26.7. Palasin Haavikon opukseen Kaksikymmentä ja yksi. Meno ei muuttunut kovin paljon siitä kun Romaanihenkilön kuolema loppui. Edelleen on kyse joukkomurhista, raiskauksista ja teloituksista − siis rauhan aikana.
Haavikko kertoi suomalaisseikkailijoiden riehumisesta. Pulkkinen puhuu samoista asioista, paitsi että hänen suomalaisensa ovat avustustyöntekijöitä ja Afrikassa. He eivät riehu. On kyllä kysyttävä, tietävätkö he mitä tekevät. Kirjojen ajallinen ero on suunnilleen 10 vuotta, Haavikon eepos vuodelta 1974, Pulkkisen paksu ”pamfletti” vuodelta 1985.
Haavikko kirjoittaa sotaisista joukkioista jonkinlaista kronikkaa. Pulkkisella on pitkiä pätkiä Pohjois-Karjalan elämästä 1800-1900-lukujen vaihteesta, paikallishistoriaa. Haavikon kronikka sijoittuu viikinkiajan jälkeen, kun hitaat suomalaiset tajusivat ryöstöretkien hienouden. Siitä porukasta tuli sitten palkkasotureita. En ole vielä ruvennut tavailemaan Prinssi Igorin kronikkaa, se on englanninkielisenä hyllyssä, muistaakseni Nabokovin kääntämä.
Se meno ei eroa joidenkin afrikkalaisten maiden sotaisuudesta. Eniten jään miettimään siinä lopetellessani, että kun viikingit oppivat kaupankäynnin Novgorodin ja Konstantinopolin matkoillaan, niin tällä suomalaisryhmällä ei tuntunut olevan käsitystä kaupankäynnistä. Ei heitä kovin monta Suomeen asti sitten säilynyt enää hengissä.
Samanlaista riehumista pitkin maita ja mantuja on ollut varmaan aina. Sellaisen elämän kintereillä kulkevat köyhyys ja sairaudet ja sitten kokonaisten sukujen sammuminen ja elinmahdollisuuksien loppuminen. Retkueessa ei ollut mukana naisia. Se että naisia ei mainittu, ei tarkoita käsittääkseni sitä etteivätkö he pystyisi aivan samaan. Ehkä heitä pitää poissa tappamisesta lasten huoltaminen? En tiedä.
Miksi jotkut Afrikan maat edelleen ovat sotaisia, vaikka kolonialistit ovat häipyneet jo kauan sitten? Jotain perää voi olla ylisukupolvisissa traumoissa, joita ilmeisesti on olemassa, varsinkin pahat sodat, sisällissodat, eivät mene ohi yhdessä tai kahdessa sukupolvessa. USA:n jakautuminen periytyy selvästi sen osavaltioiden välienselvittelyyn, jossa kuoli hirveästi ihmisiä, eikä esimerkiksi orjaosavaltioiden tilannetta käsitelty sodan jälkeen.
Orjuus taloudellisena pohjana tuskin on kestänyt missään. Siitä on käsittääkseni maailmanhistoriassa todisteita. Kauppa sodan jatkeena? Sota kaupan takeena? Sotia hankitaan edelleen, koska asekauppa tuo miljardeja.
Nyt on jäljellä enää kaksi kokonaista päivää täällä puiden keskellä. Tämä ei valitettavasti ole enää metsää, se minulta meni, kun mökin takainen mäki tehtiin aukoksi. Mustikoita etsin. Varpuja oli, mutta varvut tarvitsevat metsän suojakseen. Täällä on ollut kuivaa jo pitkään. Vesitalous on sekaisin.
27.7. Löysin hyllystä Suomi-lehden numeron Kesäkuu/1987. Lehdestä löytyi pitkä neuvostovirolaisen Edgar Savisaarin (Savisaar, vrt. Meri gen. Merin esimerkiksi Viron Lennart-etunimisen presidentin sukunimessä) artikkeli, jonka hän oli kirjoittanut ollessaan mukana yleisliittolaisessa sosiaaliekologian konferenssissa. Konferenssi pidettiin Lvov-nimisessä paikassa, joka taitaa sijaita Puolassa.
Rupesin lukemaan juttua ennen kuin kuuntelin radiota, jossa tuli heinäkuun teeman mukaan puheenvuoro Amerikasta. Ohjelman nimi oli Eurooppalaisia puheenvuoroja.
Joku haastatteli New Yorkissa Green Deal-nimisestä ympäristöjärjestön työntekijää. Nimi on hyvä, koska se muistuttaa amerikkalaisia muinaisesta New Deal-ohjelmasta, jolla saatiin ihmisille työtä ja hyvinvointia 30-luvun surkean laman aikaan. Jenkkien pitää nyt yrittää saada jotain aikaan ilmastokriisin vaikutusten vähentämiseksi, mutta joutuvat tekemään sen ilman hallinnon tukea. Onneksi USA:ssa on jonkinasteinen autonomia kaupungeilla ja osavaltioilla.
Edgar Savisaar oli keväällä itsenäisessä Virossa ehdokkaana joissakin vaaleissa. Häntä vastustettiin, en tiedä miksi. Ehkä hänestä oli tullut este asioiden tekemiselle? Niin kai usein käy kun vapaus sitten puhkeaa. Ensin on entusiasmi ja sen jälkeen aletaan huomata että ei tämä ihan helppoa olekaan.
Vanhemmiten joistakin ihmisistä alkaa myös tulla konservatiiveja. Ehkä vuonna 1987 hän ei olisi saanut ekologiaa käsittelevää artikkelia edes julkaistuksi. Siksikö juttu ilmestyi Suomi-lehdessä? Ja sitten: lehden päätoimittaja oli nykyinen Suomen ulkoministeri Pekka Haavisto.
Ehkä Suomessa ei kiinnitetty kovin paljon enää huomiota Neuvostoliiton detaljeihin silloin 1980-luvun loppupuolella. Minä en muista huomanneeni artikkelia lainkaan. Mutta tottakai Suomi-lehti on ottanut nimenomaan ympäristöteeman suhteessaan eteläiseen naapuriin. Tärkeätä artikkelissa on nimenomaan tuo julkaisuajankohta, 1987. Siinä puhutaan selkein sanoin tuotannon ja ekologisen tilan ristiriidasta.
Minusta juttu on sen verran hyvä, että siitä kannattaa ottaa sitaatti:
Immanuel Kantin kategoratiivisen imperatiivin – käyttäytyä sillä lailla, että käyttäytymistapa kelpaisi yleiseksi säännöksi – voi nyky-yhteiskunnan eettisten suhteiden alueelta periaatteena siirtää sekä nykyisten että tulevien, vielä syntymättömien sukupolvien suhteisiin. Tästä seuraa täysin uudenlaisia eettisiä ongelmia: meidän pitäisi ottaa selvää, millaiset ovat jälkeläistemme oikeudet meihin nähden; missä määrin on perusteltua pitää tulevaisuuteen kohdistuvia velvollisuuksia etusijalla verrattuna pikaista tyydytystä vaativiin nykypäivän tarpeisiin; kykenemmekö jakamaan luonnonvaroja tulevien sukupolvien kanssa ainakin yhtä oikeudenmukaisesti kuin jaamme niitä nykyaikana elävien ihmisten kesken. Olemme sidottuja tuleviin sukupolviin oikeudenmukaisuuden siteitten kautta: velvollisuutemme on säilyttää heille ilma, maa, vesi (ja myös ihmissuhteet) ei huonommassa tilassa kuin itse saimme ne edelliseltä sukupolvelta.
Tämä artikkeli oli kyllä löytö. Luin sen eilen. Lämpö nousi silloin vähän yli 30 asteen. Mökin keittiön ikkunan pielessä oleva lämpömittari on juuttunut jonkin 1950-luvun heinäpoudan aikaan 27 asteeseen, siitä kiipeää vielä ylöspäin hento juova, mutta vasta viime kesänä se juova näkyi. Tämä kesä on yhtä kuuma.
Vähän väliä olen miettinyt tuota: Neuvostoliitto oli pullollaan asiansa osaavia tiedemiehiä. Savisaar tuossa todistaa, että varoituksia kuului sieltä ja täältä. Tilanne on ollut täällä “lännessä” sama: poliitikot eivät kuuntele tieteentekijöitä.
Samassa lehdessä oli kertomus Galileon oikeudenkäynnistä. Silloin Vatikaani telkesi vuosisadoiksi tieteen uskonnon taakse. Kirkkoruhtinailla oli lopullinen valta. Siitäkin on oikeastaan hirveän lyhyt aika.
Eniten kyse on vallasta, oli sitten kyse kirkollisista tai maallisista ruhtinaista. Galileo oli naivi eikä osannut lukea ajan merkkejä, mutta niin on todennäköisesti moni ilmastotieteilijäkin näinä aikoina.
Oli tultava takaisin kaupunkiin. Elokuun toisella viikolla alkaa aina uusi vesijumppavuosi. Olisin ollut myös vesijuoksemassa, mutta viereisellä radalla pärskyivät jotkut kilpauimarit, silmiin sattui. Se pahus iski kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin lihaksiin, siis vesijumppa, en käyttänyt niitä tarpeeksi mökillä. Vuosi vuodelta tuntuu paremmalta tehdä hommia siellä. Ehkä olen ruvennut laiskottelemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista