Sitten tulivat rastaat

Minua ei kiinnosta kahden vanhan miehen välinen kränä televisiossa. Se ei auta minua eikä maailmaa. Epästabiilit johtajat ja/tai järjestelmät eivät lisää hyvinvointia eivätkä pyrkimystä parempaan maailmaan.

Muistan selvästi tapahtumia yli 70 vuotta sitten eikä näin pahasti maailma-laivaa  ole ennen keikutettu. Tiedemiehet ovat yhtä mieltä siitä että ei ole enää aikaa valmistautua esimerkiksi Mars-siirtokunnan perustamiseen. Tellus-planeetta on ainut kunnollinen asuinpaikka ihmiselle, homo sapiensille. Ihminen vain valitettavasti näyttää pääosin olevan aika tyhmä. Ei osaa katsoa eteensä.

Maailman uutisissa on vaikka mitä. Me muut vanhemmat ihmiset edelleen noudatetaan karanteenisääntöjä, joten hullu maailma alkaa oikeasti väistyä horisonttiin. Sen sijaan tulevat vuoskymmenten muistot. Niin se menee normaaliaikoinakin.

Erityisesti ”hoiva”kodeissa on kuoltu. Olin kauan sitten itse kiertävänä lehtien ja kirjojen lukijana maaseutupitäjissä. Vanhainkodeissa oli elämää. Muutamassa oli vielä jäljellä pihalla, tien toisella puolen navetta, jossa oli karjaa. Vanhat ihmiset saivat käydä tekemässä töitä jaksunsa mukaan. Nyt ihmettelen sitäkin, että uutisia tulee koko ajan eläinrääkkäyksistä, jotka tuntuvat johtuvan siitä että vanhat eivät enää jaksa yksin hoitaa isoa tilaa eläimineen ja muine töineen. Miksi he jäivät yksin?

Maallakin ovat sukujen ja kylien yhteydet katkeilleet. Kylässä saattoi olla alkujaan kymmenkunta taloa, muutama pienempi sitten siellä metsän keskellä, yhteinen riihi ja seppä omassa talossaan. Riihessä toinen pää viljan puimiseen ja vainajien pitämiseen kunnes saatiin hautapaikka. Hautajaiset venyivät jos sattuu olemaan kevät tai syksy. Tuli tulvia eivätkä tiet olleet juuri kulkukunnossa: saviliejua ja suoranaisia lampia keskellä tietä. Ne harvat traktoritkin juuttuivat mutaan.

Muistan sen kun joki oli noussut pelloille. Oli kerran semmoinen tilanne että naapurin isäntä ohjasi hevosta, kun tultiin sillalle, josta näkyi enää muutama kivi merkkinä tiestä. Isäntä kysyi osaanko uida. Muistan nyökänneeni. Ei tarvinnut sillä kertaa uida, jotenkin hevonen löysi itse tiensä. Olin vain mennyt isännän kanssa hakemaan jauhoja ja jotain muuta tarpeellista kirkolta.

Olen nähnyt rospuuton itse. Ja sen riihen. Miten oli mahdollista että seppä teki hommiaan yhdellä riihen seinustalla, erillinen tila oli, mutta ei siinä ollut kuin muutama kivenmurikka palosuojana, laudoista väliseinä? Laudat saatiin koskella olevalta sahalta. Ei siinä ollut edes palon alkuja siinä riihipaja-talossa. Seinät olivat sisältä mustat, koska viljaa ei voinut puida, jos oli öisin halla ja sepälläkin piti olla tulisija. Muistan sen ahjon hengityksen.

Vilja puitiin yhdessä, kuolleet kuljetettiin aikanaan kirkolle. Seppä takoi kaiken tarvittavan sille pienelle kylälle ja joskus kauemmaksikin. Ei hän mitään krumeluureja tehnyt: hevosenkenkiin nauloja ja rekiin rautavahvikkeet, että ei pohja pudonnut matkalla pois.

Nyt on kuin olisi äsken tullut sellainen vieraantumisen aika. Mutta kun taloihin tulivat kuitenkin lehdet ja radio oli joka talossa myös, niin kai ihmiset elivät omaa aikaansa?

Kansakoulu oli muutaman kilometrin päässä. Siinä taloryppäässä oli myös nuorisoseurantalo, urheilukenttä ja traktorikorjaamo. Ja kaksi kauppaa, toisessa myös posti. En tiedä saavatko ihmiset palveluita enää lainkaan. Ihmiset muuttavat kirkoltakin pois, kaupunkeihin. Välillä oli olemassa kauppaloita, mutta ne loppuivat sitten. Ehdin asua yhdessä kauppalassa lapsuusperheen kanssa, sitten muutettiin etelämmäksi.

Tässä ei ole siis mitään ihmeellistä, suunnilleen samanlaista kaikkialla. Kauppala oli vähän isompi kirkonkylä. Siellä oli tori, jonne isännät toivat perunoita ja juureksia syksyisin.

Sieniä ei kaupattu, koska ihmiset olivat saaneet niistä tarpeekseen sotien aikana, kun muutakaan ei ollut syötäväksi. Ihmiset tarkoittavat tässä naisia jotka olivat jääneet kylään kun miehet menivät sotaan. Muutama vanhaisäntä ehkä oli, mutta useimmiten vanhat olivat kyllä emäntiä. Sukupuolijakauma on säilynyt samanlaisena.

Aloin havahtua historian olemassaoloon joskus alta kouluikäisenä toisessa sukutalossa, jossa oli vanhaisäntä. Hän ei asunut itse talossa enää, joku isotäti oli ottanut kotiinsa, mutta kesäisin asui alakerrassa. Olin 2-vuotias kun hän kuoli 100-vuotiaana. Hänestä jäi  jäljelle kiertävän maalarin tekemä vesiväripiirros ruokasalin seinälle. Isopapalla oli ollut silmälasit, semmoiset pyöreät, joiden sangat joustivat. En tiedä kenelle se vesivärimaalaus joutui sitten kun 30 vuotta myöhemmin  talossa tehtiin jako sukulaisten kesken.

Minulla on siitä talosta kaksi vanhan naisen valokuvaa, ovat soikeissa raameissa, tuimat emännät. En tiedä keitä he ovat. Täti katsoi minua lukulasiensa yli, kun olin vielä alta kouluikäinen ja lupasi kertoa kun olen vähän vanhempi. Sitten kun kysyin, hän ei enää muistanut valokuvia olleenkaan, vaan väitti että olen nähnyt unta.

Olen lujasti sitä mieltä että jos minulla on seinällä kehyksissä vakavien naisten valokuvia, niin eivät ne ole unta. Se on todistusaineistoa. Panin vanhojen naisten yläpuolelle Papan valokuvan. Olen aika varma siitä, että valokuvien emännät ovat käskeneet Pappaa pikkupoikana hakemaan vettä ja pilkkomaan hellapuita. Pihalla oleva sauna ja navetta olivat pitkään jäljellä olevan perheen käytössä, samoin kuin uusi talo, mutta enää ei tullut isäntiä ja emäntiä siihen asumaan.

Kylässä ei ehkä ollut yhteisiä riihiä, oliko seppääkään. Mutta tottakai jokaisen sukupolven olisi hankittava ympärillä olevasta maasta elantonsa niin kuin oli tehty jo satoja vuosia. Rappio oli alkanut.

Tässä maassa on kummallista, että jos ihminen muuttaa etelään, se jostain syystä juuttuu sinne, eikä enää osaa tulla takaisin vanhoihin kyliin. Tottakai vanhoissa taloissa on jo uudet ihmiset. Kaupungistuminen tapahtui Suomessa myöhään. Meillä oli presidentti joka kysyi puheessa että ”Onko maallamme malttia vaurastua?”.

Olen miettinyt sitä lausetta kymmeniä vuosia. En tiedä mitä tarkoittaa maltti tässä yhteydessä. Ehkä tuo lause on luettava kirjaimellisesti. Suomalaisilla ei ollut malttia vaan kiirus. Se sitten nyt näkyy: ihmiset asuvat erillään toisistaan.



Tämä uusin vitsaus on johdonmukainen seuraus kaikesta edellisestä. Etiopiassako se oli jossa heinäsirkat söivät kaiken mikä olisi voinut kasvaa maasta tai tehdä hedelmiä puissa? Sateitakaan ei taida tulla.

Kehitys on tapahtunut luonnon kustannuksella. Edesmennyt ystäväni, runoilija Kalevi Seilonen, kirjoitti runokirjan nimeltä ”Köyhien mökkien punaista” ( Tammi 1976). Siinä on  runo maalta, tämmöinen:

”Levottomuus kävelee heinikossa,
sen liepeet hulmuavat vaikka on tyyntä,
se on melkein kuin minä nyt.

Yksin ja kaukana muista.
Karpalomarjassa on katkeraa vettä.
Jokainen sana on paperillakin
kirkuvaa ääntä täynnä.
En ole kasvi.
Se roikkuu vaikka muurin halkeamassa
ja kukkii samanlaisen kukan
kuin muutkin. ”