Sartren paarmat

Löydän koko ajan lisää kirjoja, joissa on aiheena antiikin kulttuuri. Monia olen lukenut jo paljon aikaisemmin, joskus 20-vuotiaana. Senikäinen ei ymmärrä kovin paljon vielä edellisistä kulttuureista. Saattaa tietää, mutta historiankirjojen tiedot eivät ole vielä ymmärtämistä. Tottakai ihmiset viihtyvät paljon paremmin helpon knoppitiedon parissa kuin kahlaavat kokonaisia kirjoja ihan vaikka vain ihmiskunnan menneisyydestä. Minä tarvitsin antiikin näytelmiä, ne oli luettava tentteihin.

Vaikka meillä kuinka on hengenvaarallinen pandemia niskassa ja koko ihmiskuntaa uhkaa ilmaston muuttuminen ja aivan itseaiheutettu tietenkin, niin silti nopeat voitot ovat tavoiteltuja. Meillä on kaivettava turvetta ja hakattava metsät pois. Ihmiset eivät opi. 

Luen päivittäin myös sanomalehtiä, myös englanninkielisiä, yritän löytää näkökulmia milloin mihinkin ongelmaan. Vuosi sitten tuntui pahalta Kreikan saaren pakolaisleiri. Olen tämän vuoden aikana ihmetellyt tavatonta antiikin Kreikan väkivaltaisuutta. Olisi ollut paljon helpompaa katsoa mistä nyt on kysymys. Väkivaltaa on aina.

Mikään ei ole muuttunut. Pahempi maailman tilanne on nyt: aseet ovat paljon tappavampia. Troija ilmeisesti tuhottiin ja poltettiin, mutta se oli paikallinen ongelma. Tappokoneisto oli vähemmän tehokas kuitenkin. Sitä paitsi vain pienillä osilla kunkin pikkuvaltion väestä oli vapaus menetettävänään. Ne olivat orjayhteiskuntia.

Olen miettinyt koko ajan kreikkalaisia jumalia ja niiden pikkumaisuutta ja julmuutta. Sain juuri luetuksi Jean-Paul Sartren näytelmän nimeltä Kärpäset, sen englanninkielisen version. Kärpäset olivat uusi maanvaiva Argoksessa, jossa Elektra on alistettu palatsinpiian asemaan ja Aigistos ja Klytaimnestra olivat vallassa. Orestes oli lähtenyt maanpakoon.

Tämä on vain yksi esimerkki kaikista löydöistäni joita olen tämän kevään ja kesän aikana tehnyt. Tämä ei ole Sofokleen Elektra. Kärpäset ovat jotain muuta kuin tavallisia kesän paarmoja. Mutta Sartren näytelmän perustarina on sama asia kuin muissakin antiikin tragedioissa: kysymys vastuusta. Sofokles esittää tietysti saman kysymyksen kuin Sartrekin: koska on tapahtunut murha ja kuninkaan lapset ovat vailla suojaa kun kuningas vaihtuu: onko lapsilla oikeus tappaa vallananastajat?  Ja vielä enemmän: koska Orestes osaa miekan käytön, nauttiiko hän vastustajiensa tappamisesta? Mitä Elektra-sisko siihen sanoo?

Seremoniamestarina ja ohjaajana toimii itse Zeus. Kun Elektra ja Orestes miettivät mitä tehdä, he pyytävät yksinkertaisesti Zeusta iskemään palatsiin salamalla. Zeus väittää että jumalilla ei ole oikeutta tehdä mitä tahansa. Tässä siis esitetään että ihmisten asioihin sekaantuvilla jumalilla on omia sääntöjään. Suurin osa jumalista tuntuu näytelmissä kyllä toimivan aivan vain oikkujensa mukaan, olen siitä varma.

Ajattelin ensin, että Sartre halusi nostaa esiin semmoisen kysymyksen että jospas helleenien kulttuuri on ollut sillä lailla saranakohdassa, että sieltä pitää osoittaa joku muu kuin mielivalta syylliseksi ihmisten elämän surkeuksiin. Että ehkä Sartre ajatteli yhteiskuntafilosofiaansa sillä tavalla, että se ei olekaan sattumanvarainen prosessi, vaan että jossakin on olemassa periaatteita ja moraalisia säädöksiä joiden mukaan pitäisi elää vaikka olisi mikä.

Ehkä Sartre puhuu salavihkaa katolisen kirkon puolesta: jospa se ohjaa ihmiset uskomaan muuhun kuin julmaan ja kostavaan jumalaan ja sillä lailla ihmiskunta pelastuu? Siinä oli pitkä jakso jossa sisar ja veli miettivät murhiensa oikeutusta. Zeuksen sääntö oli yksinkertainen: hän ei voi asettua jonkin yksittäisen ihmisen puolelle ja tehdä ihmetöitä, vaan hänet on määrätty toimimaan siellä sivussa. Että ihmisten on ratkaistava omat ongelmansa itse.

En ole lukenut Sartren filosofisia opuksia, niin että tietäisin mihin hän asettaa säännöt esimerkiksi väkivallasta. Ei tietenkään riitä, että hän ilmoittaa ettei Zeus iske salamalla Argoksen palatsiin. Tässä on mukana myös muita yliluonnollisia otuksia kuin Zeus, nimittäin ne kärpäset. Sartre oikeastaan luo sellaisen yhteisön kuvan jossa on ylijumala ja sitten sen touhukkaat apulaiset. Kamalia paarmoja ne ovatkin. Oikeasti ne ovat tietenkin raivottaria. En ole vielä saanut selvää siitä, mitä sääntöjä ja kenen luvalla raivottaret noudattavat.

On tullut selväksi ajat sitten, että ne olympolaiset tekevät mitä lystäävät eivätkä tunnu olevan vastuussa millekään taholle. Silti nimenomaan niille jumalille on annettava jopa uhrilahjoja. Tapettava varsinkin nuoria ihmisiä jumalten alttareille. Niitä kutsutaan uhrilahjoiksi.

Sartren näytelmän perusjuttu on tässä tappamisen oikeutus. Argoksen asukkaat ovat onnettomia. On vaikea sanoa mistä se johtuu. Totta on että Agamemnon on tapettu pois ja kuninkaan lasten oikeudet ovat lakanneet. Mutta sitten on Klytaimnestra, joka on entisen kuninkaan vaimo. Vaimoilla ei ole kansalaisoikeuksia. Voiko ihmisellä, joka ei voi valita elämäänsä ja suuntaansa olla omaa moraalia, jonka puutteesta häntä pitäisi rangaista?

Tuo on yksi ydin joka näissä tragedioissa on. Jean-Paul Sartre oli eksistentialisti. Tässä näytelmässä hän selvästi asettuu kyllä jonkinmoisen emansipaation kannalle. Ettei tässä olisi mukana myös psykologiaa? Elektra vihasi tulenpalavasti äitiään eikä sellainen vihasuhde ole ehkä kovin harvinainen vaikka ei jumalallisia vaikutuksia mistään päin tulisikaan. On kyllä olemassa jumalatar, joka oli nuorten tyttöjen ja lasten suojelija: Artemis. Hän on myös metsästäjä. Siltä vaikutti että Artemis oli sitä mieltä että tyttöjen piti harjoittaa ruumistaan ja kehittyä voimakkaaksi, koska sillä tavalla nainen oppi ottamaan oman paikkansa.

Mutta naiset eivät olleet vapaita kansalaisia.  Sartre näkyy julkaisseen (?) Kärpäset vuonna 1943, tästä kirjasta ei käy ilmi milloin on ollut ensiesitys. Oliko Ranskassa teatteriesityksiä Saksan miehityksen aikaan? Voisin kuvitella että hän on ollut saksalaisten silmälläpidon alainen.

Argoksen kaupungin tilanne on kuvattu niin, että ainakin minun mieleeni nousee kuvia Ranskan vastarintaliikkeen ajalta. Ihmiset pelkäävät varsinkin vieraita ihmisiä. Orestes yrittää kysyä kaupunkilaisilta miten palatsissa menee ja ihmiset sulkevat kiireesti ovensa. Zeus sitten alkaa vähitellen kertoa, että palatsissa on ongelmia. Mutta tuskin Sartre oli ajatellut että kyseeseen tulisi pelkkä palatsivallankumous. Uskoiko hän vallankumoukseen miehitetyssä maassa?

Kärpäset surisivat ympäriinsä joka tapauksessa. Oliko Oresteen ja Elektran ainut mahdollisuus tappaa hallitsijapari? Sartre ja Sofokles sen ovat tietenkin päättäneet aiemmin, ne kirjailijat.

Kärpäset, ne äänekkäät paarmat, varmaan symboloivat Gestapoa. Sehän oli miehityksestä vastaava virasto.


Pandemian aikaan olen huomannut miten tarpeellinen oma kirjasto on. Kirjasto ei vuosi sitten tainnut olla edes auki. En ole katsonut mikä juuri nyt on tilanne.  Oma kirjasto on tietenkin tarpeen muulloinkin, varsinkin käsikirjasto. Aina tulee kysymyksiä joihin täytyy saada vastaus.

Minulla on pieni runohylly ja sen alimmilla hyllyillä on draama. Tragedian kirjoittajia kutsuttiin runoilijoiksi. Runohyllyllä on piileksinyt varmaan vuodesta 1990 runo-opus nimeltä Kreikkalaisia iltoja (Pekka Piirto, WSOY 1990):
”kun Anaksagoras kauan sitten kuusiemenineen ja kuukivineen ajettiin
maanpakoon en nähnyt Melippos pieni poika kuun kirkastuvan”

Naamioinnin taito

Ei ole minun itsenäisyyspäiväni. Se on muutaman muun, jotka tunnen. Vaikka en ole varma tunnenko näinä aikoina ketään. En juuri puhu kenenkään kanssa. Se voi johtua siitä että olen kuukausikaupalla olen ollut pää kiinni noissa kreikkalaisissa.

Ne eivät kuitenkaan häviä ikinä. Muistan kyllä oikein hyvin että koulun mielestä minua sivistetään aivan vain minua itseäni varten. Nyt ei ollut enää kyse kansakunnan tilasta. Ne opettajat tulivat selvästi toisesta maailmasta, siitä sotaa edeltäneestä. Monet heistä oli opetettu jäykkään kuuliaisuuteen, mutta oli siinä kyllä paljon muutakin, vanhaa Eurooppaa. Pahimmista jutuista ei puhuttu historian tunnillakaan. Ei puhuttu, vaikka oli antisemitismistä ja juutalaisten tappamisista uutisia myös lehdissä. Menin oppikouluun 1955, silloin oli vasta kymmenen vuotta sodan päättymisestä.

Pahinta olivat aamuhartaudet. En muista enää kuka jyrisi sellaista, että Suomi on selviytynyt ja se rinnastuu Israeliin koska sekin selviytyi ja sen vuoksi suomalaiset ovat valittu kansa. En muista keskustelleeni siitä aamunavauksesta kenenkään kanssa. Minusta sen avauksen päättelyketju ei toiminut.

Pian sen jälkeen tuli oikein taotuksi päähäni: tytöt eivät voi koskaan oppia matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa. Opettaja katsoi suoraan tyttöjen suuntaan ja minä uskoin. Meitä silti raahattiin kemian luokkaan tekemään kokeita. Opettaja oli varmasti vihainen siitä, että sen oli pakko sietää meitä luokkahuoneessaan, mutta ei voinut mitään sille että koulua johdettiin opetushallituksesta, niin että ei yksittäinen opettaja voinut oppimäärille mitään. Pojista tulisi kuitenkin uusien urien aukojia.

Vähän myöhemmin tuli säännönmukaisia pyörtymisiä aamunavauksissa. Oppilaita kuljetettiin muiden ohi ja päitä viistäen ulos jumppasalista. Ne olivat aivan oikeasti tajuttomia. Aamunavaukset olivat pakollisia koska kaikki kuuluivat evankelisluterilaiseen kirkkoon. Eivät kuitenkaan aivan kaikki. Oli sellaisia muutama koulussa jotka uskonnon vuoksi eivät tulleet kouluun lauantaisin.

Itsenäisyyspäiväna oli lauluna siniristilippumme. Muistan joskus kyselleeni lipusta piirustuksenopelta. Tarkoitukseni oli tietysti kysyä, että minkä takia lippua pitää palvoa. Olin lukenut että alkuasukkailla oli esineitä, joita palvotaan mutta ei meillä. Minusta niitä oli selvästi. Raamattua piti lukea uskontotunnilla ja siellä esiteltiin kultainen vasikka.

Olin silloin tällöin lomalla isoäidin luona. Navetassa oli vasikoita, kanoja, muutama lammas ja tietysti navettakissoja, jotka söivät hiiret pois. Tätini lauloi aina lehmiä lypsäessään ja ne lypsivät hyvin. Minä ruokin kanat ja kävin hakemassa heiniä lehmille. Silitin vasikoita, jotka tulivat lähelle ja puskivat kättäni. Tajusivat että en ole aikuinen.

Eläinten kanssa oli kivaa. Saatoin kertoa sitten loman jälkeen koulutovereille että ei näkynyt kultaisia vasikoita vaikka täti lauloi aarioita ja sillä on kaunis ääni. Elämä oli sillä tavalla hankalaa että en voinut oikein uskoa mihinkään muuhun kuin omiin silmiini. Kasvaminen on aina ankaraa työtä.

Esimerkiksi buddhalaiset hymyilevät sitä että kirkoissa istuu ihmisiä palvomassa kolmipäistä jumalaa. Eivät ne ole pahantahtoisia. Hinduillakin on Shiva jolla on monta kättä ja taitaa olla jalkojakin. Mutta se tanssii. Tanssi oli jotain jonka ymmärsin. Olin aina joskus elokuvissa ja välillä projektori meni rikki. Ihmiset rupesivat nykimään. Siinä näkyi miten jalat ja kädet liikkuvat aivan vain kun kävelee, ei tarvitse edes juosta. Konehuoneen ihminen nosti katseensa kirjasta jota oli lukemassa ja havahtui nostamaan filmin kelalleen ja ihmisten kävelystä tuli tavallista.

Useimmista jutuista pystyin puhumaan isän kanssa. Minun ei tarvinnut välittää niistä ukoista pilvien päällä, koska niiden olemassaolosta ei ole mitään havaintoja. Joku kaveri väitti nähneensä enkelin, mutta sillä oli kova kuume ja kohta se rahdattiin sairaalaan.  Maailma oli vähän aikaa aivan jengoillaan.

Olen ollut umpisukkeluksissa kreikkalaisten kanssa. En ole ollut fiktiivisissä maailmoissa, en paossa, vain lukenut Euripideen näytelmiä. Hyvien suomentajien opus! Hyvyys määrittyy niin, että heidän suomensa ei asetu poikkiteloin, kun yritän ymmärtää monimutkaisia suhteita eurooppalaisen kulttuurin ensimmäisen kukoistuksen aikana.  Jumalat asettuvat paikoilleen ihmisten kuvana ja ihmiset vetoavat niihin hulluihin minkä kerkiävät.
Kreikkalaisen tragedian maailma on aika selvä kuva ihmisistä, eikä se oleellisin osin poikkea lainkaan meidän maailmastamme joka on vielä olemassa hellekesän 2021 aikana, ulkona on varmasti jo 30 astetta lämmintä, varjossa.

Luin Länsimaiden perikadon (Osvald Spengler) ja Raamatun ylioppilaskesänä 1965. Olin Ruotsissa tiskaamassa astioita. En lukenut sinä kesänä mitään muuta. Olin 19-vuotias, elokuussa täytin 20, mutta sitten olin jo Tampereella etsimässä asuntoa opiskelutalveksi. Menin opiskelemaan Draamastudioon. Sinä syksynä teatterihistorian luentosarjassa käytiin läpi ne kreikkalaiset. Nyt keväällä luin uudelleen osia Nietzschen Tragedian synnystä ja muistin sen kirjan. Oli siinä ymmärtämistä, mutta Nietzsche oli hauska.

Minulla on lisää noita kreikkalaisia. Ne ovat englanniksi, mutta ovat helppoa kieltä. Olen lukenut myös Otto Mannisen Medeian (WSOY 1949). Siinä Imettäjä selittää mistä kaikki alkaa:
”Jos Argo-laivaa päästäneet päin Kolkhista
ei siniseinät Loukuttaja-luodot ois,
jos kaattu yht’ ei Pelion-vuoren petäjää
ois airoiks soutaa sankareitten retkellään
noin Peliaalle noutoon taljan kultaisen,
ei ois Medeia, emäntäni, Iolkos-maan
kuninkaanlinnaan silloin kanssa Iasonin
pois purjehtinut lemmen vimman viemänä,
ei isänmurhaan tyttäriä Peliaan
ois vietellyt, ei miehineen ja lapsineen
Korinthoon jäänyt. Pakolaisna saapui, vaan
on päässyt kaiken kaupungin hän suosioon
ja kaikess’ ollut apu altis Iasonin:
siit’ onni korkein koituukin ja siunaus,
ett’ epäsopu miest’ ei naisest’ erota.”

Alakerran työpöydällä on myös Apollonius of Rhodes’n opus The Voyage of Argo. The Argonautica, siis Rhodoksen Apollonioksen kertomus Argon retkestä. Sitä olen aloittanut jo vuosia sitten. Kirjojen kanssa käy usein niin, että vanhemmat jäävät odottamaan uusien kirjojen varjoon.

Ei ole kauan siitä kun Teemalla oli Euripideen Medeia, italialaisena tuotantona ja 1960-70 -lukulaisesti esitettynä mutta kuitenkin Kreikassa. En muista miten suomennos oli tehty, minusta se ei ollut tuo Otto Mannisen suomennos. Medeiana oli sen ajan italialainen filmitähti Gina Lollobrigida, aika räikeästi maskeerattuna. Olisipa käytetty antiikin kreikkalaisia maskeja! Olisi voinut olla parempi lopputulos.

Naamiot kertovat antiikista joskus enemmän kuin itse tekstit. Helleenit eivät yrittäneet näyttää arkaaista todellisuutta: tekstithän ovat selvästi ihmisten puhumia, ihmisten ongelmista. Ne ovat olleet mielentilan tai yhteiskunnallisen aseman kuvaajia. Olen nähnyt kuvia maskeista, etruskitaiteilijat ovat maalanneet niitä naamioita esimerkiksi maljakoihin. Roomassa on suuri etruskimuseo, jossa olisin halunnut viettää koko päivän. Ainakin silloin se sijaitsi Villa Giuliassa.

Olin aika hämmästynyt törmätessäni etruskeihin Euripides-opuksen viimeisessä näytelmässä Rhesos. Ehkä heiltä olisi saatavissa koko näyttämökuvasto? Siis antiikin teatterin? Oliko heillä itsellään teatteria? Kyllä he ovat ainakin teatterista pitäneet, koska niitä näyttelijöitä vaaseissa ja maljakoissa on.

Rhesos ei ollut Euripideen kirjoittama. Etruskit olivat troijalaisten puolella sotimassa, kun taas kreikkalaiset olivat yksin piirittämässä sitä samaa Troijaa. Niistä on löydetty viitteitä, että olisivat asuneet Aasian puoleisella rannalla, siis etruskit. Siellä Aasian puolella olisi viitteitä etruskin kielestä vieläkin.


Kun ajattelee historian tutkimuksen vaikeuksia, niin harmittaa, että aina ovat sodat tuhonneet kaiken. Se Troijakin piti niin kertakaikkiaan polttaa, ettei siitä jäänyt mitään.

Se leffa ei ollut huono, se italialainen Medeia. Mutta jännittävästi nämä tekstit tuovat mieleen teatterin ritualistisen taustan. Uhrilehto oli usein tapahtumapaikkana. Jumalat vaihtelivat mutta ne halusivat uhrinsa. Aivan ilmeisesti jumalat, eli papit, ovat tarvinneet ihmisuhreja. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi?