Kulkutaudin kulkua

Nyt olen jostain syystä lukemassa Camus’n Ruttoa. Tai siis tottakai aivan tietystä syystä. Siinä on kaiken aikaa kyse ihmisten keskinäisistä suhteista, sellaisista joissa on kyse auttamisesta ja/tai pakenemisesta. Kun ihmisten pitää yrittää välttää toisiaan, niin suljetussa Oranin kaupungissa pakenemismahdollisuudet ovat rajalliset, vaikka joitakin keinoja ehkä on.

Keskusteluja käydään:
”Äkkiä Rieux’n valtasi lämmin ystävyyden tunne,
−Kuulkaahan, Tarrou, mikä oikeastaan on saanut teidät puuttumaan tähän?
−En tiedä. Ehkä moraalini.
−Ja moraalissanne?
−Ymmärtäminen.”
(Rutto, s.168)

Nuo kaksi ihmistä kuuluvat lääkintähenkilöihin. Heitä on muitakin. Tottakai ihmiset keskustelevat sairaudesta, vaikka he eivät voisikaan osallistua sairaiden hoitamiseen. Ylipäänsä nyt tätä lukiessani minua kyllä hämmästyttää se, että niin harva hoitavista ihmisistä tuntuu sairastuvan itse. Tosin tässä vaiheessa kun keskustelua käydään on Pariisista saatu seerumia.

Nyt oranilaiset aikovat tehdä itse seerumia sairastuneiden verestä. Vaikuttaa siltä että suhteet Pariisiin eivät ole ongelmattomat. Oran on kuitenkin osa merentakaista siirtomaata. Lausumaton asia on se, että tottakai siirtomaassa on kaikenlaisia ruttoja, kun ne ihmiset siellä ovat vajaampia kuin pariisilaiset. Muutenhan siirtomaita ei voisi ollakaan. Eikä myöskään muunlaisia alistussuhteita.

Tuo keskustelun pätkä käytiin matkalla lääkärin työhuoneelta alas portaita seuraavan potilaan luo:
  ”Tarrou kääntyi portaisiin, ja Rieux näki jälleen kasvonsa vasta astmaa potevan ukon huoneessa.”  

Tuo on mielenkiintoinen lause. Miten hän näki itsensä? Oliko siinä välissä lasi-ikkunallinen ovi? Vai näkikö hän itsensä astmaa potevan ukon kasvoissa? Silloin kun kulkutauti pakottaa ihmiset kulkemaan ympäriinsä nopeasti kuin varjot, kun talot peittävät auringon ja on talviaika, valo vähenee ja kaupungin korkeat muuritkin rupeavat syömään valoa. 

Kaupungin vartijoiden tehtävä on helppo, muurien ovet vain teljetään kiinni eivätkä vartijat päästä ketään sisään tai ulos ilman lupalappua. Kun olen lukenut paljon keskitysleirikuvauksia ja myös Neuvostoliiton aikaisia leirikuvauksia, niin oletan että suljetussa tilassa ihmiset alkavat käyttäytyä suunnilleen samalla tavalla.

Kun ajattelen *oikeasti* vapaita ihmisiä, niin ensimmäisenä mielikuvana minulla ovat miltei aina Pohjois-Amerikan tasankointiaanit, esimerkiksi Lakotat, jotka metsästivät biisoneita ja ottivat yhteen viimeksi jenkkien armeijan kanssa. He voittivat taistelun. Jenkit ymmärsivät mitä tehdä: piti tappaa biisonit pois. Sillä lailla vapaus oli helppoa tukahduttaa. Ei ole yhtään kummallista, että intiaanit eivät kyenneet olemaan pienissä reservaateissaan. Niissä ei ollut enää oman elämän elämisen mahdollisuuksia.

Seuraavaksi valkonaamat alkoivat viedä heimojen lapsia kouluihinsa, joten kansakunta väheni oleellisesti. Viha sillä tavalla kuitenkin säilyi. Kummallista on se, että historiasta ilmenee paitsi valtaapitävien julmuus, niin myös syy siihen: häpeä tehdyistä vääryyksistä.

Camus kirjoittaa siirtomaiden historiaa tässä samalla. Hän käyttää hyvänä keinona henkilöidensä sisäistä puhetta. Kun ihmisten oli pakko pelätä naapureitaan, he oppivat sisäisen puheen taidon. Luulen kyllä että sellaista puhetta on paljon liikkeellä nytkin. Tai ei se liikkeellä ole. Se kulkee vastaamattomin kysymyksin ihmisten päiden sisällä, eikä ihmisten elämä enene vaan vähenee. Kyse ei ole pelkästään lääketieteellisestä toimenpiteestä, eristyksestä, kyse on elämän edellytysten murenemisesta.

Camus johtuu miettimään perusasioita senkin takia, että on itse algerialainen, vaikka  on sattunut syntymään siirtomaaherrojen kastiin, ei kuitenkaan valtaapitävien ryhmään. Muistan tästä sen, kun hän kirjoitti postuumisti julkaistussa kirjassaan Ensimmäinen ihminen tulevaisuudesta vapaassa Algeriassa. Hänen mielestään maan tulevaisuus on heidän, algerianranskalaisten ja arabien, yhteisellä sopimuksella järjestettävistä valtiollisesta järjestyksestä. Sen käsityksen kirjasta saa, että Camus ei ollut ainut sellainen algerianranskalainen.

Mutta etiikasta hän puhuu muutenkin jo Rutossa. Moraali tuli mainituksi tottakai, ymmärtäminenkin. Mutta sen lisäksi hän kirjoittaa niistä edellytyksistä, mitä ihmisillä on toimia korkeamoraalisesti. Se riippuu paljon ihmisen kasvuolosuhteista:
”Maailmassa esiintyvä paha johtuu melkein aina tietämättömyydestä ja ellei hyvään tahtoon liity asiantuntemusta, se voi saada aikaan yhtä paljon vahinkoa kuin pahuus. Ihmiset ovat pikemminkin hyviä kuin pahoja, ja kysymys ei oikeastaan olekaan siitä, vaan heissä on tietämättömyyttä enemmän tai vähemmän, ja juuri sitä sanotaan paheeksi tai hyveeksi. Toivottominta paheellisuutta on silloin sellainen tietämättömyys, joka uskoo tietävänsä kaiken ja pitää sen vuoksi oikeutenaan jopa murhaamista. Mutta murhaajan henki on sokea. Todellinen hyvyys ja rakkaus on aina myös suurinta mahdollista selvänäköisyyttä. ” (Rutto s. 170)

Tuota syy-seuraus -ketjua olisi vaikea sanoa selvemmin. Camus’n Rutto ilmestyi vuonna 1957 Juha Mannerkorven suomentamana Otavan Delfiini-sarjassa, jossa oli julkaistu tämän jälkeen Camus’n Sivullinen ja Putoaminen. Nyt kun uudelleen löysin Ruton, niin nostan hattua kyllä Otavan käännöskirjallisuudelle. Sarjassa julkaistiin mm. Dostojevskin Karamazovin veljekset (I-III), T.S. Eliotin Autio maa, Cocktailkutsut ja Yksityissihteeri, André Gide’n Vääränrahantekijät ja Pastoraalisinfonia ja Simone Weil’n Painovoima ja armo, jonka ensimmäistä suomentajaa en tiedä, mutta pokkaripainoksessa Delfiinikirjaston opus on ilmoitettu suomentaja Maija Lehtosen työksi (joka tapauksessa kirjan alkupuhe on hänen). On mahdollista että suomennos on sama silloin 1976, ensimmäinen suomennos olisi siis ilmestynyt 1957, samana vuonna kuin Camus’n Rutto ilmestyi.

Mutta en ole nähnyt Delfiinisarjaa julkaistun enää näinä aikoina. Aivan vain noita vuoden 1957 Delfiinikirjojen nimiä katsoessa tuntuu siltä että ikkunoita on ollut auki Eurooppaan ainakin.

Rutossa olen päässyt siihen saakka kun oopperaesitys saa äkkilopun:
”Vasta kolmannessa näytöksessä tapahtuva kohtaus Orfeuksen ja Eurydiken välillä (juuri kun Eurydike riistäytyi rakastajansa käsistä) sai katsomon kummastelemaan. Ja aivan kuin laulaja olisi katsomossa puhjennutta levottomuutta odottanut, tai paremminkin aivankuin kohahdus olisi saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, mitä hän tunsi, hän astui pari kömpelöä askelta kohti parrasta, kädet ja jalat harallaan, ja kierähti lavalle palauttaen katselijat julmasti keskelle harhatonta nykyhetkeä. Orkesteri vaikeni, yleisö nousi ja alkoi poistua salista, aluksi hiljaisena ja verkalleen kuin hautakappelista tahi kirkosta jumalanpalveluksen päätyttyä, naiset pukunsa helmoja kooten ja pää painuksissa, miehet tarjoten seuralaisilleen käsivarttaan ja nostellen tuolien istuimia tieltään. ”(Rutto, s. 254)


Tämä on Camus’n kirjan kohtaus jonka muistin kyllä heti. Olen varmasti ollut aika nuori kirjan lukiessani, tuossa kohtauksessa oli draamaa draamassa. Suomennos on siis vuodelta 1957, mutta kirjan olen voinut saada muutamaa vuotta myöhemmin. Olin jo siihen mennessä käynyt säännöllisesti teattereiden ensi-illoissa neljä vuotta, mutta Tampereella ei silloin vielä ollut säännöllistä oopperatoimintaa.

Olen nähnyt kyllä jonkun Donizettin oopperan, jota esitettiin Tampereen teatterissa, mutta en pitänyt siitä. Sen tuotti teatterille Tampereen oopperayhdistys. En pitänyt siitä. Se tuntui minusta tarpeettoman keinotekoiselta esittämisen tavalta, vaikka eivät puheteatterinkaan esitykset kaunopuheisuudelta joskus saaneet aikaan oikeaa tulkintaa.  Jotkut esitykset olivat tylsiä.

En ole nähnyt Orfeuksen ja Eurydiken tarinaa oopperanmuotoisena ikinä. Olen semmoisen olemassaolosta tietoinen, mutta tuo suhteellisen nuorena näkemäni oopperaesitys sai oven sulkeutumaan sen taiteen edestä.

Nyt kun tuota ajattelen niin todennäköisesti kyse on ollut siitä, että toinen korva oli niin huono  sikotaudin jälkiseurauksena, niin on mahdollista että en ole enää kuullut musiikkia kunnolla. Noihin aikoihin jouduin lopettamaan laulamisen kirkkokuorossa myös. Siis olin laulanut niin hirveän pahasti väärin. Kanttori siitä ilmoitti.

Nyt kun kuurous on jo pahempi, löydän itseni istumassa päivittäin induktiosilmukka kaulallani ja kuuntelemassa kaikkea mahdollista. Olen tajunnut jo sen, että minua voi odottaa täydellinen kuurous. On kiire tallentaa aivoihini niin paljon tavaraa kuin mahdollista.


En kuule enää puhelinta. Sen sijaan ovat tulleet sähköiset viestit, joita putoaa koneeseen harvakseltaan. Toissapäivänä tuli hyvältä ystävältä viesti, jonka tallensin hetikohta:
”Olin aamulla ensimmäisten joukossa työterveydessä saamassa venäläisen rokotteen Covid-19 vastaan.Toistaiseski kaikki hyvin, ei huomattavia sivuvaikutuksia. Niillə, joita pəlottaa se əttəi rokotətta olə təstattu яiitäвästi haluan яauhoittaakбeni бanoa, əttəi mitään huomactoбci и меня зовут  Нико, и я коррумпирован и лжец и почему я даю чистые прямые награды”

Naurattaa vieläkin. Mutta kulkutauti on edelleen täällä. Eikä rokotuksia ole vielä aloitettu. Tulevat ne kuitenkin jo aika pian onneksi.