Vyöhyke erämaassa, Siroa lukiessa

Sain kirjan luetuksi loppuun. Siinä lopussa oli käänne jota en osannut odottaa: jonkinmoinen messiaaninen tulevaisuudenuskon lupaus. Tuntui oudolta. 

Sitä voisi tietenkin analysoida siitä kulmasta, että siinä samassa maailmankolkassa ne israeliitit elivät kuin missä ihan naapurissa ovat olleet islamilaisen kalifaatin ihmiset. Voi siis osoittaa, että täältä nämä monoteistiset hirviöt ovat peräisin. Sen verran vakavahenkinen kirja on, että myyttisten olioiden joukossa ovat Saatana ja Jumala, ja tuodaan siinä gnostilainenkin uskonsirpale samaan joukkoon.  Sitten voi miettiä sitäkin, mitä Freud kirjoitti Mooseksesta ja monoteismista.

Uskontopohdiskelun voi kuitata sillä että kun ihmiset tuskin osasivat lukea, niin ne menivät temppeleihin kuuntelemaan mitä kirjanoppineet sanoivat. Paitsi että se toora ei ole kirja vaan käärö. Ja Mooseksella oli laintaulut, savea varmaan. Ei tulisi mieleenkään epäillä etteikö kaikenlaisia, toistaitoisiakin, huutajia siellä erämaissa liikkunut. Ja että siellä on ollut kapinanpoikasia, kun kansat ovat vaeltaneet ja johtajat ohjanneet erämaahan, jossa tuskin on ollut maitoa ja hunajaa sen enempää kuin nytkään.

Muistan lapsena leikityn leikkiä jonka nimi oli ”seuraa johtajaa”. Se ei kiinnostanut kovin pitkälle, koska ne johtajaksi valitut olivat siitä samasta isommasta pihapiiristä. Ennemmin piti kysyä että miten niin, mikä johtaja se tuommoinen on. Millä perusteella? Mutta leikki päättyi useimmiten siihen, että ruvettiin laulamaan. Siinä voi olla muuten ero tämän päivän lasten juttuihin: me voitiin ja saatiin lopettaa tyhmä johtaja-juttu siihen, että joku aloitti laulun. Voi olla että juuri siinä pihapiirissä oli enemmän musikaalisia ihmisiä. Mutta luulen kyllä että kysymys on asetettava toisin: silloin melkein 70 vuotta sitten oltiin vapaampia kuin tämän päivän lapset ovat. Nyt eivät uskalla puhjeta laulamaan kesken kaiken! Sitä paitsi me lauloimme niin että piha raikui.

Tämä vie takaisin siihen Mooses-juttuun joka kyllä Vanhassa testamentissa kerrottiin niin lujaa parta täristen ja harmaahapset heiluen, että lapset siksi hetkeksi taukosivat. Sen sijaan minun ei tarvinnut mennä ”sunnuntaikouluun” sen jälkeen kun siellä harmaatukkainen nainen uhkasi maailmanlopulla ja tulipallojen polttamisella, jos joku meistä tekee yhtään mitään pahaa. Vanhemmat sanoivat etteivät lasten tekemiset mahdu muuttamaan maailmaa niin paljon että tulisi tulta ja tulikiveä. Olen unohtanut jo miksi sitä sunnuntai-koulua kutsuttiin. Vaikka silloinkaan eivät läheskään kaikki käyneet siellä seurakuntatalossa. Pyhäkoulu! Mistähän pyhästä oli kysymys?

Jostain syystä se yhtenäiskulttuuri alkoi murtua jo 1950-luvun alussa. En ole varma siitä mitä Juha Siro tarkoitti kirjassaan Yllämme kaartuva taivas. En tiedä miksi oli niin tarpeellista että siinä lopussa oli vastasyntynyt lapsi. Kumpikas se muuten oli? Taisi olla tyttö. 

Tässä on toinen outous lapsen elämässäni. En ole ikinä osannut pitää sukupuolta ollenkaan kovasti tärkeänä. Olin siis sitä mieltä että se ei ratkaise ja jos joku väittää että sen sen tekee, ei ole silloin kyllä katsonut kovin tarkkaan ympärilleen. Silloin vuoden kaksi alle kouluikää en osannut sanoa sitä vielä. Mutta laulujoukkomme oli tyttöjä ja poikia enkä muista että kukaan jäi syrjään tai sivuun.

Olen sekä isän että äidin puolelta pienviljelijäsuvusta. Isä ja äiti ovat jollain tavalla olleet talonpoikaiston kannalla, vaikka isä olikin jo päässyt yliopistoon. Isän isosisko pääsi sinne ensin. Siitä siinä ehkä on kyse. Jos asettaa aika tasa-arvoisen pientalonpoikaiston työnjaon ja koulutuksen samalle janalle, niin siitä saattaa tulla käsitys että sukupuoli ei ole onnen este. Kansakoulut jo olivat kaikissa pitäjissä ja melkein kylissäkin. Ihmiset osasivat lukea ja kirjoittaa, lehdet rupesivat ilmestymään.

Sitten toisaalta käsitän sen, että jos joku tulee perheestä, jossa jompi kumpi vanhemmista on alistetussa asemassa ja joutuu pelkäämään, niin silloin se lapsi ei ehkä saa samaa käsitystä asioiden tilasta kuin minä sain. Ehkä siis sain, aikuiset olivat minusta kyllä epäjohdonmukaisia: välillä jostain ei-sanasta johtui periaate, joskus taas oikku. Yhtäkkiä asiat saattoivat mennä päälaelleen. 

Mutta olen aika varma siitä, että varhaisen lapsuuden käsitys siitä, millaisiin ihmisiin voi luottaa, voivat olla aika pysyviä. Minulla oli aikuisia tukena suunnilleen koko ajan. Ne eivät olleet läheskään aina oman perheen aikuisia. Eikä niistä hirveästi ollut edes aikuisen malliksi, sen verran ankaraa kotielämä oli joskus.

Sitten on tietysti ihmisyhteisö, kylä, kaupunki, valtio. Sillä on omat painotuksensa, kulttuurievoluutio oli hidasta, vuosisatoja, tuhansia ja miljoonia meni ennen kuin ajateltiin että nyt on hyvä. Ei ole paha jos oppii kyseenalaistamaan niiden johtajien sanomisia, tulivat ne sitten mistä suunnasta tahansa. Naisia alistetaan maailmassa kyllä kaikkialla. Mutta alistavissa järjestelmissä miehet ovat tiukassa hierarkisessa rivissä, josta poikkeaminen on myös kohtalokasta. Kyllä kai uskonnot luotiin niiden yhteisöjen kuviksi. Muuten ei oikein olisi voitu panna ihmisiä orjan asemaan.

Siron kirjassa sinne ylängölle menivät ne kolme miestä: kuva itämaan tietäjistä. Kansansadut puhuvat hyvistä haltijoista, jotka tulevat antamaan siunauksensa lapsille. Niitä on kokonainen lauma, ei vain kolme miestä. Jostain muistan lukeneeni että oli siellä neljäskin ja se oli mustaihoinen, niitä tietäjiä. Ellei se sitten ollut yksi niistä kolmesta, en tiedä. Legendahan se tietenkin on.

Joka tapauksessa kirja aiheuttaa minussa jonkinmoista liikettä. Nyt olen lueksinut Margaret Atwoodin uuden kirjan paria lyhyttä lukua, joita on painettu esimerkiksi tänne. Siinä tuntuu se sama paha juttu esimerkiksi pohjoisamerikkalaisissa tarinoissa: esitetään kyllä että jotkut voivat pärjätä sortavassa järjestelmässä hyvin, jos ovat varovaisia ja kaukaa viisaita. Naiset kuvataan sellaisiksi, jotka oppivat miellyttämisen taidon. Se saa heidät kuulostamaan idiooteilta. Se puoli naisten elämästä tuskin loppuu aivan pian.  

Kun tulin eilen kaupasta, näin kahden maahanmuuttajatytön leikkivän barbeilla. Kiitin kohtaloani, että minulla oli lauma leikkiviä lapsia vierelläni, eikä yksinäisiä hetkiä omituisesti venyneiden ja puettujen aikuista naista kuvaavien nukkien kanssa. Ne lapset ovat aika hiljakkoin tulleet eivätkä puhu vielä suomea. Mutta pian minä voin istua siihen kysymään että mitä ne nuket heidän mielestään ovat. 

Ongelma on hyvin yksinkertainen: naisia on vähän yli puolet ihmiskunnasta. Sitä yritetään opettaa  voimattomaksi. Sen lisäksi sille on kunniaksi olla myös tyhmä. Ainakin tyhmyys on hyve jos se johtaa siihen että ihminen tyytyy kyselemättä olemiseensa. Mutta sellaisesta tilanteesta jää yhteisöön levottomuus. Kukaan ei oikein tiedä mikä on mitä.

Löysin sen kohdan Siron kirjasta, jota hain. Siinä on päiväys: Sunnuntai 20.12.2026. Siinä Aviel, Balmir ja Cabrel ovat matkalla jonnekin. Ne kaksi muuta epäilevät Cabrelia, joka puhkeaa saarnaamaan jumalasta, joka kostaa:

”Ja ennen kuin moottorin veto katoaa kokonaan, Balmir ehtii kirota ääneen kymmenet kerrat, manata oman tyhmyytensä ja koko matkan helvetin syövereihin, aivan erityisesti Cabrelin, turhan ja toimettoman matkalaisen, joka on tuonut silkkaa epäonnea…”

Siro kirjoittaa Cabrelin saarnaavan ihmisen pojasta. Mutta saarnakohtaus on ennen tätä saapumista vyöhykkeelle (Zona, kuten oli Tarkovskin Stalkerissa, jossa oli myös kolme miestä). Tässä on kuvaus maisemasta:

”He kulkevat läpi louhikkoisen solan ja ehtivät tasaiselle maalle, kun horisonttia tavoittava aurinko värjää maiseman leiskuvan punaiseksi. Taivaalla tuulihaukka kääntyy vasten vähäistä henkäystä, jää paikalleen leijumaan ja tarkkailemaan yösijaansa valmistavia miehiä.”

Samoin on usein lännenleffoissa kolme miestä vaeltamassa läpi vihamielisen tienoon jonnekin, jossa heidän on tehtävä urotöitä. Ehkä kyse on miehisyyden myytistä. Ennen kuin pääsin tuohon saarnakohtaan, ajattelin että ehkä Siro tavoitteli Jesidi-kansan kuvausta. Se kansa asuu ylängöllä jossain rajaseudulla, ehkä Irakin puolella ja Isis on tappanut niitä ihmisiä viimeaikoina. Jesidit eivät ole muslimeita eivätkä kristittyjä. Mutta tietysti noita uskomuksia on risteillyt Lähi-Idän vaiheilla varmaan aina. Tuo ihmisen poikakin on todennäköisesti tarkoittanut jotain selvää ja yleistä. Jesidien uskonnossa on jäänteitä esimerkiksi zarahustralaisuudesta. Siro puolestaan kertoo aiemmin tässä kirjassa gnostilaisuudesta, joka on myös niiden lähialueiden uskonnollinen virtaus. Siinä tiedon tavoittelu on hyve.

Tästä ei nyt oikeastaan pääse muuhun ajatukseen, tai jopa lopputulokseen, kuin että joku on joskus kuullut kirjanoppineilta sellaisen tai tällaisen tarinan ja koska se sattuu olemaan uusi juttu, niin kuulijat alkavat pitää sitä jonkunlaisena uskonkappaleena. On niitä uskoviakin, jotka osaavat itse löytää kirjojen maailmaan sen jälkeen kun ovat kuunnelleet tarinoita ja tajunneet että tarinoihin voi liittää oman lisänsä ja sillä tavalla se vähän muuttuu. Pelkkä uskominen ei riitä ja hyvä ettei riitä, koska uskossa on kyse myös sokeudesta. Sitten ovat temppeleissä ne kirjanoppineet, joita on syytä varoa.

Uskosta kohti tietoa. Kyllä tietoon liittyy ajatus pelastumisesta. Ainakin säilymisestä jollain tavalla hengissä ilmastonmuutoksesta. Pidän siitä että Siro on pannut loppuun kirjallisuusluettelon aika suuren osan niistä kirjoista olen tullut lukeneeksi.  Kirja on romaani, mutta se on näkyvästi sellainen, että lukija näkee mistä päin kirjailija on näitä maisemia hakenut. Saksa-osuudesta tiedän jotain. Kävin yhtenä kesänä katsomassa Mäntässä Anselm Kieferin töiden näyttelyn. Mutta sodan jälkeen näkyvät rauniot aina. Ja usein vuosikymmeniä. Ihmiset voivat lähteä pois lopullisesti.

Kirjassa on tarina siitä, miten nuori saksalainen selviää rintamamatkastaan valokuvaajana. Rauhan tulossa on toisenlainen epävarmuus.   Natsi-Saksan kuvaus on tämän romaanin toimintaosuus johon mahtuu cliffhangereitä. Se sijoittuu kirjan alkuun.

Mutta lopun erämaavaelluskin asettuu osaksi kuvaa. Se on laaja myös ajallisesti. Minusta tuolla on kyllä se kalifaatti läsnä. Viime ajat ovat olleet yhtä kärsimystä esimerkiksi Syyriassa. Sitten hyvinvoivista maista lietsotaan vain vihaa, vaikka maailma on täyttä vauhtia tuhoutumassa. Valoa on vaikea nähdä loistamassa yhtään missään.  Ex oriente lux? Ei ole näkyvissä sielläkään.