Kulkutaudin kulkua

Nyt olen jostain syystä lukemassa Camus’n Ruttoa. Tai siis tottakai aivan tietystä syystä. Siinä on kaiken aikaa kyse ihmisten keskinäisistä suhteista, sellaisista joissa on kyse auttamisesta ja/tai pakenemisesta. Kun ihmisten pitää yrittää välttää toisiaan, niin suljetussa Oranin kaupungissa pakenemismahdollisuudet ovat rajalliset, vaikka joitakin keinoja ehkä on.

Keskusteluja käydään:
”Äkkiä Rieux’n valtasi lämmin ystävyyden tunne,
−Kuulkaahan, Tarrou, mikä oikeastaan on saanut teidät puuttumaan tähän?
−En tiedä. Ehkä moraalini.
−Ja moraalissanne?
−Ymmärtäminen.”
(Rutto, s.168)

Nuo kaksi ihmistä kuuluvat lääkintähenkilöihin. Heitä on muitakin. Tottakai ihmiset keskustelevat sairaudesta, vaikka he eivät voisikaan osallistua sairaiden hoitamiseen. Ylipäänsä nyt tätä lukiessani minua kyllä hämmästyttää se, että niin harva hoitavista ihmisistä tuntuu sairastuvan itse. Tosin tässä vaiheessa kun keskustelua käydään on Pariisista saatu seerumia.

Nyt oranilaiset aikovat tehdä itse seerumia sairastuneiden verestä. Vaikuttaa siltä että suhteet Pariisiin eivät ole ongelmattomat. Oran on kuitenkin osa merentakaista siirtomaata. Lausumaton asia on se, että tottakai siirtomaassa on kaikenlaisia ruttoja, kun ne ihmiset siellä ovat vajaampia kuin pariisilaiset. Muutenhan siirtomaita ei voisi ollakaan. Eikä myöskään muunlaisia alistussuhteita.

Tuo keskustelun pätkä käytiin matkalla lääkärin työhuoneelta alas portaita seuraavan potilaan luo:
  ”Tarrou kääntyi portaisiin, ja Rieux näki jälleen kasvonsa vasta astmaa potevan ukon huoneessa.”  

Tuo on mielenkiintoinen lause. Miten hän näki itsensä? Oliko siinä välissä lasi-ikkunallinen ovi? Vai näkikö hän itsensä astmaa potevan ukon kasvoissa? Silloin kun kulkutauti pakottaa ihmiset kulkemaan ympäriinsä nopeasti kuin varjot, kun talot peittävät auringon ja on talviaika, valo vähenee ja kaupungin korkeat muuritkin rupeavat syömään valoa. 

Kaupungin vartijoiden tehtävä on helppo, muurien ovet vain teljetään kiinni eivätkä vartijat päästä ketään sisään tai ulos ilman lupalappua. Kun olen lukenut paljon keskitysleirikuvauksia ja myös Neuvostoliiton aikaisia leirikuvauksia, niin oletan että suljetussa tilassa ihmiset alkavat käyttäytyä suunnilleen samalla tavalla.

Kun ajattelen *oikeasti* vapaita ihmisiä, niin ensimmäisenä mielikuvana minulla ovat miltei aina Pohjois-Amerikan tasankointiaanit, esimerkiksi Lakotat, jotka metsästivät biisoneita ja ottivat yhteen viimeksi jenkkien armeijan kanssa. He voittivat taistelun. Jenkit ymmärsivät mitä tehdä: piti tappaa biisonit pois. Sillä lailla vapaus oli helppoa tukahduttaa. Ei ole yhtään kummallista, että intiaanit eivät kyenneet olemaan pienissä reservaateissaan. Niissä ei ollut enää oman elämän elämisen mahdollisuuksia.

Seuraavaksi valkonaamat alkoivat viedä heimojen lapsia kouluihinsa, joten kansakunta väheni oleellisesti. Viha sillä tavalla kuitenkin säilyi. Kummallista on se, että historiasta ilmenee paitsi valtaapitävien julmuus, niin myös syy siihen: häpeä tehdyistä vääryyksistä.

Camus kirjoittaa siirtomaiden historiaa tässä samalla. Hän käyttää hyvänä keinona henkilöidensä sisäistä puhetta. Kun ihmisten oli pakko pelätä naapureitaan, he oppivat sisäisen puheen taidon. Luulen kyllä että sellaista puhetta on paljon liikkeellä nytkin. Tai ei se liikkeellä ole. Se kulkee vastaamattomin kysymyksin ihmisten päiden sisällä, eikä ihmisten elämä enene vaan vähenee. Kyse ei ole pelkästään lääketieteellisestä toimenpiteestä, eristyksestä, kyse on elämän edellytysten murenemisesta.

Camus johtuu miettimään perusasioita senkin takia, että on itse algerialainen, vaikka  on sattunut syntymään siirtomaaherrojen kastiin, ei kuitenkaan valtaapitävien ryhmään. Muistan tästä sen, kun hän kirjoitti postuumisti julkaistussa kirjassaan Ensimmäinen ihminen tulevaisuudesta vapaassa Algeriassa. Hänen mielestään maan tulevaisuus on heidän, algerianranskalaisten ja arabien, yhteisellä sopimuksella järjestettävistä valtiollisesta järjestyksestä. Sen käsityksen kirjasta saa, että Camus ei ollut ainut sellainen algerianranskalainen.

Mutta etiikasta hän puhuu muutenkin jo Rutossa. Moraali tuli mainituksi tottakai, ymmärtäminenkin. Mutta sen lisäksi hän kirjoittaa niistä edellytyksistä, mitä ihmisillä on toimia korkeamoraalisesti. Se riippuu paljon ihmisen kasvuolosuhteista:
”Maailmassa esiintyvä paha johtuu melkein aina tietämättömyydestä ja ellei hyvään tahtoon liity asiantuntemusta, se voi saada aikaan yhtä paljon vahinkoa kuin pahuus. Ihmiset ovat pikemminkin hyviä kuin pahoja, ja kysymys ei oikeastaan olekaan siitä, vaan heissä on tietämättömyyttä enemmän tai vähemmän, ja juuri sitä sanotaan paheeksi tai hyveeksi. Toivottominta paheellisuutta on silloin sellainen tietämättömyys, joka uskoo tietävänsä kaiken ja pitää sen vuoksi oikeutenaan jopa murhaamista. Mutta murhaajan henki on sokea. Todellinen hyvyys ja rakkaus on aina myös suurinta mahdollista selvänäköisyyttä. ” (Rutto s. 170)

Tuota syy-seuraus -ketjua olisi vaikea sanoa selvemmin. Camus’n Rutto ilmestyi vuonna 1957 Juha Mannerkorven suomentamana Otavan Delfiini-sarjassa, jossa oli julkaistu tämän jälkeen Camus’n Sivullinen ja Putoaminen. Nyt kun uudelleen löysin Ruton, niin nostan hattua kyllä Otavan käännöskirjallisuudelle. Sarjassa julkaistiin mm. Dostojevskin Karamazovin veljekset (I-III), T.S. Eliotin Autio maa, Cocktailkutsut ja Yksityissihteeri, André Gide’n Vääränrahantekijät ja Pastoraalisinfonia ja Simone Weil’n Painovoima ja armo, jonka ensimmäistä suomentajaa en tiedä, mutta pokkaripainoksessa Delfiinikirjaston opus on ilmoitettu suomentaja Maija Lehtosen työksi (joka tapauksessa kirjan alkupuhe on hänen). On mahdollista että suomennos on sama silloin 1976, ensimmäinen suomennos olisi siis ilmestynyt 1957, samana vuonna kuin Camus’n Rutto ilmestyi.

Mutta en ole nähnyt Delfiinisarjaa julkaistun enää näinä aikoina. Aivan vain noita vuoden 1957 Delfiinikirjojen nimiä katsoessa tuntuu siltä että ikkunoita on ollut auki Eurooppaan ainakin.

Rutossa olen päässyt siihen saakka kun oopperaesitys saa äkkilopun:
”Vasta kolmannessa näytöksessä tapahtuva kohtaus Orfeuksen ja Eurydiken välillä (juuri kun Eurydike riistäytyi rakastajansa käsistä) sai katsomon kummastelemaan. Ja aivan kuin laulaja olisi katsomossa puhjennutta levottomuutta odottanut, tai paremminkin aivankuin kohahdus olisi saanut hänet vakuuttuneeksi siitä, mitä hän tunsi, hän astui pari kömpelöä askelta kohti parrasta, kädet ja jalat harallaan, ja kierähti lavalle palauttaen katselijat julmasti keskelle harhatonta nykyhetkeä. Orkesteri vaikeni, yleisö nousi ja alkoi poistua salista, aluksi hiljaisena ja verkalleen kuin hautakappelista tahi kirkosta jumalanpalveluksen päätyttyä, naiset pukunsa helmoja kooten ja pää painuksissa, miehet tarjoten seuralaisilleen käsivarttaan ja nostellen tuolien istuimia tieltään. ”(Rutto, s. 254)


Tämä on Camus’n kirjan kohtaus jonka muistin kyllä heti. Olen varmasti ollut aika nuori kirjan lukiessani, tuossa kohtauksessa oli draamaa draamassa. Suomennos on siis vuodelta 1957, mutta kirjan olen voinut saada muutamaa vuotta myöhemmin. Olin jo siihen mennessä käynyt säännöllisesti teattereiden ensi-illoissa neljä vuotta, mutta Tampereella ei silloin vielä ollut säännöllistä oopperatoimintaa.

Olen nähnyt kyllä jonkun Donizettin oopperan, jota esitettiin Tampereen teatterissa, mutta en pitänyt siitä. Sen tuotti teatterille Tampereen oopperayhdistys. En pitänyt siitä. Se tuntui minusta tarpeettoman keinotekoiselta esittämisen tavalta, vaikka eivät puheteatterinkaan esitykset kaunopuheisuudelta joskus saaneet aikaan oikeaa tulkintaa.  Jotkut esitykset olivat tylsiä.

En ole nähnyt Orfeuksen ja Eurydiken tarinaa oopperanmuotoisena ikinä. Olen semmoisen olemassaolosta tietoinen, mutta tuo suhteellisen nuorena näkemäni oopperaesitys sai oven sulkeutumaan sen taiteen edestä.

Nyt kun tuota ajattelen niin todennäköisesti kyse on ollut siitä, että toinen korva oli niin huono  sikotaudin jälkiseurauksena, niin on mahdollista että en ole enää kuullut musiikkia kunnolla. Noihin aikoihin jouduin lopettamaan laulamisen kirkkokuorossa myös. Siis olin laulanut niin hirveän pahasti väärin. Kanttori siitä ilmoitti.

Nyt kun kuurous on jo pahempi, löydän itseni istumassa päivittäin induktiosilmukka kaulallani ja kuuntelemassa kaikkea mahdollista. Olen tajunnut jo sen, että minua voi odottaa täydellinen kuurous. On kiire tallentaa aivoihini niin paljon tavaraa kuin mahdollista.


En kuule enää puhelinta. Sen sijaan ovat tulleet sähköiset viestit, joita putoaa koneeseen harvakseltaan. Toissapäivänä tuli hyvältä ystävältä viesti, jonka tallensin hetikohta:
”Olin aamulla ensimmäisten joukossa työterveydessä saamassa venäläisen rokotteen Covid-19 vastaan.Toistaiseski kaikki hyvin, ei huomattavia sivuvaikutuksia. Niillə, joita pəlottaa se əttəi rokotətta olə təstattu яiitäвästi haluan яauhoittaakбeni бanoa, əttəi mitään huomactoбci и меня зовут  Нико, и я коррумпирован и лжец и почему я даю чистые прямые награды”

Naurattaa vieläkin. Mutta kulkutauti on edelleen täällä. Eikä rokotuksia ole vielä aloitettu. Tulevat ne kuitenkin jo aika pian onneksi.

Valokuvia ja muita vahvoja kuvia

Etsin yhden vanhan valokuvan henkilöä. Tiesin sukunimen. Ja etunimi oli kadoksissa,  mieleen tuli aivan ensimmäiseksi Esko, koska vanhempien kirjojen kirjahyllyssä oli Nummisuutarit. En ole kyllä sitäkään lukenut koskaan. Lukemattomia kirjoja tulee varmaan aina olemaan enemmän kuin luettuja.

Arvelin että ei voi olla Esko, koska nimi oli niin näkyvissä. Sitten kurkistin äidin kirjoittamaan lapsuus-muistokirjaan (Elämän aamun auetessa) ja siinä sanottiin että yksi kummi oli Esko. Tiedän että se on hän siinä kuvassa. Minulla ei ole sitä kuvaa missään kansiossa, vaan sen on joku ottanut tätini kameralla. Vuosi on todennäköisesti ollut 1944. Isä ja äiti ovat siinä keskellä, kaikilla on sotilaspuvut, siis miehillä, mutta ei enää niitä hihamerkkejä tai niitä väkäsiä kauluksissa.

Se kuva pitäisi skannata ja suurentaa. Sitten siihen pitää taakse saada nimet. Pitää löytää oikeata mustetta joka säilyisi. Mutta pelkään sitä valokuvaa. Siinä näkyy niin selvästi mitä tulee tapahtumaan. Pappa on selvästi sairas. Katse on hengetön. Mamma näyttää onnettomalta. Samoin se toinen täti, jonka kanssa olin kuvassa sitten kuusi-seitsemän vuotta myöhemmin.

Kummisetä yrittää hymyillä. Hänen edessään vinosti vasemmalla on Eevi, Mamman veljen- tai siskontyttö, isän ja sedän ja tätien serkku. Kameran omistanut täti on nuori likka ja ja katsoo äitiä ja pitää kukkakimppua kädessän isän ja äidin takana. Hän on selvästi innostunut nuoresta rakkaudesta.

Mutta en nyt kyllä tiedä, tuleeko kuvasta skannaamallakaan isoa. Se on niin dramaattinen että soisi sen onnistuvan. Mammasta on olemassa myös iso valokopio, jossa hän istuu keinutuolissa talossa, jonne hänen piti muuttaa yksin kun Pappa kuoli. Mietin sitä kuolemaa. Hän ei ole ehkä tajunnut kuolevansa. Todennäköisesti vanhapari ei saanut keskustelluksi elämäänsä valmiiksi ennen kuolemaa.

Ajattelen hänen sairauttaan. Isä ja hänen vanhempi siskonsa olivat varmoja siitä, että hän ei enää kestänyt kolmatta Suomen sotaa. Hän oli pasifisti eikä sellaisen ihmisen elämä ole ollut helppoa.

Katsoin sitä kuvaa. Sitten katsoin Paukkulan kuvaa vuodelta 1942 tai niillä main. Se ei ole kulissi. Siinä meidän suuren perheen olohuoneen salissa on ikkunan edessä isot pylväät. Pylväitä pitkin kiipeää joitakin oikeita köynnöksiä. Ehkä se on posliinikukka? Ehkä aivasteluistani huolimatta pidän sen vahvasta tuoksusta, koska tunnistan sen? Sitten siellä on vielä takarivissä Osmo, se toinen kummini.

Skannaus onnistui, mikä on kyllä omituista. Viimeksi kesti kauan ennen kuin skannaus lähti käyntiin. Ei siinä mitään vikaa ollut, olin tyrkännyt jonkun namiskan väärään paikkaan. Mutta näin väärin siitä pienestä kuvasta: kameran omistajatar ei hymyile, vaan katsoo vakavan näköisesti äitiä. Vuodesta olen sikäli varma että sotilaspukuja tuskin enää käytettiin kovin paljon myöhemmin. En minä sotilaspukuja tunne, tietenkään.  

Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta opin sen, että kaikilla oli yleensä aina sotilaspuku. Tuskin niitä kaulusväkäsiä on otettu pois vaikka olisi vielä ollut joku työ jossain varuskunnassa esimerkiksi.

Tulee mieleen myös toinen kysymys. Mikä oikeastaan on rakkauden merkitys? Sitä on vaikea nähdä tuosta kuvasta. Se keskuspari, kyllä, isä ja äiti, mutta kun tietää että isän vanhempi sisko oli ollut sotaleskenä jo 3-4 vuotta. Mamma ja Pappa eivät ole kovin onnellisen näköisiä. Leski-täti näyttää uupuneelta.

En ymmärrä missä tuo kuva on ollut. Miksi minulla ei ole sitä? Kuvia on paljon, mutta tuollaisia paljon puhuvia on aika vähän. Voisin kuvitella että kamera on vältellyt tuota taloa ja asuntoa. Kyllä muutkin kuin perhe ovat tienneet missä kunnossa Pappa on.

Olavi Paavolaisen dandiys ei ehkä ollut sillä lailla kukoistuksessaan sodan aikana kun kaikki kärsivät, hän asui samassa talossa, mutta ei tervehtinyt perhettä. Kun en itse ole häntä nähnyt, niin en tiedä. En ole tavannut ketään muita kuin muutamia vanhoja Kiilan jäseniä, kun olin tädin kanssa vappulounaalla joskus kauan sitten Helsingissä. Ne vaikuttivat mukavilta ja aivan tavallisilta ihmisiltä. Voi tietenkin olla että jostain syystä dandyn olemus on ollut tädin mielestä käytöshäiriöön viittaava asia. En tiedä.

Tädin kanssa tulin aivan pieneksi osaksi jotakin sotaa edeltänyttä aikaa, viimeiset vapaat vuosikymmenet ennen sotaa ja sen jälkeen tulevaa rutistusta, että ihmiset selviäisivät jotenkuten pula-ajan läpi hengissä edes. Turtiainen vaikutti mukavalta vanhalta sedältä. Vasta paljon myöhemmin sain tietää että hän oli ollut turvasäilössä siinä vankilassa, jonka pihapiirissä asuin aivan pienenä. En tiedä saivatko poliittiset mitään ylimääräisiä kävelylenkkejä itselleen. Eniten he olisivat varmaan tahtoneet kirjoja.

Suomessa oli sodan jälkeen väkivaltapiikki. Muistan kun pyykkituvan naiset päivittelivät raakoja murhia ja olivat tyytyväisiä siitä että murhaajilla ei ollut työoikeutta. Silti moni nainen huudahteli niitä raakoja murhaajia. 

Ehkä siellä on vaikuttanut oikeasti pelko. Mutta en muista itse tunteneeni sitä, sen kyllä että oli joskus ikävää, kun Pekan äiti vei lapset matkoille sinä pääsiäisenä ja seuraavanakin. Ihmiset matkustivat toiseen päähän Suomea lomillaan.  Niin minunkin perheeni matkusti kesälomilla.

Sitten ajattelen että eivät kai ne pyykkituvan naiset ole voineet oikeasti pelätä. Ne olivat kaikki olleet lottina sodassa tekemässä jotain, vähintään Taivaskalliolla vartioimassa taivasta niin kuin minun äitini. Ja jos eivät olleet, olivat kotitaloissaan ajamassa tukkeja metsästä, että saatiin talveksi ruokaa. Se minulle kerrottiin että kaikki kutoivat sukkia ja villapaitoja rintamalle.

Minä en osaa kutoa sukkia tai lapasia. Tein kaikki kavennukset aina väärin koulussa ja harmaa villa tuhriutui tummaksi, koska käsitöitä oli kaunokirjoitustunnin jälkeen ja sormet olivat musteessa. Opettaja  antoi numeroksi viisi. Kaunokirjoitusvihko oli täynnä mustetahroja, joten kädentaidon numerot laskivat keskiarvoa. Minulla ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta. 

Kun luin joskus keväällä Günther Grassin Grimmin Sanat-opuksen, niin ajattelin paitsi kaikkia niitä saksan sanoja myös samojen veljesten kokoamia satuja. Niissä miltei aina joku jahtaa pieniä lapsia. En tiedä mitä ne pyykkituvan naiset pelkäsivät, mutta sen olin jo ymmärtänyt että olen samaa sukupuolta. Vankilaystäväni Pekka ei tuntenut tarvetta istua kuuntelemassa niitä naisia. Me  juostiin ja ja pelattiin potkupalloa.

Näin televisiosta Jean Cocteaun elokuvan Orfeus. Huomasin että elokuva pitää nähdä kyllä ehdottomasti ainakin alkuunsa kerran viikossa. Sitten ehkä kerran kuussa. Se näkyy olevan useammassakin paikassa netissä. Tosin ei suomeksi tekstitettynä. 

Kieli oli kaunista. Mutta siinä surrealistiporukassa oli paljon kielen käyttäjiä, myös Cocteau. Tuota elokuvakokemusta pitää nyt miettiä vielä paljon. Leffan valot ja varjot olivat juuri sitä mitä muistan lapsena valvoessani nähneeni katossa. Hienointa oli tietysti ajan käsittely, se ei ollut mikään aikakausi, eikä voinutkaan olla.

Aikuisten satu? Siinähän kuollaan oikein lahjakkaasti ja sitten herätään taas henkiin saman tien. Elokuvassa on laulaja-runoilija Juliette Greco, Juliette Kreikkalainen.  Muistan hänet 1950-luvun lauluista. Kreikkalaisissa näytelmissä kuollaan, mennään Haadekseen ja sitten tullaan sieltä pois jos jumalat antavat luvan.

Orfeus lupasi olla katsomatta Eurydikea. Kun he lähtivät pois,  Eurydike pani kätensä Orfeuksen hartioille siinä leffassa. Niitä paikkoja joihin ihmiset joutuivat takaisin, vaihdettiin koko ajan. Sillä sinänsä ei ole merkitystä, ne paikat tuntuivat merkityksellisiltä joka tapauksessa. Kuvauksellisia rauniotaloja, tiilikasoja ja semmoista.

Kun olin 15-vuotias, onnistuin näkemään Mustan Orfeuksen. Olin kerta kaikkiaan haltioitunut. En usko että olisin käsittänyt kaikkea mitä Cocteau pani leffaansa vielä silloin. Marcel Camus taisi hänkin olla ranskalainen, mutta Mustassa Orfeuksessa ollaan Rion karnevaaleissa. Se idea toimi oikein hyvin, koska siinä kuvataan kuolemaa ja rakkautta. Ne ovat aina lähekkäin. Mustassa Orfeuksessa rakkaus oli ensirakkkautta, mutta Cocteaun Orfeuksessa avioliitto oli vaarassa Orfeuksen vaeltelujen vuoksi. 

Surrealistit ovat aina nauraneet kuolemalle. Tietysti Camus’n leffa oli monella tavalla romanttisempi, mutta romantiikkaa katkoi Camus’n halu nähdä Brasilia kulttuurien kiehuvana keitoksena. Siinä on pitkä episodi Bahian maakunnan afrikkalaisesta uskonnollisesta riitistä, jossa annetaan eläinuhri. Se on se manala jonne Orfeus menee. Elokuva on vuodelta 1960 ja jo silloin tajusin että Camus oli saanut tallennetuksi jotain hyvin ainutlaatuista.

Cocteaun porukka on älyllisempää lajia. Surrealisteja ovat, tietenkin. Monet vitsit menevät nopeasti, esimerkiksi sen kulttuurikapakan mellakka. Siinä on todennäköisesti jotain 1950-luvun politiikkaan liittyvää jota on vaikea muistaa enää. Kuinka moni muistaa Algerian sodan ja OAS kampanjoi pommiattentaatein vähän kaikkialla?   

Mutta Cocteaun surrealistisissa maisemissa alettiin mennä eksistentialistiseen suuntaan jo.  Siitä kertoo erityisesti se että Juliette Greco oli mukana. Piti nyt ainakin tajuta että kuolleista voi herätä ja ruveta taas toimimaan niin kuin ennenkin. Sen lisäksi kuolema on tässä leffassa nainen, Camus’n leffassa se on mies, kaunis ja pitkäsäärinen, muistaakseni pituushypyn Olympia-voittaja, mustaihoinen hänkin.

Nämä Orfeus-leffat tehtiin 10 vuoden välein, Cocteaun vuonna 1951 ja Camus’n 1960. Suomessa ilmestyi Eeva-Liisa Mannerin runokirja nimeltä Orfiset laulut vuonna 1960. Näin Manner kirjoittaa Eurydikena:

Kuin pelto kaipasin tuulta

tähkistä uneksien,

ja yhä olen tyhjä.

Vain musiikki

kulki ylitseni

kuin lento,

tuulen kuvitelma.

Miten hauras on lyyra

naisen toveriksi!

Me tarvitsemme myrskyn.

Täällä tuulee nyt kolmatta viikkoa. Ei ole satanut. Pyykit kuivuvat hitaasti, yöllä on kylmä.  On aika lähteä paikkaan jossa tuuli suhisee puissa. Kaupungissa on liian vähän puita. Rakennukset eivät huoju. Mutta merellä on varmasti myrsky. Saisi sataa, oikein kunnolla.

Runojen viikko

Kuuntelen aivan rauhassa jazzia jota tulee nyt Kulttuuritalolta vuonna 1964. En ollut kuin 18-vuotias, aikuisikäraja taisi olla 21 vuotta. Radiossa soi 1960-luvun jazz, taltioitu silloin täällä. En muista että olisin ollut keväällä sinä vuonna Helsingissä.  Jazzkonsertin olisin ainakin muistanut.

Olen taas kissasitterinä. Täällä on radio, joka soittaa sitä jazzia selkäni takana, kumpikin kuulokoje on päällä. Kuuluu kyllä vähän lujaa. Ehkä se ei haittaa. Tarkoitus on lukea oikein urakalla. Sitten kävelen, kuljen kaupungilla, keskityn olemaan yksin.

Luen René Char’n Hypnoksen muistikirjaa. En usko että olen Charista edes kuullut. Tulin sen sentään löytäneeksi ystäväni kirjahyllystä. Kirja on omistettu Albert Camus’lle ja kannessa lukee vielä alaotsikkona: 1943-1944. Char osallistui tietysti Ranskan vastarintaliikkeeseen ja kirjoitti kaiken muun ohella koko ajan. Lyhyesti, mutta tarkkaan. Se siinä on tärkeätä. Hänellä ei ollut paljon aikaa ja sen vuoksi hänen on ollut supistettava sanottavansa mahdollisimman lyhyeksi. Paperikääröä, muistiinpanoja sodan ajalta, hänen piti piilotella.

Aika, jolloin lopen uupunut taivas tunkeutuu maahan, jolloin ihminen kärsii kahden ylenkatseen välissä. (36)

Tiiviit mietelmät on merkitty juoksevin numeroin. Joskus tulee vähän pitempi kertomus niin kuin siitä, kun lentokoneen pudottama paketti sytytti metsän tuleen. Silloin se porukka sai kuitenkin pelastetuksi aseita ja ammuksia eivätkä saksalaiset ja ranskalaiset sotilaat saaneet pientä porukkaa kiinni.  Käsitykseni mukaan Char oli suurimman osan aikaa etelässä, jossain Provencen tienoilla. Sieltä hän oli kotoisinkin.

Nyt kyllä harmittaa, ettei Char’n muita kirjoja ole suomennettu. Kun ajattelen sitäkin että hän oli sentään Camus’n hyvä ystävä. Muistan kun Camus kuoli. vuonna 1960. Lehdet spekuloivat sillä, että ehkä Algerian sodan aikainen terroristijärjestö tappoi Camus’n. Ilmeisesti mitään attentaattia ei ollutkaan, kyse oli vain sotahysteriasta, sillä kertaa Algerian itsenäistymistaistelusta.

Suomentaja Kristian Blomberg kertoo Char’n elämästä esipuheessa. On kummallista että häntä ei ole suomennettu. Ehkä meillä ei ole tarpeeksi ranskasta suomentajia? Tai ehkä suomentajat eivät tunne niin tarkkaan sitten kirjailijoita tai ehkä heitä ohjaavat jotkut muut asiat kuin tärkeysjärjestys? En nyt puhu kirjallisuuden kaanonista. Ehkä Char’n tärkeydestä puhuu se, että häntä yritettiin saada suostumaan Nobelin kirjallisuuspalkintoon. Hän ei halunnut. Eikä hän ole ainut joka ei ole semmoista palkintoa halunnut. Ehkä hän ajatteli että hänen vapautensa menisi sitten sen siliän tien.

Todellisuuden ja sen esityksen välissä on sinun elämäsi,  todellisuutta ylistävä, sekä natsismin luoma alennustila, joka turmelee tuon esityksen. (126)

On todella kauan siitä että joku lukemani fragmentaarinen opus toimii näin täsmällisesti ja täydellisen kirjallisesti, tässäkin on selvä pätkä dokumenttia. Tarvitaan tarkka ja selvä mieli että nämä tekstit tulivat kirjoitetuiksi. Sen lisäksi oli tietysti poikkeuksellinen aika. Tätä lukiessani mietin, että onko kenenkään kirjailijan aika lopulta ollut niin kovin poikkeuksellinen.  Kaikki aikakaudet ovat outoja. Ehkä ihmisten mittapuukin on nyrjähtänyt.

Char ei pitänyt de Gaullesta, joka sitten kipusi presidentiksi. En tunne vastarinnan historiaa että tietäisin mistä on kyse, mutta oletan että runoilija Char ei pitänyt taistelemisesta kovin paljon, vaikka hän osasikin sen kun oli pakko. Vapaan Ranskan presidentti sen sijaan pukeutui aina sotilaaksi, muistan de Gaullen lehdistä 1950-luvulta. En usko että vastarintataistelijat kovin selvästi ajattelivat olevansa sotilaita. Kyllä he halusivat säilyttää Ranskan kotinaan ennen kaikkea.

Sellaiseen kertomukseen törmäsin netissä, että Char oli ajatellut menevänsä mukaan Camus’n autoon kun hän lähti Algeriaan. Mutta autoon tuli ihmisiä ja tavaraa sen verran, ettei ollut tilaa. Sitten Camus teki ohjausvirheen ja auto päätyi rotkoon.  Luin jostain, että hänellä oli silloin mukanaan käsikirjoitus, josta tuli sitten hänen postuumi romaaninsa Ensimmäinen ihminen, mutta se julkaistiin vasta joskus hiljattain. Olikohan hänen kustantajansa Gallimard, mutta se ihminen joka oli autossa oli kyllä Michel Gallimard, niin että riippuu siitä, miten yleinen tuo sukunimi on. Joka tapauksessa Char ja Camus olivat ystäviä. Camus ja Gallimard olivat matkalla Algeriaan.

Mutta sitten. Koko viikko menee runouden kanssa. Tiesin kyllä tästä jo aiemmin ja sitä on syytä juhlia. Luen näitä runoja. Tulin takaisin matkalta ja ajattelin yhtä syntymäpäivää.

24.3.2019 on Lawrence Ferlinghettin 100-vuotispäivä. Nyt nuo ovat kumpikin omistamani kirja tuossa, siis kirjailija on toinen niistä elossaolevista beatnikeistä. Meillä on hänen kirjojaan kaksi, ne ovat selvästi pari. Ne sisältävät paikkoja Amerikassa ja muuallakin. Kirjoissa ollaan liikkeellä. Kirjailija matkustaa koko ajan. Mutta niin oli kaikkien beatnikkien laita.

Lisäksi ne ovat kumpikin New Directions-kustantamon julkaisuja. Niitä ei ole julkaissut City Lights, Ferlinghettin oma kustannusyhtiö. Ensimmäinen on A Coney Island of the Mind (Ferlinghetti copyright 1955, New Directions 1958), näkyy olevan 20. painos. Toinen, tuon kirjan kaveri, on nimeltään A Far Rockaway of the Heart, 1997, Ferlinghettin copyright, siis nyt ei ole erikseen merkitty kustantamoa, paitsi tuossa listassa, jossa kielletään julkaiseminen lukuunottamatta sitaatteja lehdistössä.

En tiedä mitä tuo tarkoittaa. Mutta nyt taitaa olla kyllä runouden viikko minulla.

And lost teacups

full of our ashes

floated by

(A Coney Island of the Mind)

But no matter where I wandered

                                                 off the chart

I still would love to find again

                                             that lost locality

Where I might catch once more

                                        a Sunday subway for

                                                                  some Far Rockaway of the heart

(A Far Rockaway of the heart)

Olen kertonut ennenkin unettomuuden estolääkityksestäni. Kun herään sudenhetkenä, otan runohyllystä kirjan ja rupean lukemaan. Sitten kun vähän väsyttää, on helppoa liukua uneen jossa toistuvat runojen antamat ajatukset. Usein ne ilmenevät paikkoina, maisemina. Joskus eläiminä, ihmisinä hyvin harvoin. Jos ihmisiä on, he ovat kuin elokuvissa. Unistakin voi kysyä aina, että kuka ne on käsikirjoittanut. 

Tuo omituinen uusi vieras ilmestyi olohuoneeseen. Se on lajiltaan tyräkki. Sen sisuksissa vaeltaa myrkyllinen maitiaisneste aivan kuin olisi  joku karvalaukku. Aivan selvä ufo. Jos nyt pitää kysyä sitä kysymystä että missä kaikki ovat.

Lumisade, pimeää

Nyt on kulunut niin vähän aikaa talvipäivän seisauksesta, että päivät eivät ole vielä valostuneet. On ollut pilvistä monta kuukautta. Aurinko näkyy miltei aina kun sade taukoaa vähäksi aikaa, mutta nyt sataa. On sunnuntai, jonkun laulun mukaan sunnuntaina sataa aina.

Keskiviikon Pariisin attentaatin jälkeen olen lukenut Albert Camus’n kirjaa Sivullinen. Se kuvaa ajastaan irtileikkautunutta ihmistä, ihmisiä, kamera on skarpattu ryhmän yhteen ihmiseen. Se henkilö on minä-kertoja. Teksti on hyvin täsmällistä, mutta nyt huomioni saa se, että hänen kuvaamansa ihmiset ovat tavattoman nuoria. Sivullinen on kirja joka on kulkenut muutoissa kauan, enkä ole itsekään enää nuori, päinvastoin.

Heidän nuoruutensa on todellista, on helppo nähdä nuorten joukot aurinkoa vasten. Varjot ovat hyvin lyhyitä, aurinko on Algeriassa kohtisuorempi kuin täällä. Väkivalta on nopeaa, motivoimatonta: kaksi nuorisoryhmää liikkuu kuin tanssissa. Tai voi nähdä jonkun kasvoilla ajatusten kulkevan ja varjostavan niitä:

Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin.

Camus’n päähenkilö Mersault ajautuu kohtaloonsa ilman mitään ajatusta siitä miksi. Kirja on fiktiokirjojen hyllyssä, julkaistu vuonna 1965. Kansilehdellä on sisareni nimi, mutta kirja ei kiinnostanut häntä, se päätyi minulle. Hän oli ehkä kuvitellut että otsikko tarkoittaisi hellittämätöntä ponnistelua kohti osallisuutta. Minulle osattomuus on yhtä selvä asia.

Sivullisuus omassa elämässä on tietysti hankala kohtalo. Suomentaja käyttää termiä ”arabialainen”, vaikka rannalla lojuva nuorimies tuskin on ikinä Arabiaa nähnytkään. Sen sijaan Camus’n kuvaama ranskalainen, se sivullinen, on nimeltään Mersault ja hän suhtautuu elämäänsä välinpitämättömästi. Mersault tuomittiin kuolemaan siksi että hän ei surrut äitinsä kuolemaa. Jää epäselväksi kuinka selvä tuomio hänen kohdallaan on. Itse teko on äärimmäisen epäselvä, niin kuin kaikki tappamisen syyt ovat.

Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä.

Kyllä kai kuumuus voi olla syy toisen ihmisen tappamiseen? Tässä tulee nuorten vetelehtijöiden elämän huippukohta esille: ei-mikään on syy kaikkeen. Arabi ja ranskalainen voisivat uhkailun sijaan mennä uimaan mereen, ottaa muutamia tanssiaskeleita toisiaan kohti, nauraa ja kävellä toistensa ohi, toinen voi ojentaa toiselleen pullon, jolla ottaa vettä lähteestä. Ihan vain koska on kuuma.

Iltapäivän paahde on enemmän kuin tarpeeksi ja Algerian nuoret tietävät ketä syyttää siitä: toisiaan. Kirjallisuudessa on tappamista vaikka kuinka paljon. Elokuvissa on sitä vielä enemmän. Uutisista tappamista aletaan siivota pois, koska sitä eivät herkät ihmiset kestä. Hyvin usein tappamisen kuvat ovat juoksemista ja räjähdyksiä, jotka leikataan lähikuviin kasvoista auringossa.

Mutta kuinka paljon kyse on täysin tarkoituksettomasta väkivallasta? Että taustaksi tulevat matkailumainosten kauniit kuvat Pohjois-Afrikasta, on tietysti selvää juuri nyt. Camus’n Sivullinen oli kirjallinen liikahdus uuteen suuntaan ilmestyessään Ranskassa vuonna 1942. Nobel-komitea nosti algerianranskalaisen kirjailijan listoilleen ja palkitsi hänet sitten vuonna 1957. Oikeastaan aika ihmeellistä että kirja ilmestyi saksalaismiehityksen aikaan.

Sodan jälkeinen vuosikymmen menikin Algerian kansannousun ja sen kukistamisyritysten kanssa. Olin oppinut lukemaan ja muistan kirjainyhdistelmät FLN ja OAS, attentaatteja oli sekä Ranskassa että Algeriassa. Sivullinen on kertomus vihan kasvusta.

Jostakin syystä nuoret miehet ottivat toisensa tähtäimeensä. Ehkä nuoret miehet ottavat aina toisistaan mittaa? Arabit ja ranskalaiset olivat syntyneet ja kasvaneet samoilla kulmilla, eikä esimerkiksi Camus ollut rikkaasta perheestä. Oli vain kysymys siitä, kumpi pääsisi valtaan. Jotkut ehkä ymmärsivät, että siirtomaapolitiikka oli ollut alkusysäys. Algeria oli Ranskan merentakainen provinssi.

Minulla ei ole Camus’n postuumista julkaistua, keskeneräiseksi kuvattua kirjaa Ensimmäinen ihminen, mutta minusta Sivullinen antaa tarpeeksi selvän kuvan siitä millaista elämä on ollut. Taistelevasta pohjoisafrikkalaisesta provinssista kaikki kykenevät muuttivat pois.

Täällä sataa lunta. Eilen ja toissapäivänä kävi tiheitä tilhiparvia kylässä. Ehkä ne tietävät pysyvän talven tuloa.