Naamioinnin taito

Ei ole minun itsenäisyyspäiväni. Se on muutaman muun, jotka tunnen. Vaikka en ole varma tunnenko näinä aikoina ketään. En juuri puhu kenenkään kanssa. Se voi johtua siitä että olen kuukausikaupalla olen ollut pää kiinni noissa kreikkalaisissa.

Ne eivät kuitenkaan häviä ikinä. Muistan kyllä oikein hyvin että koulun mielestä minua sivistetään aivan vain minua itseäni varten. Nyt ei ollut enää kyse kansakunnan tilasta. Ne opettajat tulivat selvästi toisesta maailmasta, siitä sotaa edeltäneestä. Monet heistä oli opetettu jäykkään kuuliaisuuteen, mutta oli siinä kyllä paljon muutakin, vanhaa Eurooppaa. Pahimmista jutuista ei puhuttu historian tunnillakaan. Ei puhuttu, vaikka oli antisemitismistä ja juutalaisten tappamisista uutisia myös lehdissä. Menin oppikouluun 1955, silloin oli vasta kymmenen vuotta sodan päättymisestä.

Pahinta olivat aamuhartaudet. En muista enää kuka jyrisi sellaista, että Suomi on selviytynyt ja se rinnastuu Israeliin koska sekin selviytyi ja sen vuoksi suomalaiset ovat valittu kansa. En muista keskustelleeni siitä aamunavauksesta kenenkään kanssa. Minusta sen avauksen päättelyketju ei toiminut.

Pian sen jälkeen tuli oikein taotuksi päähäni: tytöt eivät voi koskaan oppia matematiikkaa, fysiikkaa tai kemiaa. Opettaja katsoi suoraan tyttöjen suuntaan ja minä uskoin. Meitä silti raahattiin kemian luokkaan tekemään kokeita. Opettaja oli varmasti vihainen siitä, että sen oli pakko sietää meitä luokkahuoneessaan, mutta ei voinut mitään sille että koulua johdettiin opetushallituksesta, niin että ei yksittäinen opettaja voinut oppimäärille mitään. Pojista tulisi kuitenkin uusien urien aukojia.

Vähän myöhemmin tuli säännönmukaisia pyörtymisiä aamunavauksissa. Oppilaita kuljetettiin muiden ohi ja päitä viistäen ulos jumppasalista. Ne olivat aivan oikeasti tajuttomia. Aamunavaukset olivat pakollisia koska kaikki kuuluivat evankelisluterilaiseen kirkkoon. Eivät kuitenkaan aivan kaikki. Oli sellaisia muutama koulussa jotka uskonnon vuoksi eivät tulleet kouluun lauantaisin.

Itsenäisyyspäiväna oli lauluna siniristilippumme. Muistan joskus kyselleeni lipusta piirustuksenopelta. Tarkoitukseni oli tietysti kysyä, että minkä takia lippua pitää palvoa. Olin lukenut että alkuasukkailla oli esineitä, joita palvotaan mutta ei meillä. Minusta niitä oli selvästi. Raamattua piti lukea uskontotunnilla ja siellä esiteltiin kultainen vasikka.

Olin silloin tällöin lomalla isoäidin luona. Navetassa oli vasikoita, kanoja, muutama lammas ja tietysti navettakissoja, jotka söivät hiiret pois. Tätini lauloi aina lehmiä lypsäessään ja ne lypsivät hyvin. Minä ruokin kanat ja kävin hakemassa heiniä lehmille. Silitin vasikoita, jotka tulivat lähelle ja puskivat kättäni. Tajusivat että en ole aikuinen.

Eläinten kanssa oli kivaa. Saatoin kertoa sitten loman jälkeen koulutovereille että ei näkynyt kultaisia vasikoita vaikka täti lauloi aarioita ja sillä on kaunis ääni. Elämä oli sillä tavalla hankalaa että en voinut oikein uskoa mihinkään muuhun kuin omiin silmiini. Kasvaminen on aina ankaraa työtä.

Esimerkiksi buddhalaiset hymyilevät sitä että kirkoissa istuu ihmisiä palvomassa kolmipäistä jumalaa. Eivät ne ole pahantahtoisia. Hinduillakin on Shiva jolla on monta kättä ja taitaa olla jalkojakin. Mutta se tanssii. Tanssi oli jotain jonka ymmärsin. Olin aina joskus elokuvissa ja välillä projektori meni rikki. Ihmiset rupesivat nykimään. Siinä näkyi miten jalat ja kädet liikkuvat aivan vain kun kävelee, ei tarvitse edes juosta. Konehuoneen ihminen nosti katseensa kirjasta jota oli lukemassa ja havahtui nostamaan filmin kelalleen ja ihmisten kävelystä tuli tavallista.

Useimmista jutuista pystyin puhumaan isän kanssa. Minun ei tarvinnut välittää niistä ukoista pilvien päällä, koska niiden olemassaolosta ei ole mitään havaintoja. Joku kaveri väitti nähneensä enkelin, mutta sillä oli kova kuume ja kohta se rahdattiin sairaalaan.  Maailma oli vähän aikaa aivan jengoillaan.

Olen ollut umpisukkeluksissa kreikkalaisten kanssa. En ole ollut fiktiivisissä maailmoissa, en paossa, vain lukenut Euripideen näytelmiä. Hyvien suomentajien opus! Hyvyys määrittyy niin, että heidän suomensa ei asetu poikkiteloin, kun yritän ymmärtää monimutkaisia suhteita eurooppalaisen kulttuurin ensimmäisen kukoistuksen aikana.  Jumalat asettuvat paikoilleen ihmisten kuvana ja ihmiset vetoavat niihin hulluihin minkä kerkiävät.
Kreikkalaisen tragedian maailma on aika selvä kuva ihmisistä, eikä se oleellisin osin poikkea lainkaan meidän maailmastamme joka on vielä olemassa hellekesän 2021 aikana, ulkona on varmasti jo 30 astetta lämmintä, varjossa.

Luin Länsimaiden perikadon (Osvald Spengler) ja Raamatun ylioppilaskesänä 1965. Olin Ruotsissa tiskaamassa astioita. En lukenut sinä kesänä mitään muuta. Olin 19-vuotias, elokuussa täytin 20, mutta sitten olin jo Tampereella etsimässä asuntoa opiskelutalveksi. Menin opiskelemaan Draamastudioon. Sinä syksynä teatterihistorian luentosarjassa käytiin läpi ne kreikkalaiset. Nyt keväällä luin uudelleen osia Nietzschen Tragedian synnystä ja muistin sen kirjan. Oli siinä ymmärtämistä, mutta Nietzsche oli hauska.

Minulla on lisää noita kreikkalaisia. Ne ovat englanniksi, mutta ovat helppoa kieltä. Olen lukenut myös Otto Mannisen Medeian (WSOY 1949). Siinä Imettäjä selittää mistä kaikki alkaa:
”Jos Argo-laivaa päästäneet päin Kolkhista
ei siniseinät Loukuttaja-luodot ois,
jos kaattu yht’ ei Pelion-vuoren petäjää
ois airoiks soutaa sankareitten retkellään
noin Peliaalle noutoon taljan kultaisen,
ei ois Medeia, emäntäni, Iolkos-maan
kuninkaanlinnaan silloin kanssa Iasonin
pois purjehtinut lemmen vimman viemänä,
ei isänmurhaan tyttäriä Peliaan
ois vietellyt, ei miehineen ja lapsineen
Korinthoon jäänyt. Pakolaisna saapui, vaan
on päässyt kaiken kaupungin hän suosioon
ja kaikess’ ollut apu altis Iasonin:
siit’ onni korkein koituukin ja siunaus,
ett’ epäsopu miest’ ei naisest’ erota.”

Alakerran työpöydällä on myös Apollonius of Rhodes’n opus The Voyage of Argo. The Argonautica, siis Rhodoksen Apollonioksen kertomus Argon retkestä. Sitä olen aloittanut jo vuosia sitten. Kirjojen kanssa käy usein niin, että vanhemmat jäävät odottamaan uusien kirjojen varjoon.

Ei ole kauan siitä kun Teemalla oli Euripideen Medeia, italialaisena tuotantona ja 1960-70 -lukulaisesti esitettynä mutta kuitenkin Kreikassa. En muista miten suomennos oli tehty, minusta se ei ollut tuo Otto Mannisen suomennos. Medeiana oli sen ajan italialainen filmitähti Gina Lollobrigida, aika räikeästi maskeerattuna. Olisipa käytetty antiikin kreikkalaisia maskeja! Olisi voinut olla parempi lopputulos.

Naamiot kertovat antiikista joskus enemmän kuin itse tekstit. Helleenit eivät yrittäneet näyttää arkaaista todellisuutta: tekstithän ovat selvästi ihmisten puhumia, ihmisten ongelmista. Ne ovat olleet mielentilan tai yhteiskunnallisen aseman kuvaajia. Olen nähnyt kuvia maskeista, etruskitaiteilijat ovat maalanneet niitä naamioita esimerkiksi maljakoihin. Roomassa on suuri etruskimuseo, jossa olisin halunnut viettää koko päivän. Ainakin silloin se sijaitsi Villa Giuliassa.

Olin aika hämmästynyt törmätessäni etruskeihin Euripides-opuksen viimeisessä näytelmässä Rhesos. Ehkä heiltä olisi saatavissa koko näyttämökuvasto? Siis antiikin teatterin? Oliko heillä itsellään teatteria? Kyllä he ovat ainakin teatterista pitäneet, koska niitä näyttelijöitä vaaseissa ja maljakoissa on.

Rhesos ei ollut Euripideen kirjoittama. Etruskit olivat troijalaisten puolella sotimassa, kun taas kreikkalaiset olivat yksin piirittämässä sitä samaa Troijaa. Niistä on löydetty viitteitä, että olisivat asuneet Aasian puoleisella rannalla, siis etruskit. Siellä Aasian puolella olisi viitteitä etruskin kielestä vieläkin.


Kun ajattelee historian tutkimuksen vaikeuksia, niin harmittaa, että aina ovat sodat tuhonneet kaiken. Se Troijakin piti niin kertakaikkiaan polttaa, ettei siitä jäänyt mitään.

Se leffa ei ollut huono, se italialainen Medeia. Mutta jännittävästi nämä tekstit tuovat mieleen teatterin ritualistisen taustan. Uhrilehto oli usein tapahtumapaikkana. Jumalat vaihtelivat mutta ne halusivat uhrinsa. Aivan ilmeisesti jumalat, eli papit, ovat tarvinneet ihmisuhreja. Sitä on vaikea ymmärtää, miksi?