22.3.20

Kevään kohinaa

Sain uusvanhan koneen, jota opettelen. Samaan aikaan alkoi valo lisääntyä ulkona ja levottomuus. Tuli koronavirus ja poikkeustila.

Koneen vaihto sujui aika helposti. Jatkojohto ensin pätki ja sammutti jääkaapin. Teksti näyttää vähän pieneltä toistaiseksi, mutta on paras totutella siihen kun sitä edellistä fonttia nyt sitten ei voi olla. Se joka oli oma häipyi. 

En sitä paitsi edes tiedä mikä olisi hyvä. Enkä omista näitä fontteja. 

Opiskeluaikoina tuli eteen kirjoja, jotka oli kirjoitettu fraktuuralla. Sen lukemiseen olin ottanut varaslähdön. Kun olin 15-vuotias, vanhempani menivät kuukaudeksi Rooman Villa Lanteen, kun isä rupesi kaivamaan Pompeijin raunioita. Isoäidin luona minun tehtäväkseni tuli siivota ullakkoa. Siellä oli hiekan ja sahajauhon keskellä vanhoja kirjoja. Löysin sieltä Nostradamuksen ennustukset, kirja oli mustakantinen synkeän näköinen opus, josta innostuin tavattomasti. Fraktuuraa opin lukemaan itsekseni päättelemällä sanoista ja asiayhteydestä. 

Ullakolla ei ollut  kuin yksi kesähuone, muuten se oli suuri tyhjä tila. Sellaiset  olivat lapsena ja nuorena harvinaisia. Istuin suuren päätyikkunan ääressä lattialla ja luin. Onneksi täti, joka asui silloin sitä kesähuonetta, tajusi oikein hyvin mitä tein. Hän löysi luettavaksi myös Genoveevaa mutta se oli tylsä. Siinä ei ollut niitä maailmanlopun kertomuksia, jotka sopivat täydellisesti 15-vuotiaan maailmaan. 



Ei tarvitse olla erityisiä kirjasimia, kunhan on luettavaa tekstiä. Olen lähdössä kävelemään vähäksi aikaa. Käsittääkseni poikkeuslait ovat voimassa kaikkialla Euroopassa. Pysyttelen muuten kotona enkä merenrantapolulla juttele ihmisten kanssa. En kuulisi kuitenkaan kuin menemällä ihan lähelle, eikä se ole viisasta.

En käsitä miten tämä voisi olla onneton asiaintila. Tuli onnellisia yhteensattumia, jotka ovat väistämättömiä niin kuin aina katastrofien aikaan. Olen lukenut Siperian alkuperäiskansoista ja antropologiasta 1800-1900-luvuilla, semmoinen tiede alkoi muotoutua ja muuttuakin jo. Kirjasto sai vihdoin jostain varastokirjastosta Juvan Šeštalovin opuksen Ugrien kehto ja sen Juri Rytheaun Kun valaat lähtevät. Kävin hakemassa mukaan myös muita kirjoja.  Kirjasto meni kiinni jo seuraavana päivänä.

Viruksia ei havaitse paljain silmin. Minusta mikään flunssa ei ole kiva, saati tämmöinen paha. Ja jos uhittelee, niin kannattaa miettiä mitä uhmaa.

Ulos pitää päästä. Pahuksen pölyallergiani on innostunut, koska on ollut niin kovasti leuto ja olematon talvi. Kirjastosta käynnistä ei ole vielä viikkoakaan. Sitten pantiin kiinni uimahalli myös. Ne kaksi kuuluvat jokaviikkoiseen ohjelmaan.

Kävelylenkki teki sen että piti yrittää saada leikatuksi Apostolin miekasta joitakin kuivuneita lehtiä. Lehdet olivat pahuksen pölyisiä ja nyt on pärskittävä.  Ulkona olivat värit ja ilma niin selviä, että kasviraukka pisti silmään heti.

On ilmeisesti myös lähitulevaisuudessa pestävä nuo verhot.  Kirjoitan ikkunan vieressä. En tosin näe nyt ulos, mutta ei se häiritse, koska voin välillä tuijottaa sisäänpäin, nurin. Minusta tulee oikein hyvä karanteeni-ihminen. 


Uusi kone on kyllä pätevä.  Pidän tästä kyllä kovasti, koska tässä on hyvä äänentoisto. Kirjoituskoneet tekevät nykyään vaikka mitä. Kuuntelen usein musiikkia kun kirjoitan.  Mutta en aina. En tiedä miksi. Ehkä jotkut asiat vaativat enemmän keskittymistä kuin jotkut toiset, valoa ei ole lukemiseen kovin paljon paitsi nyt  kun alkaa olla kevät. Jos en voisi lukea, tulisin kipeäksi. Tässä on kirkas ja iso näyttö.

Jostain syystä haikailemaani uutta Euripides-suomennosta ei näy. On minulla joku Euripideen näytelmä, mutta englanniksi. Lukenut olen, mutta olisi ollut mukavaa saada tuon osaavan klassikkoporukan suomennos käsiinsä. Tämän suomentajaporukka on suunnilleen sama kuin edellisen Sofokleen suomennoksen.  Toivottavasti virus ei ole iskenyt kustantamoon. 

Joku väitti että kyllä täälläkin olisi kierrellyt joku kamala virus jo ennen kuin tätä nyt nimettyä. En tiedä mitä tarkoittaa ”täällä” tässä tapauksessa. Ehkä ”täällä” on näinä aikoina Suomi tai Eurooppa?  Mutta selvästi kärsivät nyt kyllä kansallisvaltiot. Italian epidemia kuulostaa kamalalta. 

Olen siinä maassa ollut ja tavannut paikallisia ihmisiä, jotka suhtautuivat ystävällisemmin kuin mitä oikeastaan turisteihin tarvitsisi suhtautua. Oikeastaan monien ihmisten kanssa saattoi puhua aivan heti kuin olisi tunnettu aina.  Ei kovin suomalainen tapa tutustua. Enkä tarkoita tässä sosiaalista tyhjänpuhumista, small talkia, kuten englanniksi sanotaan. Se on usein pelkkää mikro-talkia, ajan hukkaa. 

Mutta oli helppoa viitata siihen tai tähän renessanssin mestariteokseen ja ruveta miettimään miksi se vaikutti minuun, joka en ollut ikinä nähnyt mitään sellaista, ja yhtä lailla italialaiseen tuttuun  baarinpitäjään, joka oli ollut siinä Bargelloa vastapäätä puolen elämänsä. Bargellossa kiekui kukko keskellä iltapäivääkin. Firenzen kaupunki taas on väkimäärältään suunnilleen Helsingin kokoinen.

Näinä päivinä olen ajatellut näyttelijätuttuani, joka kuoli edelliseen kiinalaisvirukseen, SARSiin, tämänkertainen on sen variaatio. Hän oli täällä esiintymässä, ohjelmassa oli Goethen Faust, pitkä ja perusteellinen näytelmä. Näyttelijä esiintyi Mefistoteleen roolissa. Sitten jälkeenpäin mentiin istumaan hänen kanssaan johonkin. Esitys oli vierailu jostain muualta, en muista enää mistä.

Hän oli jostain syystä ollut menossa Pekingiin ja sattui joutumaan pärskivän kiinalaismiehen viereen. Näyttelijä oli nuori aikuinen enkä minäkään vielä vanha ollut.

Teatterissa varmaan kävisinkin, jos siellä olisi kovasti houkutuksia ja jos kuulo olisi parempi. Olen 8-vuotiaasta asti käynyt paljon teatterissa, ensimmäisen kerran oopperassakin jo 4-vuotiaana. Teatteri on aivan oikea taidemuoto. Esitysten tekemiseen tarvitaan suunnilleen kaikkia taidemuotoja. Kun näyttämöllä keskustelevat eri taiteet, niin ihmisetkin tuntevat olonsa mukavaksi, suorastaan sosiaaliseksi.

Nyt ovat teatteritkin kiinni. Toivottavasti  kriisi saa aikaan sen, että tallentavat esityksiä enemmänkin. Ihmiset saisivat nähtäväkseen jotain muutakin kuin ikäviä pandemia-uutisia. Teatteri on suomalaisten suosima taidemuoto, olisi kivaa nähdä esityksiä kotonaan, ilman koronavirustakin. On meillä ennen ollut jopa televisioteatteri.



Muistan vieläkin mistä puhuimme Faustin esityksen jälkeen. Mietittiin sitä kuka on tänä aikana Mefistoteles, joka kävi kauppaa sieluilla. 

9 kommenttia:

  1. Anteeksi ystävät! Katson antaako tämä järjestelmä kommentoida. Kummallista kyllä, kissa on taas hävinnyt...

    VastaaPoista
  2. "Kun näyttämöllä keskustelevat eri taiteet, niin ihmisetkin tuntevat olonsa mukavaksi, suorastaan sosiaaliseksi." Tämä on kiva ajatus. Kirjoituksesi on muutoinkin täynnä kivoja ajatuksia. Kiitos niistä!

    VastaaPoista
  3. On sitä paitsi kivaa, että kone toimii jotenkuten vaikka kissa taas otti ja katosi. Tämä on uusi vanha kone. Mutta alan oppia. Kaadoin jo tilkan mehua näppikselle, joka on puhtaampi kuin mikään edellinen kones on ollut.

    Älä nyt ihmeessä kutsu minua kivaksi. Oikeasti minä olen kompleksinen hermokimppu ja todennäköisesti monien ihmisten aktiivisesti paheksuma. Mutta suhteellista se on sekin. Tuttu alkoholisti aina tervehtii ylväästi ja ylätyyliä käyttäen kehuu minua alkkis-kaverilleen. Tunnen kyllä silloin olevani oikea ihminen, vaikka se muiden mielestä olisi hankalaa, varsinkin jos ne muut ovat siinä vieressä.

    Teatterissa on kyllä käsittääkseni pyritty juuri tuohon. Yleisö ei edes huomaa varoa, kun asioiden tila on muuttunut päinvastaiseksi ja se edelleen aplodeeraa. Väärässä oleminen tekee hyvää kenelle tahansa!

    No siis: opiskelin Tampereen yliopiston Draamastudiossa draamakirjallisuutta, sivuaineina tiedotusoppi, aikuiskasvatus ja sosiaalipsykologia. Semmoinen opintosuunnitelma oli täyttä hulluutta ihmisten mukaan jo silloin. Nuoriso kyllä opiskelee taideaineita mielellään vieläkin, mutta tuskin ymmärtää mikä pitkä piina sitten alkoi. Tuo on sitaatti jostakin ja se jatkuu: "Ja miksi ei alkaisi kun keinot ja päämäärät ovat yhtä.". En muista nyt kuka tuon runon kirjoittaja on, mutta varmaan joko Haavikko tai Anhava.

    Voi olla että pätkä on löytänyt tiensä johonkin näytelmäänkin, mutta se on kuitenkin Otavan kirjallisella äänilevyllä nimeltä Valtakunta. Se on vuodelta 1967. Teatteri on kiinnostava paikka monella tavalla.

    Äiti ja isä näyttelivät ainakin Vimpelin nuorisoseurannäyttämöllä. Perhe asui Vimpelissä silloin ja minä olin kaikki illat tietysti kulisseissa katsomassa ja kuuntelemassa. Taisi olla 1950-luvun alkua.

    Se näyttämö määritteli sitä pitäjää yhtä paljon kuin pesäpallo, joka sekin oli huippua.

    Kiitos Marjatta! Kuulin uutisista että aikovat nyt striimata teatteria että nähdään sitä kuitenkin silloin tällöin poikkeustilankin aikana. Pidä huolta itsestäs!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään sinun tyylistäsi. Se on ainutlaatuista, yllätyksellistä ajatuksenvirtaa, jutustelua, jossa on mukana viisautta ja teräviä kärkiä.

      Poista
  4. Marjatta,

    No mutta kiitos! En tarkoittanut missään nimessä kerjätä kehua! Mutta olen toisaalta lukenut sen verran blogiasi, että tuskin sinä kerjäykseen lankeaisit!

    Todennäköisesti minä vain ajattelen että kiva on jotain nättiä ja söpöä. Minulla taitaa pääasiallisesti olla vastarannan kiisken olemus...

    Kaikki me kirjoittajat ollaan erilaisia. Jokaisella on se tuo tämänsä, niin kuin Saarikoski on kirjoittanut jossain runossaan. Mistä tuli mieleeni että minulla on melkein kaikki hänen runokirjansa. Jos vaikka löytäisi missä runossa se *tämä* on.



    VastaaPoista
  5. ripsa

    minäkin ajattelen mikä suurlykky on tuntea sinut. sinua ei voi kuin rakastaa. mietin että jos olisit äänilevy, niin siinä olisi afrikkalaisia rytmejä, joiden tahdissa voisi tanssia vaikka kukkaruukku pään päällä tai kravatti kaulassa.
    arvelen että kirjoittaminen merkitsee sulle pidäkkeetöntä iloa ja puhtaan itseilmaisun riemua. olet kirkkaana hohtava esimerkki asenteesta, joka ei piittaa paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat. usein toivon, että itsekin olisin just tuollainen.

    meri

    VastaaPoista
  6. Meri kiltti!

    Olen varmaan sanonutkin sinulle joskus, mun isäni ennusti kerran että "ehkä susta tulee joku kolmannen luokan kirjailija" ja minä vain katsoin että mitä se nyt vitsaili.

    En ollut vuoskymmeniin muistanut koko juttua kun Mellerin Arto sanoi että joku kukahan se nyt oli, taisi olla senttarina toiminut Jouko Tyyri, joka on tehnyt välttämättömyydestä hyveen ja ruvennut sanomalehtikirjailijaksi. Se oli mielestäni aika jännittävä ammatti ja rupesin nimittämään mielessäni itseäni sellaiseksi. Minähän *olen* senttari ja sain julki ekan juttuni 15-vuotiaana Uuteen Suomeen. Äiti vinoili sille että flikka on pannut päiväkirjaansa oikein lehteen.

    Niin että en minä ole ikinä mitään muuta, kuin kirjoittanut - joskus vähän piirtänytkin, mutta yleensä kirjoittanut. Melleri oli hyvä kaverini ja sen kanssa ja sen kavereiden kanssa puhuttiin kirjoista ja tauluista ja kaikesta sellaisesta.

    Kyllä noista kirjoituksista on oltu varmaan monenlaistakin mieltä, mutta kiitos nyt tästä! Älkää nyt äitykö tämän pahemmaksi, sinä ja Marjatta, tai en uskalla mennä ulos edes sitä määrää, jota nyt uskallan.

    Kukkaruukku päässä! Mulla on yleensä aina huivi, koska korviin ei saa tulla tulehdusta! Ja tanssin aina silloin tällöin, kuulemma näytän lähinnä hämähäkiltä.

    VastaaPoista
  7. Niin ja:

    ellei olisi esimerkiksi teidän blogejanne, ei olisi minuakaan.

    Kun noita vinkkejä tähän synkkyyteen pitää jakaa, vähän niin kuin lääkkeeksi, niin eilinen Keitaalla ohjelma, jonka kuuntelin oli täynnä Antti Paalasen hanurimusiikkia, niin kuunnelkaa! Paalanen sai alkukoulutuksensa Alavudelta, jossa äitini kävi kansakoulun neljä tai kuusi luokkaa (en siis tiedä), enempään ei ollut varaa.

    Hänestä tuli myös senttari.

    VastaaPoista
  8. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista