Haavikko ja Vartio

”3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä” tuntuu suomalaiseen historiaan kätkeytyneen tyylipuhtaan erehdyksen ja välttämättömän kaaoksen näyttämöltä. Historian kääntöpuolia ja kirjoittamattomia lehtiä! Yleensä sellaisiin uppoavat historian professoreiden emeritukset vaikka eivät ehkä huku. Ja organisaation historiikin nimikin kertoo sen, että tarina on vanha. Siinä oltiin aivan alussa I maailmansodan taisteluissa. 

Mutta tarina kulkee ajassa, parhaimmillaan se on oikea aikakone. Suomi voi olla mitä tahansa. Maan kuvaan mahtuu tarinoita. Tuo ensimmäinen sitaatissa mainittu on Otavan julkaisema vuonna 1981. Siis Paavo Haavikon teos.

Ambulanssi on ehkä sotasaalista jota muinainen Neuvostoliitto ei ole ymmärtänyt? Mutta ehkä oli kyse vielä aikaisemmasta ambulanssista? 3.s (III) Suomen Teollisuuden Harjoittajain Ambulanssi Venäjällä? Ei kai vuonna 1915 ole vielä ollut ambulansseja? En pysy perässä noissa vuosissa. Onkohan se ollut jonkinlainen kerosiinilla käyvä vaunu? Vaikuttaa joltain viralliselta tai puoliviralliselta taholta.  Yliopistossa joutui joskus selaamaan vanhaa tietoa ja nimi kuulostaa vanhalta suomelta.

Vaikka olen lukenut ja kuullut radiosta asioita Suomi-nimisen valtion synnystä, en muista kenenkään selostaneen tarkemmin minkälainen asema Suomella oli autonomisena suurruhtinaan maana. Sen käsitän että tämä on ollut jonkinlainen autonominen alue, mutta suoraan tsaarin alainen. Mutta olikohan Suomi sitten Tsaarin omistama myös?

Kun Venäjä kävi I maailmansotaa vuonna 1915, niin Suomi ei sitä käynyt. Ehkä ambulanssi oli siis avustus sotaakäyvälle suuriruhtinaalle? Mutta hirveästi tekstissä on sotilaita ja tapahtuu kaikenlaista. Jotenkin kuitenkin  kuin verhon läpi katsottuna, taatusti ei realistista proosaa. 

Kävin kirjastossa ja löysin sieltä Helena Ruuskan kirjoittaman ja Vuokko Hosian toimittaman Marja-Liisa Vartio-elämänkerran (nimeltään Kuin linnun kirkaisu, WSOY 2012). Siinä on esipuheessa osaksi sama teksti mikä on Haavikon seuraavassa proosatekstissä nimeltä Yritys omaksikuvaksi. Sen on julkaissut Haavikon oma kustantamo Art House vuonna 1987. Teksti kertoo muun muassa Marja-Liisa Vartion kuoleman. Se on vain osa tuota tekstiä, joka on tarkoitettu kirjailija Paavo Haavikon omaksikuvaksi.

”Yritys omaksikuvaksi” näyttää sisältävän myös jäämistöä isoisältä, siis Paavo Haavikon isänisältä. Siinä on perhe joka on ilmeisesti keskiluokkaista, tai kuten Haavikko sanoo että siinä alemmalla askelmalla keskiluokkaa, mutta ei alimmalla. Sellainen on ollut hyvä asema. Kun en tiedä keskiluokasta mitään niin en osaa sanoa. En tiedä mitä sillä tarkoitetaan ellei sitten vain yksinkertaisesti tuloluokkaa.

Haavikko kirjoittaa kirjoittamisen opiskelustaan:

“Isä avasi minulle kirjatilin ja maksoi laskut. Ostin kirjoja, luin niitä. Luettuani runon laitoin lyijykynällä sen yläpuolelle tähden; olen lukenut sen eikä minun tarvitse lukea sitä enää koskaan. En koskaan merkinnyt kirjaan nimeäni. Aloin kirjoittaa. Tahdon kirjoittaa niin että asiat ovat selviä, asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä. Vaikeasti ei kannata kirjoittaa, selvää on tultava.

   Sain tehdä paljon työtä, siinä.”

Haavikon tapa opiskella kirjoittamista on ollut systemaattinen ja todennäköisesti johtanut kirjailijan ammattiin. En tiedä miksi minun on niin hankalaa lukea Haavikkoa. Marja-Liisa Vartion, Haavikon vaimon, proosa tuntui sen sijaan helpolta. ”Asioitten suhteet näytettyjä ja yksiehtoisia; avoimia, kenen tahansa nähtävissä”? Voin minä kyllä olla joku muu kuin kuka tahansa, mutta ei sillä muuten pitäisi olla mitään merkitystä, enkä ole ainakaan mitenkään vastaan lukijana olemista. Silti on vaikeaa, siis minulla, Haavikon suhteen. 

Nyt kun luen myös Vartio-elämänkertaa niin Haavikosta tulee ehkä toisenlainen? Ei ketään voi mitata toisiaan vasten, mutta erilaisuudet ehkä havaitsee.  Tästä on tulossa projekti.

Kirjahyllyssäni näkyy olevan yksi Haavikko. Se on nimeltään Kansakunnan linja ja julkaistu vuonna 1977 ja käsittelee Suomen historiaa. En tiedä pitääkö sekin kirja lukea. Se tuntuu olevan jonkinlainen liite historiankirjoitukseen ja ehkä pamfletti. En ole varma siitä muuttuiko historiankirjoitus 1970-luvulla. Jotain silloin kyllä muuttui ja lähinnä kai kuuluviin tulivat sisällissodassa hävinneet ihmiset, joita kutsuttiin punaisiksi.

Kun luin ”Kansakunnan linjan” alkupuhetta olin hämmästynyt siitä, että hän ohitti Lapuan liikkeen tai ei kutsunut sitä “fascistiseksi”, eikä myöskään pane liikaa painoa Mäntsälän kapinalle, jota kirjailijan mielestä ei ehkä voi kutsua kapinaksi. Noista liikkeistä ja poliittisista mielipiteistä ja sellaisten osoittamisesta on jo itsessään niin kauan aikaa että ei ole aivan helppoa nähdä yhteyksiä. Sellainen kuva minulle nyt jää, että hän pitää koko maata niin pienenä, että vaikka täällä olisi ollut mitä tahansa liikkeitä, niin niillä ei olisi ollut hirveän paljon merkitystä edes Suomelle. Vai oliko? 

Tässä ohessa on ollut isompia siivoamisprojekteja, kirjahyllyt ovat talven jäljeltä pölyssä. Ovat onneksi aikaiset aamut jolloin nyt on ollut lukemisena Marja-Liisa Vartio-elämänkerta. Tänään huomasin Hesarista että ilmeisesti sama kirjoittaja, Helena Ruuska  kirjoittaa myös kritiikkejä.

Vartion elämä on ollut lyhytjännitteistä ja vähän kummallista. Tiedän ajasta jotain, koska hän on ollut aikuinen silloin, kun minä olin vielä lapsi. Hän oli äidin ikäinen. Siitäkin sen voi tietää. Mutta tuo koulun käymisen ajoittaisuus ja se, ettei hänellä oikeastaan ole ollut vanhempia ollenkaan eikä omaa kotia. Se ei ole mukavaa, mutta silloin oli sota-aika ja lapset ovat voineet olla enemmän tiellä kuin nykyään.

Sota-ajan nuoruus on ollut tietysti aivan eri asia kuin meillä, jotka saimme kasvaa jo rauhan aikana. Jos ajattelen Marja-Liisa Vartiota, niin varmaan peilaan elämänkertakirjaa äitiin, hänen ystäviinsä ja läheisiin sukulaisiinsa. Ja muihin aikuisiin joita tunsin lapsena ja nuorena. Kasvaminen on aina samanlaista, mutta jos sille asettaa esteitä, niin siitä tulee hankalaa. Sotaa isompaa estettä on vaikea kuvitella.

Ruuskan tekstissä on Vartion päiväkirjoista napattua tavaraa ja siinä nuori koululainen arvostelee ankarasti sukulaisiaan, jotka ovat poroporvareita. Semmoisen porukan kesken on varmaan kukkinut kaikenlaisia kaksoisstandardeja.  Ei epäilystäkään. Vaikka olisi rauhan aikakin, niin ei kaksoisstandardeista seuraa mitään hyvää. Vanhemmat voivat piilotella niitä aikansa, mutta puberteetin tullen lapset näkevät ne piilot.

En käsitä kyllä sitäkään että nuori likka meni naimisiin vanhan ja viinaanmenevän taidekauppiaan kanssa. Mutta aika oli levotonta ja nuoruus meni vastaan hangoitellessa. Marja-Liisa Vartio kyllä käytti sen ajan hyvin, tuli lukeneeksi kaikki tärkeät kirjat.

Mutta minun on palattava takaisin Haavikkoon heti kun siivoamiseltani ehdin. Tämä on toivoton urakka, koska siivoaminen ei tule ikinä valmiiksi. Kirjoja on liikaa.  Muuta tavaraa meillä on käsittääkseni paljon vähemmän mitä ihmisillä yleensä on.

Oma kirjasto on tärkeä. Nyt kun olen ruvennut lukemaan ”Kansankunnan linjaa” sieltä täältä, niin löydän lyhyitä lauseita, joilla on suora yhteys tämän päivän maailmaan:

”Suomen oli pakko alkaa itsenäiseksi. Keinottelijoiden suuri aika oli ohitse.” 

Milloinkahan ne alkavat lähteä pois itsenäisestä valtiosta?  Tätä odottelua on kestänyt jo 101 vuotta.