Nivelside pääsiäisenä ja valo

On ollut kipu siinä haljenneessa polvessa. Tai sääriluu se kai meni pirstaleiksi, kun putosin. Siinä on polven alapuolelle pantu jotain keinotekoista luuta ja nyt tuntuu että polvi alkaa hölskyä. Sillä tavalla hassu asia, että tuskin se hölskyy ja todennäköisesti kipu on polven sisällä. 

Jostain syystä lääkärit ovat kaikki ruvenneet väittämään että tasapainoni on huono. Yhdelle sanoin että jalat ovat epätasapainossa. Se määräsi fysioterapeutin katsomaan onko toinen jalka pitempi kuin toinen. En osaa käyttää kieltä niin että saisin nämä ihmisruumisteknikot ymmärtämään mitä tapahtuu polvissani. En usko että kysymys on eripituisista koivista, jos tuo särkevä jalka, joka meni rikki kun putosin pyörältä, aivan varta vasten pyrkii jatkuvasti kamppaamaan minut. Se toimii ennen kuin aivoni ehtivät kertoa että älä nyt mene sen toisen koiven reviirille.

Heräsin aamulla siihen ajatukseen että jestas sentään. Se lääkäri luulee että menetin tasapainoni ja putosin. Minulla ei ole ikinä ollut mitään häikkää tasapainon kanssa, eikä pahemmin muutenkaan pääni kanssa. Sanoin selvästi lääkärille, kun se tuli kysymään että miksi olen säpäleinä, että takapyörän alle osui talvelta jäänyttä hiekoitushiekkaa. Se oli kesän kuluessa hienontunut tuhkamaisen liukkaaksi kerrokseksi betonilaattoja vasten. Ehkä se lääkäri ei uskonut hiekoitushiekkaan, vaikka on päivänselvää että jäätiköt katkovat ihmisten koipia vielä enemmän, jos jalkakäytäviä ei hiekoiteta.

Mutta sitten tajusin että aivan varmasti joku lääkäri elleivät kaikki tarvitsee minut tilastoihin, joissa tilastoidaan vanhenevien tai vanhusten tasapainon tilaa. Tietystikään lääkintöhallitus ei tiedä kansan terveydentilasta mitään, ellei jokainen lääkäri kerro jokaisesta potilaasta jotakin. Niminä emme merkitse mitään. Eikä meitä tarvitse ajatella myöskään hoidettavina potilaina, se on

ollut selvää jo kauan. Lääkärin tehtävänä on raportoida potilasmateriaalista.  Ajattelin siinä heräämisen keskellä että olen osa valtioruumista minäkin.

Ei ollut vielä tarkoitus herätä, mutta valo lisääntyy, vaikka olisi taivas pilvessä, eikä se edes aina ole. Ja silloin kun tuo pahuksen kesäaika tuli niin valo rupesi suorastaan tulvimaan. Se vain jaksaa olla yhtä hyvä, tuo kirkas valo, joka vuosi. 

Kuvittelen edelleen nukkuvani tuossa valossa, mutta ei siitä mitään tule. Otin sitten Eeva-Liisa Mannerin kirjan Tämä matka. Olin pannut sen jo ajat sitten juuri sitä varten siihen yöpöydälle, että voisin rauhoittua olemaan. Nyt en ole herännyt sillä lailla kunnolla öisin pitkään aikaan. Kun tuo toinen nukkuu toisella puolen isoa kirjahyllyä, niin siinä on rauha. En kuule edes hengitystä, koska en kuule. Siinä on ihminen, joka on ollut lähellä kohta 50 vuotta. Ilman häntä en olisi, koska hän osaa tehdä ruokaa. 

Lapsena opin olemaan syömättä. Minun ei aivan käynyt kuin mustalaisen hevosen, koska pääsin välillä isoäidin luo. Sain olla ja lukea ja hiihtää keväthangilla pääsiäisen ajan. Sain uunijuustoa ja isoäidin isossa leivinuunissa paistamaa leipää. Lähdin pitemmälle potkukelkkamatkalle, kävin kylässä ja taas söin. Mutta olin  silloin  11-vuotiaana yhtä pitkä kuin aikuisena, 168 cm ja painoin 35 kiloa. Sitten juna kuljetti takaisin kotiin ja siihen että en voinut syödä.

Olen oppinut syömään tässä omassa huushollissa aivan viime vuosina.  Tuon toisen on syötävä vähän väliä oman painonsa verran ruokaa ja koko ajan, koska muuten hän haihtuu ilmaan. Ja hän on edelleen vähän lapsi, joka ihmettelee ja saa minutkin ihmettelemään ja sitten tulen syöneeksi ruokaa, jonka hän keksii kun pohdin kaupassa jälkkäriä: päärynöitä vai viinirypäleitä? 

Tuo polven äityminen on tietenkin hankalaa. Kun tulin portaita alas ja on tultava varovasti, että ei satu ihan kamalasti, vaikka ei se lopeta kulkemista kuljin sitten minne vain, se toinen polvi sanoi niks ja naks. Polvet oppivat toisiltaan. Tuo toinen, jossa on keinonivel, tuntee yhtä lailla kun toinen kipuilee. Jonkinmoista symmetriaa. Menin seisomaan keittiöön, pidin kiinni kaappien kulmista ja heilutin sitä särkevää jalkaa.  Sitten ei satu aivan niin paljon vähään aikaan, kiipeän yläkertaan lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Näinä aikoina se on ollut jazzia.

Kun olin Helsingissä kissasitterinä, huomasin miten tuttu kissa rupesi näkemään minut myös omanlaisenani, se tuli lähelle ja hyrräsi. Mutta kissa ei pakota itseään muuttamaan mielipidettään. Tällä kertaa kissa oli terve ja tuntui tyytyväiseltä. Sillä tavalla rauhallisesti onnelliselta, nukahti polvitaipeeseen kun katsoin telkkaria. Se oli täysin rento. Avasi välillä silmänsä ja katsoi minua suoraan silmiin.

Ihminen ja kissa sovittautuvat toisiinsa ja se tapahtuu joskus, mutta ei ehkä aina. Aina välillä mietin isoäidin talon kissoja, sitä, että niitä ei päästetty sisälle, navettakissoja, ja että ne säännönmukaisesti kuolivat kissaruttoon muutaman vuoden välein. Minun oli vaikea oppia siihen, että kaupungeissa kissojen pitää olla sisällä. Mutta sitten ne eivät kaikki kuole aina muutaman vuoden välein. Kissaruttoon on nyt olemassa rokote.

Mutta kissat sopeutuvat. Eivät ne sopeudu käskien eikä sopeudu ihminenkään. Kissa oppii näkemään ihmisen jonka kanssa se on. Se on tavattoman arvokasta. Minulla ei ole koskaan ollut pelkästään ihmissuhteita. Tuttujani ovat myös puut, jotkut talot, savusauna, järven selkä, joka on pohjoiseen ja saa käsien ihon sinistymään.

Tärkeätä tässä päivässä, ja aivan äskeisissä, ovat Sylvia Plathin Ariel ja Eeva-Liisa Mannerin Tämä matka. Selvästi sukua toisilleen. Sattuvat olemaan läheisiä minulle ja tapaavat minussa, päässäni. Niitä lukiessa olen siellä runojen keskellä keskittyneesti. Ne auttavat olemaan hereillä. Huomaan että olen lyijykynällä merkinnyt jotain Lady Lasarukseen aivan selvästi hyvin nuorena. Näen sen käsialasta.

On tuosta nyt ainakin 50 vuotta aikaa kun ostin kirjan. Varsinkin naiset puhuivat Sylvia Plath’sta siellä Amerikassa. Hänen runojaan voi vaikka vain silmäillä, mutta näkee heti, sieltä tulee vastaan kokonainen aikakausi. Se oli amerikkalainen aikakausi, toisen maailmansodan jälkeen.

Pääsiäinen on tulossa taas. Lähden jonain päivänä rannalle tapaamaan ainakin sorsia. Viimeksi joutsenia ei vielä näkynyt.

Polvi ei hölsky. Kyllä siinä revähti joku nivelside. On ollut kaikki nämä viikot kipeä, eikä toennut vesijumpassa. Mutta tämän päivän vesijumpan jälkeen aivan kuin niveltä sitova side, joka ei ole lihasta eikä luuta vaan jänne, anatomian kirjassa aivan vaaleanpunainen tai valkoinen, olisi venynyt vähän. 

Vanhemmiten kroppa ei anna anteeksi virheitä. Se vihoittelee, jos koukistamisen sijaan kierrän jalkaa. Ajattelen Eeva-Liisa Mannerin viimeistä pitkää runoa, jossa hän sukelsi lapsuuteen. Runossa on hyvin tarkat ja hyvin tummat ääriviivat kaikella. Pieni tyttö meni komeroon itkemään kun isoäiti oli antanut selkäsaunan. Ei semmoinen tummuus ja pölyisyys ja virrenveisuu mollissa ole onnellista lapsuutta. 

Minulla oli muut syyt. Lapsen ahdistus voi olla sitä, ettei voi puhua oikeasti muille kuin eläimille. Kissat esimerkiksi tietävät kuka minä olen. Niin tiesivät myös hevoset 1940-luvun lopulla Sukevan vankilassa. Söin äsken jäätelöä ja luin sitä tummanharmaata lapsuutta Mannerin Viipurissa. Minulla oli myrkynvihreätä Sukevalla, ehkä muita maaleja ei ollut kun kaikesta oli pulaa?

Olisi hölmöä odottaa onnellista ja päivänpaisteista elämää. Ei semmoinen ole todellista. Nuoret ja jo lapsetkin tekevät itsestään videoita, joissa esittävät onnellista ja hymyilevää ihmistä. Kävelin pari päivää sitten semmoista blogia tekevän nuoren tytön ohi. Tuntui pahalta katsoa, miten hiusten piti heilua jäisessä tuulessa ja sorsatkin piti hätistellä kauemmaksi.

Toivoin siihen saapuvaksi sen mukavan lihavan kiinalaisnaisen, jolla on aina pussillinen leivänmuruja linnuille. Tulisi lokkiparvi niin kuin aina! Lisäsapuskaa ne tarvitsevat tämän pitkän ja yhä pitkittyvän kevään aikana. Ei kai se likka osaisi olla hymyilemättä sen parven keskellä? Ainakaan se ei voisi keskittyä olemaan nätti.