Silloin jäätietä pitkin

Aamulla satoi räntää. Se meni ohi pian kun menin ulos kameran kanssa ja löysin vesipisarat mustista puunrungoista. Odottelivat putoamistaan.

Kun matalapaine tuntuu luissa, on aika ruveta käymään läpi muistikirjaa.  Sillä tavalla päivä alkaa valjeta. Mutta koska on jo yli lokakuun puoliväli, niin paljon ei tästä valkene ennen helmikuuta. Täällä ovat voimassa vuodenajat ainakin vielä.

Usein puhun kuin taivas olisi kansi. Kumminkin pilvien yläpuolella tulevat planeetat ja tähdet. Mitä on avaruussumu? Varmaan niitä pölypilviä, kun kappaleet törmäävät toisiinsa. Muistan että ne todella puhuvat kappaleista, tähtitieteilijät.

Minulle kappaleet tarkoittavat esineitä työpöydällä tai alakerrassa keittiössä. Tiedän konstin: jos tulee kylmä juoda teetä ja lukea, niin yläkerrassa on selvästi lämpimämpi. Lämpö kulkee ylöspäin. Avaruuskappaleissa vaikuttaa taas vetovoima. Isompi kappale vetää puoleensa pienempää ja kaappaa sen lopulta.

Muutama viikko sitten höristin korviani, kun alkoi kuulua tuttua puhetta. Radio on täällä päällä musiikin vuoksi, mutta nyt oli puhetta, joku kulttuuriohjelma, niin kuin Ylen kanavalla usein. Äänessä oli kaksi naista, sävy oli selvä, saattoi arvata että ne tekevät jotain selvärajaista.

Me asuttiin Helsingissä kommuunissa, 1970-luvulla. Se oli Taideteollisen korkeakoulun oppilaskunnan vuokraama. Mies kävi tehtaassa töissä ja opiskeli Taik’n iltakoulussa. Minä opiskelin tai olin sairaan lapsen kanssa kotona. Helsinki oli aika tautinen paikka silloin. Kerran lähdettiin kävelemään Helsingistä jäätietä Suomenlinnaan. Kun käännyttiin katsomaan kaupunkia, näkyi kirkkaassa paisteessa sen yllä keltaisen ruskea kupoli. Se oli ilmaa jota siellä piti hengittää.

Radiossa puhuttiin Kyllikki Salmenhaarasta. Muistan hyvin kun harmitti kun en päässyt näkemään hänen elämäntyöstään tehtyä suurta näyttelyä Helsingissä. Oltiin muutettu huonoa ilmaa pakoon maalle ja lapsi ja mies pysyivät terveinä. Lääkäri puhui ilmastoallergiasta.

Maalla olin päässyt käymään lappajärveläisen savityöläisen pajassa. Seurasin sitä dreijaamista ja otin kuvia. Aholan Hemminki oli jo vanha mutta kertoi opettaneensa joillekin nuorille miten työ sujuu.

Kun katselin ja kuuntelin Hemmingin puhetta muistin kommuunin iltoja, kun J.P., Teppo ja Maija puhuivat opettajastaan ja kaikesta siitä mitä piti vielä oppia ja tehdä. Kyllikki Salmenhaara oli opettanut oman tekemisensä oppeja. Hän oli jo ennen keraamikon työtään tajunnut että kaikki alkaa saven käsittelystä. Suomi on hyvä kieli, koska savea on vaivattava käsillä, siis käsitellä. Savilaatuja on paljon. Salmenhaara oli katsellut salaojaputkien tekemistä  jo ennen sotia. Salaojaputkia tehtiin pienissä tehtaissa maalla.

Dreijaa en ollut vielä nähnyt. Sitten menin käymään joskus Ateneumissa, halusin nähdä mitä siellä tehdään. Näin kun he käyttivät dreijaa, näin kun muutama okariino-lintu oli poltossa hajonnut. Kaksi säilynyttä okariino-lintua  (ks. esimerkiksi Oiva Paloheimon Tirlittanin kuvat!) meillä on vieläkin. Jompikumpi okariino hukkasi jossakin muutossamme nokan tai pyrstön. Selittivät että minkälainen poltto oli: savea on vaivattava, ettei väliin jää ilmakuplia.

Ihmettelin kyllä sitä että kaikki kolme tuntuivat olevan koko ajan Atskissa. Katselin kun ne läiskivät valtavia savimöhkäleitä pöydälle  ja alkoivat vaivata. Työ näytti raskaalta. Minun käsilläni tuskin sellaista olisi pystynyt tekemään. Aivan samanlaiselta vaivaamiselta se näytti kuin katsellessa isoäidin leipomista. Isoäiti teki aina monen viikon leivät yhdellä kertaa ja teki taikinan lutin alakerrassa. Siellä ei ollut edes sähköjä.

Jotkut vanhemmat lapset sitten kantoivat niitä taikinatiinuja tupaan, jonka lämmössä se sai nousta. Minä ja pikkusisko saatiin taputella omia leipiä myös. Niistä tuli niin vaivaisia, että ne paloivat uunissa reunoiltaan.

Keraamikon työ oli vähän monimutkaisempaa. Radio-ohjelmassa kerrottiin, mitä kaikkea Salmenhaara vaati. Hän kertoi että eri savet käyttäytyvät eri tavalla. Mutta kertominen ei ollut tarpeeksi. Oppilaiden piti tuoda savea sieltä mistä ovat kotoisin. Suomessa taitaa olla eniten punasavea, mutta en ole varma siitä.

Piti meidänkin kokeilla saadaanko aikaiseksi jotain esineitä, kun mentiin mökille Pohjanmaalle. Mökki on vesijättömaalla, pelkkää savea ja kiveä. Yhtenä vuonna metsänomistajat olivat hakanneet isoja alueita mökin yläpuolelta ja siitä seurauksena mökin yhteen kulmaan asettui vellomaan savipatja. Saatiin sitten isommalta kylältä niitä ojanrenkaita tekevästä pienestä tehtaasta muutamia betonikuutioita, jota kaivettiin sen savipatjan alle. Ensin mökin kulma piti nostaa traktorin tunkilla ylös.

Serkku  oli katsomassa mitä ollaan saatu aikaan ja tuli sitten  sunnuntaina herättämään niin, että nosti sen kulman ylös ja täräytti sitten alas sen betonin päälle. En ymmärrä miten se betonikuutio tai pilari onnistui pysäyttämään savipatjan kellumisen mutta sen se teki.

Eivät ruvenneet luennoimaan minulle, että mikä on savea ja mitä taas on betonissa ja onko siitä mitenkään mahdollista tehdä muuta kuin rakennuspalikoita. Mutta semmoisia on ollut, betonimylläreitä. Lauri Viita on kirjoittanut niistä.

Kuuntelin miten siellä keramiikan osastolla tehtiin työtä. Opettajana Salmenhaara oli ollut jo vuodesta 1962 - 63. Radiossa oli kertomassa hänen oppilaansa Katariina Kajander siitä, miten koko vuosikurssi teki koko ajan työtä. Seuraavaan keramiikkopolveen kuuluva Maarit Mäkelä kertoi matkastaan Uuteen Seelantiin ja Tasmaniaan, jossa hän löysi uudenlaista savea. Hän sitten teki kokeita erilaisilla savilaaduilla ja kertoi niistä sitten luennoilla opiskelijoilleen.

Kuuntelin noiden kahden naisen tarinaa keraamikon työstään ja tajusin, että eivät ne siellä kommuunissa puhuneet tyhjää. Keramiikan tekeminen on ennen ollut naisten työtä. Siinä täytyy olla koko ajan saven kanssa, sitä ei voi kiiruhtaa. Radiossa keraamikot vakuuttivat että kaikkialla maailmassa on savea. Mutta erilaiset savet käyttäytyvät eri tavalla ja siksi savi pitää tuntea


Muistan Suomenlinnan keramiikkapajan, uunit ja kaikki. Meillä on sieltä hankittu suola- tai pippuriastia, nätti hennon vaaleanruskea esine. Pippuriastian kantena on korkki ja pikkuinen aluslautanen alla. Keramiikkapaja oli tietenkin nimeltään Viapori Pot.  

Sinä kesänä kun mökkiä yritettiin estää menemästä linkkuun, pantiin kerran savusaunan kiukaaseen muutamia savihelmiä ja pieniä eläimiä ja sen sellaista, jotka vaivattiin lapioidusta savipatjasta. Niistä tuli outoja möhkäleitä. Sen lisäksi savi teki ihon kiiltäväksi. Jaloista tuli variksensaappaita, kädet kai olivat sitten variksenlapasia? Se tumma väri hävisi vasta joskus talvella siellä kaupungissa. On se voinut tulla myös järvestä, jonka vesi oli muuttunut ruskeaksi.