Paksujen cumulusten tumma päivä

Sain luetuksi läpi Paavo Haavikon proosatekstin Barr-niminen mies. Alkuunsa kutkutti se, että Yhdysvalloissa on oikeusministeri, sen numero 45:n valitsema mies, samanniminen, nyt ei kyllä oikein enää kutkuta. Olen lukenut siitä ministeristä, että se on ollut vähän joka puolella jo ennen eikä ole nuori eikä viaton. Vaikuttaa siltä, että vähän kaikkialla nuo vallan miehet ovat kummallisella tavalla marinoituneita. Niistä ei oikein ole enää mihinkään, mutta siellä ne vain istuvat ja tulevat rikkaammiksi ja lihavammiksi.

Marinoituminen edellyttää sitä että ovat syntyneet perheisiin, joissa pitää olla jonkun tietyn luokan ja puoleen jäsen. Sitten saa kasvaa niin vinoon kuin suku kestää ja ympäristö ja suku näyttävät kestävän. Tänään on EU-parlamentin vaalit, mutta ehkä joissakin maissa äänestetään myöhemmin, Suomi on edelleen itsenäinen valtio. Tuskin meillä tiedetään vielä tänä iltana keitä kaikkia parlamenttiin äänestettyjä, paitsi ehkä keitä Suomesta on menossa läpi. 

Vietän päivää pesemällä pyykkiä, koska ne saa ulos kuivumaan. Sade taukosi vähäksi aikaa. Pesen paksua ja aika vanhaa villapuseroa käsin. Koneessa pestessä siitä tulisi jonkun lapsen villapusero. Olen virkannut sen itse, mikä on kyllä huima saavutus. Yläkerrassa on yksi keskentekoinen. Ehkä se tulee joskus vielä valmiiksi. Kun on sunnuntai, voi istua siellä, kuunnella jazzia ja myöhemmin vielä Avaruusromua, radiosta.

Tässä tapauksessa, siis Haavikon kertomana (alunperin nimellä Anders Lieksman, Otava 1976) muistan kyllä joskus jo ainakin kymmenen vuotta sitten katsoneeni tekstiä, en ymmärtänyt siitä mitään. Haavikko jäi kyllä pitkäksi aikaa, koska on aika kamalaa jos edes tavallista proosaa ei enää pysty käsittämään. Tietysti minun pitäisi jollain tavalla selvittää oman pääni tila ensin. 

Teksti on hämäräperäinen ja monimutkainen seikkailukertomus. Pääosassa on pankkitili ja pari naista ja niiden äiti ja vielä sen äidin isä, ellei se ollut aviopuoliso. Pankkitili oli nukkuva, kukaan ei nostanut siitä rahaa, vaikka rahaa kyllä tilille maksetaan, ainakin ajoittain. Rahan alkuperää kyselee muutama ihminen, joilla ehkä on ystäviä siinä Kööpenhaminan pankissa. Kenenkään nimistä ei tule selvää:

”Joku sanoi Barrille että se yhtiö, se josta Barr oli kysynyt, joka toimi Tukholmassa, ja jonka säätiö omisti, se jossa Barr oli käynyt. Se. Se yhtiö omisti myös betonivalimon. Ja, se mies, se jota Barr kysyi ja joka katosi, se tutki betonivalimoita ja jäähdytyskoneita valmistavia yhtiöitä, ja tämän betonivalimon johtoa, ihmisiä, nimiä, se kyseli kyseli niistä, joku sanoi. Kuka? Barr ei muista. Eikä tahdo muistaa.”

Olen kyllä ajat sitten lukenut Haavikkoa ja tuo tuntuu tutulta, tyyli, se tyyli.

Paikka oli joku kööpenhaminalainen toimisto tai jotain sinne päin, asuntojakin siellä oli, sitten oli ranskalainen tai suomalainen jota käytiin tapaamassa Tukholmassa ja sitten taas oli Suomi, jonne oli hävinnyt joku ihminen. Barr-nimi liimattiin umpimähkään vähän kehen tahansa, mutta voi tietysti olla että hän oli poissa kaiken aikaa. Sitten on vielä kertoja, joka ei kertonut nimeään. Ranskalainen ei ollut ranskalainen, silläkään ei ollut nimeä. Niillä kahdella naisella oli nimi, mutta se putosi pois mielestäni. 

Teksti on sellaista, että siitä tulee absurdia aivan itsestään, yrittämättä. Siinä on esimerkiksi tarinoita siitä, että kööpenhaminalaisten asuntojen ulkopuolella jätetään laatikoita. Niissä on kaviaaria tai kallista ranskalaista viiniä tai vodkaa.  Silti kukaan niistä körmyistä, jotka pelaavat surrealistista peliään, ei ole erityisesti juhlivaa sorttia. Se tiedetään, että suomalaiset juovat, mutta ne juovat terävöityäkseen. Terävöitymisen taas tietää katsomalla silmiin.

Tuli mieleen joku amerikkalainen rajalaitoksia johtava henkilö. Viime viikolla hän sanoi, että tietää siirtolaislasta silmiin katsoessaan kenestä tulee kasvaessaan rikollinen, raiskaaja, huumekuski tai muu paha ihminen. Vaikutti siltä, että se körmy oli tosissaan sanoessaan niin kameralle. Maailman hankalia rajoja vartioivat ihmiset olisivat tietenkin kiitollisia jo siitä tiedosta että lapsia silmiin katsomalla tietää millaisia he ovat aikuisina. Sellainen voisi olla tarpeellinen tieto jopa aivan tavallisille pikkulasten vanhemmille. USA tuli kuuluisaksi nykyisiä rajoja vartioivan presidentin päätöksestä panna siirtolaisvanhempien lapset telttaleireihin ja häkkeihin. Lapsista ei tehty papereita, joten kukaan ei tiedä onko heitä enää edes olemassa.

Tukholmalainen betoniyhtiö kuulostaa epäilyttävältä, tulee mieleen salapoliisikertomus, jossa kilpailevia roistoja valettiin jaloistaan betoniin ja heitettiin mereen. Tai ehkä se oli jossakin pohjoismaisessa noir-leffassa (englanniksi Nordic Noir). Mutta olivatko betoniin valetut ihmiset roistoja vai hyviä ihmisiä? Yleensä fiktiossa liioitellaan sen mukaan mitä tarina tarvitsee.

Muistan kyllä kuulleeni Haavikosta että osaa olla hämärä ja ilmeisen tarkoituksellisesti. Pentti Saarikoski kirjoitti runokirjan nimeltä Hämärän tanssit, mutta siinä Hämärä oli vain suomennos kreikasta. Se hämärä oli Herakleitos, joka sanoi että kaikki virtaa.Tässä tarinassa on joku firma, joka lopulta tappaa jonkun pohjoiseen matkaavan ihmisen. Sitä ennen on tarina, jossa se pian kuoleva matkustaa nuoremman tilinomistajan äidin kanssa.

Suomalaisille ei jonkun tarinan henkilön mielestä ikinä pidä kertoa mitään, koska ne valehtelevat. Muistan yrittäneeni joskus ajat sitten kuunnella Haavikon kuunnelmaa jonka nimi on Barr-niminen mies, mutta luovutin kun en käsittänyt mitään. On kyllä mahdollista että minulla ei ollut vielä induktiosilmukkaa kuulokojeiden lisäksi. Olen nyt kuulon pudotessa pois melkein kokonaan huomannut, että  induktiosilmukka on ainut tapa jolla pystyn saamaan varmasti selvää edes uutisista.

Tässä asunnossa on korkea katto ja aina kaikuu. Meillä ei ole paksuja itämaisia mattoja ottamaan kaikua pois, vaan kasveja, mutta ei tänne sisälle oikeata metsää saa. 

Olen huomannut että uimahallissakin on erilaisia akustisia tiloja. Kuulen aika hyvin altaassa, mutta suihkuhuoneessa ja saunassa en. Kaakelit varmaan syövät ääntä ja kaiuttavat sitä pois korvien ulottuvilta. Kumma kyllä pystyn keskustelemaan vedessä venytellessä jonkun kanssa. Mutta aalloittainen  humina korvissa ei tule jos näitä kuulokojeita ei ole. Kuulon alentuminen aiheutuu jollain tavalla ilmanpaineen aaltoilusta sisäkorvassa. Paitsi että siellä on käsittääkseni jotain nestettä. Ilma puskee nestettä ulos?

Kuulon omituisuuden oheen sopii hyvin kyllä Haavikko. En minä erityisesti pidä sen tavasta kirjoittaa edelleenkään. Miksi ihmisen pitää vartavasten hämärtää tarinoitaan? Ei hämäryys niistä parempia tee. Ehkä hän olisi ollut parempi runoilija, jos ei hänen vaimonsa olisi ollut niin paljon parempi prosaisti? Ehkä. Marja-Liisa Vartion olisi suonut elävän. Hän kuoli uituaan kevätkylmässä vedessä. En ollut kyllä ennen sitä tapaturmaakaan ensimmäisiä heittämään talviturkkia.

Jostain syystä Haavikko tuntuu pitävän noista kenraaleista ja virkailijoista ja betonirakentamisesta. Barr-nimisen miehen jälkeen hän antoi Art House-kustantamon paksuun opukseen kuvauksen joistain Euroopan taisteluista vuonna 1915, mukana siellä on esimerkiksi Itävalta ja kenraaleita joiden nimet kuulostavat jugoslavialaisilta, vaikka en kyllä nyt muista mikä valtio siellä jossain on ollut. 

Bosnia? Vai Monte Negro? Tuntuu hassulta, koska juuri luin kirjan, joka kertoi niistä vuoden 1915 taisteluista, mutta Itävallan ja Italian välillä.  Kaikki nuo sodat! Pitäisi kuninkaiden ja presidenttien haastaa toisiaan kaksintaisteluihin sen sijaan että panevat tavalliset ihmiset sotimaan. Tuskin Balkanin betonityöläisillä on mitään Kaksois-monarkian tiilitehdastyöläisiä vastaan? Mutta tuskin ne valtaistuimilla istujat keltään kysyivät. Mutta lukemani kirja oli kyllä romaani eikä Grimbergin kansojen historia.