Maailma palaa

Tässä on tapahtunut niin nopeita siirtymiä, että on vaikea pysyä perässä. Luin divarista ostamaani Mihail Šiškinin romaania Sinun kirjeesi (suom. Vappu Orlov, WSOY 2012). Todellisuus tuli perässä samaa vauhtia.

Hänen tekstinsä on selvästi sukua toiselle Sveitsissä asuneelle kirjailijalle, Vladimir Nabokoville. Nabokov ei ole niitä helpoimpia, Šiškin on ehkä vähän selvempi, juonia on vain kaksi, ne ovat tyrmistyttäviä, mutta monella tavalla oleellisia venäläiselle kirjallisuudelle: naisen elämä ja miehen.

Kirja alkoi kauniilla rakkaustarinalla. Kaksi nuorta, mies ja nainen, Volodenka ja Sašenka tapasivat ja rakastuivat. Rakastuminen oli selvästi pitempiaikaiseen suhteeseen viittaavaa. Sitten nuoria kutsuvat opiskelut ja työ. Kirjeenvaihto alkaa. Mies joutuu sotaan. Nainen yrittää selvitä miten kuten. Sitten alkaa kulua aikaa, vuosisata, toinen. Kirjeenvaihto jatkuu niin kuin elämäkin, samoin ehdoin. Mies kirjoittaa Sašenkalleen:
”Itse Tianjin ja koko laakso, jota halkoo sinapinvärinen juova, Beihe-joki, näyttää kaukaa melko maalaukselliselta, niin kauan kuin ei näe kaikkia niitä hävityksen jälkiä.
   Asemarakennus ja kaikki muut rakennelmat siellä ovat kauheassa kunnossa: asemalaituri on kranaattien kuopima, roskaa ja tiilenkappaleita on läjittäin. Makasiinin peltikatot ovat kuin metallipitsiä − niin ovat luodit ja sirpaleet ne rei’ittäneet. Palaneita vaunuja ei ole vielä korjattu pois.”

Sota on käynnissä jossain päin Kaukoitää.  Koska Volodenka ymmärsi että sota on käynnissä ja tulee olemaan aina, hän liittyi armeijaan, vaikka sodan syistä ei kukaan osannut sanoa mitään. Siksi kirjan aikajana on satoja vuosia, vähintään.

Sodissa rajoja piirrellään uudelleen ja vallanpitäjät vaihtuvat. Historia on kertomuksia siitä.  On sievistelyä kutsua sotia diplomatiaksi toisin sanoin. Mutta valtioilla ei ole hyökkäysvoimia vaan puolustusvoimat.

Sašenka puolestaan jatkaa naisenelämäänsä ikuisesti. Hän näkee oikean elämän ehkä olevan jossain, lähelläkin, mutta siihen ei ole pääsyä.

Sašenkan mitenkuten elämä ei ole oikeastaan sen kummempaa kuin aivan tavallinen naisen elämä siellä, Venäjällä tai Neuvostoliitossa ja sitä paitsi monissa muissakin maissa koko ajan tai ajoittain. Venäjä on niin valtava, että siellä mahtuu olemaan sotia ja rakkauttakin, lapsiakin syntyy ja heitä myös kuolee.

Minne päätyivät kirjeet, joita rakastavaiset kirjoittavat toisilleen? He vain jatkavat kirjoittamistaan, välillä jompikumpi miettii lukeeko kirjeitä kukaan, mutta jatkaa kirjoittamistaan. Välillä tarinassa lukee: kului taas sata vuotta. Ehkä rakkauskirjeet kiertävät aika-avaruudessa, siellä missä fysiikan lait ovat erilaisia kuin maan päällä eikä ole painovoimaa?

En muista nyt kumpiko asia tapahtui ensiksi, luinko Volodenkan kertomuksen tuhoutuneesta paikasta vai uutisen Yhdysvaltain länsirannikon valtavista metsäpaloista. Mutta olin jo siinä vaiheessa saanut Amerikassa asuvilta ystäviltä yskiviä viestejä. Sanoiko itäisen naapurimaamme presidentti mitään kesällä Siperiassa raivoavista tulipaloista? Siperiassa äskettäin öljyvuoto pilasi suuren joen.  Ei ollut ensimmäinen ja johtui rikkonaisesta putkesta. Sitten alkoi taiga palaa.

Minulla on kirjoituspöydällä pieni lipputanko jossa roikkuu murheellinen harmaa lippu (joka oli joskus musta) ja lipputankoa pitkin kiipeää lelu-koala. Oikea koala yritti kiivetä pitkin eukalyptuspuuta, mutta paloi kuoliaaksi. Ihmiset kyllä yrittivät pelastaa eläimiäkin Australiassa, mutta joutuivat  sitten itse lähtemään pakoon. Ne palot olivat edelliskesänä, siis Australian kesänä. Nyt siellä taitaa olla talvi ja virus juuri aloitti riehumisensa uudestaan. Sielläkin.

Kuvittelin siis seuraavaksi palavan joen.  Šiškinin romaanista ja entisten kotiseutujeni tulipaloista tuli muistijälki joka raivoaa päässäni. Ja oli sitten kuvia Yhdysvaltain kaupungeista, joissa palaa.

Mielenosoituksissa on aina mukana huligaaneja jotka piiloutuvat isojen joukkojen keskelle, käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Huligaaneilla tuskin on asiaa niin kuin mielenosoittajilla on. Sitten tulivat tietysti ne pienet vihreät miehet, niin kuin tuntuu olevan tapa maailmassa, jossa ihmiset aina välillä haluavat jotain muuta kuin pienten vihreiden miesten käskijät.

Onko sotilailla käsitystä siitä mitä he tekevät? Kun on paljon voimaa ja nimenomaan tuhoavaa voimaa, niin johtaako sellaista joku? Huonosti voi käydä ja on ihmisten historiassa monesti käynytkin. Šiškinin romaani, siis fiktio, ei kerro mitään uutta. Siinä kuvataan raakuuksia aivan läheltä.

Australian, Yhdysvaltain länsirannikon ja Siperian metsäpalot ovat totta. Ihmisten on aina vain vaikeampaa yrittää saada elämälleen se suunta, jota he nuorina halusivat. Ei sitä voi kohtaloksi kutsua. Kohtalohan on myyttinen asia, vähän kuin karma, jolle ihminen yrittää kovasti voida jotain, mutta joskus yrityksetkin ovat täysin turhia.

Monien ihmisten on pakko heittää pyrkimykset sikseen. Ei ehkä kaikkea, mutta paljon sellaista, joka olisi pitänyt tehdä. En tarkoita tässä sitä, että metsänpohjaa ei ole ollut aikaa haravoida. Yhdysvaltain presidentti oli kuvitellut meidän presidenttimme kertoneen hänelle, että Suomessa metsiä haravoidaan. Muistan hyvin lapsuudestani uutiset suurista metsäpaloista Suomessa. Sotilaat olivat niitä sammuttamassa.


Niinkuin siinä August Strindbergin näytelmässä sanotaan, lopullisen tuntuisesti: ”On sääli ihmistä”, en muista sen näytelmän nimeä, mutta repliikin sanoi Indran tytär. Se taisi olla nimeltään Uninäytelmä. Jumalat käyvät silloin tällöin katsomassa miltä ihmisten maailmassa näyttää.

Tällaisia aika lyhyitä rauhan ja suhteellisen hyvän elämän aikoja pitäisi yrittää käyttää hyväksi, protestoida jos siihen on aihetta ja miettiä miten tappaminen voitaisiin lopettaa. On tultu jo siihen pisteeseen, jossa pitäisi ymmärtää että on käännyttävä toiseen suuntaan, että kaikki ei loppuisi.

Olen lukenut kauan sitten arvion että elämä tuskin kuolee vaikka ihminen kuolisikin. Ehkä maapallo aloittaa alusta. Ehkä elämä ilman ihmistä olisi vielä mahdollista. Pitäisikö ihmistä surra?