin hämärässä kulkevan kissan silmät silloin kun hymyili tai oli hirveän innostunut. Kissan näki silmistä. Isä kun innostui niin siihen vihreään tuli hohde. Niin kuin se joku jalokivi joka on vihreä, en muista mikä.

Mutta tulin kokeneeksi eilen aamulla saman kuin monta kertaa yliopiston luennoilla kun luennoitsija oli innostunut aiheestaan. Maailma rupesi valkenemaan. Oli siinä hetkessä istuminen sen arvoista. Tiesi kuuntelevansa ainutlaatuista puhetta, jossa asia liittyy toiseen ja jossa filosofi tulee rakentaneeksi pitkän sillan tavallisesta lauantaiaamusta aivan äärettömiin juttuihin. 

Ennen kuin kuuloni romahti pysyvästi joskus parikymmentä vuotta sitten, pidin tapanani käydä kuuntelemassa luentoja missä niitä nyt vain pidettiinkin. Myös vanhassa yliopistossani, jos onnistuin löytämään joltakin tutulta tai sukulaiselta yösijan. Sitten tuli semmoinen aika, jolloin rupesin vaatimaan luennoitsijoilta täydellistä puhetta, tahdoin että filosofiasta, sosiologiasta tai taidehistoriasta puhuva hallitsee myös puhetaidon, että luennoitsijat ovat opiskelleet Demostheneen puhetaitoa. Ehkä he eivät silti mene myrskyävän meren äärelle pitämään puhetta kiviä suussaan. Niin kuin legenda kertoo. 

Ei siinä mikään auttanut. Kuulokojein päädyin kuuntelemaan radiota. Onneksi olen koko elämäni ollut kiinni Suomen yleisradiossa. Kuunnelmista oli vaikeampi saada enää tolkkua, mutta puheohjelmista nyt sentään. Mutta kyllä tämä Aku oli selvyydessään ja innostuneisuudessaan ehdottomasti niitä parhaita. On hyvä että meillä on Yleisradio. Minäkin pystyn ainakin toistaiseksi kuulemaan niitä juttuja. Ja onneksi on Areena, niin että en ole myöskään monelta suunnalta tulevan äänen, stereoiden, armoilla.

Mutta muistan hyvin vielä ajan jolloin saatoin istua kuulokkeet korvilla ja kuunnella pimenevässä elokuun illassa Avaruusromua. Kuulokojeiden päälle ei kuulokkeita saa. Radio oli pikkuinen taskuradio jonka appivanhemmat lähettivät juuri mökkiä varten. Se taisi olla lapsen lahjakorissa jonain jouluna, mutta hän oli kiinnostuneempi ehkä AC/DC:stä (?) tai Kiss-yhtyeestä kuin tylsästä radiosta.  Jos rock-radiota ei vielä ollut? Tai ehkä se ei noita yhtyeitä sattunut soittamaan? 

Avaruusromua on hieno ohjelma. Se tulee vissiin tänä iltana taas. Ellen etsi verkosta  Wim Wendersin leffaa nimeltä In weiter Ferne, so nah! vuodelta 1993. Siinä näyttelee eilen kuollut Bruno Ganz, tosin sveitsiläinen, mutta saksaa puhui kuten myös Wim Wenders. Olen nähnyt sen leffan kerran. Se on jatko-osa Wendersin leffaan Berliinin taivaan alla. Silmissä on häiriöitä myös, harmaakaihi on kasvamassa uudestaan. Mutta ehkä näen paremmin kuin kuulen.

Tälle nuorelle korvalääkärille yritin kuvailla mitä on synestesia vähän tämmöisen eideetikon kannalta. Kun kuulo loppuu, ihminen rupeaa näkemään hurjia juttuja. Ei siinä todellisuus mene jengoiltaan, se vain alkaa elää ja hengittää uudella tavalla.