Mökkipäiväkirjasta

16.7. 2019. Viime tai toissavuonna oli tähän aikaan terrori-isku Nizzan rantabulevardilla. Löysin vihkon jossa oli muistiinpanoja. Sitten löysin lehden viime vuodelta. Näkyi olleen hirmuhelle. Niin kuin olikin. Enkä jaksanut tehdä yhtään mitään.

Nyt satoi vähän, kesäsadetta. Mutta maa on kuiva. Pisarat hyppivät kuivien kivien yli. Pitää kysyä onko kuivuus jatkunut. Naapuri avasi ja sulki oven tuolla mäen takana. 

17.7.2019. Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema. Olin unohtanut miten hienosta kirjailijasta on kyse. Tässä on kokonainen aikakausi. Olin esimerkiksi unohtanut kuinka iso merkitys itärajalla oli.  Julkaisuvuosi oli 1985. Siitä ei ole kauan. Tiedän kyllä että joitakin kohtia tässä on syytä kyseenalaistaa, lähteet eivät ole kaikki kohdallaan.  Mutta Afrikka-kokemus ei perustunut pelkästään yhteen lähteeseen onneksi. Ja Neuvostoliitossa kulki vielä turisteja hakemassa halpaa viinaa.

Mutta Neuvostoliiton suhteen Pulkkinen osaa asettautua kärsivien itä-ihmisten asemaan. Sattuu olemaan niin että nyt samaan aikaan − Venäjällä − ei näy merkkejä siitä, että yhteiskunnan demokratisoituminen olisi etenemässä lainkaan. 

Pulkkinen kertoo yhden anekdootin:

KGB:n kuulustelija kirjailijalle: Miksi te aina valitatte? Meidän ansiostahan te kirjoitatte niin taitavasti.

Tuo voisi olla Radio Jerevan-vitsi, ehkä se onkin.  Mutta se ei ole silti ihan vitsi, vaan kertoo järjestelmästä. Sitten voi kysyä, että onko järjestelmissä kovasti paljon eroja. Ja miten niitä eroja lasketaan, mutta idästä ja lännestä on kirjoitettu muutenkin aivan tarpeeksi.

Sataa, on vähän kylmä. Romaanihenkilön kuoleman  löysin kirjaston asiakkaiden lahjoitushyllystä. On hölmö juttu, että oma alkuperäiseni on tuolla kolmen kilometrin päässä. Lainasin sen sukulaiselle, joka ei koskaan palauttanut sitä ja sitten otti ja kuoli. Kirja jäi siihen taloon. En usko että kirjaa on lukenut kukaan. Kun annoin kirjan lainaksi, mielessä kävi ajatus, että pitäisi kirjoittaa nimeni kirjaan. Mutta sitten ajattelin että mitä suotta, aina hän on ollut rehellinen. 

Pikkuradio kuuluu aika hyvin tässä rumassa tuolissa istuessani. Hyvä se tuoli on selälle, mutta hyvin kilpailtu paikka juuri siksi. Radiotoimittaja on kylässä Kaustisella ja siinä soitetaan pelimannimusiikkia. Kuulostaa siltä että soittavat Bachia. Siinä ei ilmeisesti ole mitään outoa, haastateltava on Kreeta-Maria Kentala ja kotoisin Kaustiselta ja soittanut aina. Ohjelmassa on tavattoman hieno tunnelma. No, Kaustisella kivetkin soivat. Olen asunut Kaustisen lähellä, vain Räyrinki oli meidän ja Kaustisen välissä. Ne olivat hyvää porukkaa, myös meidän kylässämme. Tarpeeksi kaukana kaikesta.

Rantasauna kuuluu olevan Perhonjoella, siinä rannalla. Ilmeisesti jonkinlainen sielunmaisema. Pulkkiselle se on juuri nyt laskeutuminen Tenstan T-banan asemalle. Pulkkinen laskeskeli tietävän oloisesti kuinka monenlaisia kivilajeja tunnelissa menee. Tensta on alimpana. Se taisi olla ensimmäisiä T-banan asemia. En muista enää asemien nimiä. Viimeisin, missä kävin kylässä oli Hässelby Gård. Päädyin puhumaan mustaihoiselle tiketinmyyjälle sekaisin englantia ja suomea. Myyjä hymyili. En saanut suustani ruotsia.

Mutta 1960-luvulla ei suomea uskaltanut puhua, ei varsinkaan jossain Slussenin lähellä. Olin edelleen arka sitä puhumaan 2000-luvun alkupuolella kun kävin siellä kylässä. Ystäväni on/oli luokkakaverini. Joitakin heistä jäi pysyvästi Tukholmaan silloin 1960-luvulla. Minä kävin vain kesätöissä. Viimeinen pesti kesti talven yli, mutta sitten lähdin Amerikkaan.

Pulkkinen halusi perustaa itselleen kodin Tenstaan. Sanoi jo katsoneensa itselleen naisen sieltä asemalta. Ajatella! Joillekin oli helppoa tuo muuttaminen. Minulla oli jatkuva huoli matkakassasta, että riittääkö se siihen asti kun ensimmäinen palkkapussi tulee. Pulkkinen oli ehkä minua vähän nuorempi, ehkä hän oli jo onnistunut saamaan Suomesta apurahoja. Hassua on se, että kirjassa lukee juuri tämän (Romaanihenkilön kuolema) olevan syksyn kirjapommi ja Gummerus oli jo ottanut toisen painoksen. Että nyt oli myyty on 20 000! 

Mutta kirjassa on kuvauksia rauhanmarsseilta, joissa suomalaiset luettelevat paikkakuntia ja toivoivat niihin rauhaa ja siunausta − jos se nyt siunauksista paranisi. Marssilta erkanee nuoria, jotka tahtovat päästä suurlähetystöalueelle. Nuoret heittävät kiviä, vanhemmat toivovat siunausta! Rauhanmarssi tuntuu enemmänkin vinksahtaneelta unelta kuin kirjailijan raportilta marssin jälkeen.

Nyt äsken kohtaaminen tiiran tai lokin kanssa (kyllä se on tiira!). Tiira ei pitänyt siitä että tulin laiturille. Oli jo ilta ja kuulosti siltä että tiira suoritti hälytyksen. Se huusi ja lensi minua kohti. Ei kuitenkaan hyökännyt.

Kun lähdin pois, saunan vieritse veden yllä lensi ensin yksi ja sitten toinen iso lintu. Huusivat niin lujaa että kuurot korvani olivat haljeta. Kurkia! Olen kyllä ennenkin tiennyt että linnut pitävät huolta toisistaan. Onkohan kurjilla nyt tällä järvipahalla pesä? Se kyllä kasvaa nopeasti umpeen, kun turvesoita ja metsiä aurataan. Ennen pesät ovat olleet metsän takaisella suolla. Ehkä nekin suot on jo ojittu?

Kaikki luontoalueet alkavat sitä myötä sortua. Ja mitä nämä tekevät kaikella sillä rahalla? Rakentavat niitä hirveitä tyylittömiä talojaan? Ne keski-ikäiset tyypit sitten lihovat ja ajattelevat ottavansa kaiken rakentamansa (rahan myös) mukaan uskomaansa toiseen maailmaan. 

Nämä yhteisöjensä kantavat voimat katsovat asiakseen ajatella kaikkia ihmisiä oman tietonsa tarpeessa oleviksi. Hölmöjä! Itsellään niillä ei ole minkäänvaltakunnan koulutusta, mutta jonkinlainen asema on, joka tarkoittaa sitä, että samaa tietä kun paino nousee, nousee myös arvovalta. Millä tavalla noita asemia oikein jaellaan? Onko ihmisille jaettu osaamisalueita, joista jokaiselle on jonkinmoinen lähetyskäsky? 

En käsitä miten joku ajattelee voivansa elää irrallaan siitä metsästä ja noista soista. Täällä on vielä parempi, pystyy sentään hengittämään. Kaupungeissa autot ovat vieneet ajat sitten hengitysilman.

Maa on menossa kyllä huonolle tolalle. Kaupungissa pystyn unohtamaan välillä. Maalla tämä tulee silmille. Jos ihmiset muuttavatkin pois, niin miksi edelleen pitää pilata järvet, tehdä vedestä mutavelliä?

Mietin minne ne vastarannan karhut päätyivät. Ehkä joku tietää, mutta en tunne mökkipaikalta enää ketään. Sekin lähetystyötä tekevä oli jostain muualta, piti kirpparia kirkolla. Ennen oli naapurikylässä joku neuvomassa suojelemaan tämän maapalan liito-oravien vuoksi. Vein sen anomuksen perille, mutta ilmeisesti se meni suoraan roskakoriin.

En muistanut Pulkkisen romaanihenkilön tapaamia puuhakkaita ruotsalaisia lainkaan. Pulkkinen kirjoittaa semmoista satiiria että nauran ääneeni välillä. Kun se haastattelijakaksikko ei vastaa johonkin haastateltavan repliikkiin, niin sitten sivulla lukee kursiivilla että Äänettömyys eli menevät hiljaisiksi. Se siitä puheesta kyllä ilmenee että kirjailija eli siis haastateltava ajattelee aivan jumalattoman lujalla äänellä. Ja sanookin koko ajan.

Tenstan asema! Nyt olen varma siitä että en ole ikinä käynyt siellä, koska Pulkkinen kertoo että aseman seinillä on kirjoituksia kaikilla kielillä, suomeksi myös. Ehkä Tukholman kaupunginisät ajattelivat rohkaista asukkaitaan? Pulkkinen kyllä leikkii kaiken aikaa stereotypioilla. Kirjailijalla on syytä huumoriinsa, ei siinä ole tyhjän puhumista. Sellaista vain mitä ihmiset itse sanoisivat istuessaan Kungsträdgårdenin leijonapatsaiden katveessa odottaessaan että patsaat heräisivät henkiin ja rupeaisivat murisemaan. Ne ovat hyviä leijonia. Mutta ovat siis Kungsassa eivätkä Tenstassa.

Ei minun tarvitse enää mennä Tukholmaan. Kaunis kaupunki se oli. Tuntuu tällä erää siltä, että nämä kaksi paikkakuntaa ovat tarpeeksi ja niiden kirjastot ja uimahallit. Järveen ei mudan keskelle oikein enää mahdu uimaan. Lukea voi kyllä missä vain.

Tänään aamupäivällä tuli eräänlainen herätys. Kahdessa kirppiksessä oli naisia myymässä ja kun kysyin pannunmyssyä, kukaan ei tiennyt mikä se on. Sitten yksi nuorehko nainen heräsi siinä kohtaa kun sanoin että en kestä ajatusta lopunelämän kestävästä teepussien liottelusta. Ai jaa!

Ilmeisesti elän omituisessa maailmassa. Ja naapuri tuli tervehtimään meloen suppo-laudalla (?). En ole ennen nähnytkään. Luulin että se oli pikkulapselle annettava pyllyyn tökättävä kuumelääke. Live and learn!

Odotan että jossain ilmenee uudelleen se kunnon tavallinen maanviljelijä. Sellaisia oli minun lapsuudessani. Minulla oli varmaan toivorikkaammat ja sinisemmät silmät. Mutta kyllä silloin isännät kylvivät ja niittivät joka vuosi. Nyt on liian kuivaa hyväksi viljavuodeksi.