Tikankolo

Arkhilokhosta on ehkä suomentanutkin joku. Mutta en yritä itse ruveta suomentajaksi. Runossa on oltava paljon eksaktimpi kuin proosan suomentamisessa. Siinä käy aivoissakin aivan erilainen kuhina.

Runon on avauduttava mahdollisimman selvästi ja niin että suuntia on paljon. Ei saa ottaa vain yhtä ja tyytyä siihen. Pitää ehkä suomentaessaan miettiä kaikkia niitä joita on viime aikoina ajatellut, niitä tuntemiaan.

Olen lukenut aamulla uutisia myrskyistä ja pandemiasta ja epätietoisista ihmisistä jotka kulkevat sormi suussa tai hypistellen maskia. Arkhilokhos eli 500-luvulla eaa, näin on ollut aina:

121
Grief and fasting in anguish
Strike city street and dinner table.
We complain, we dream, we blame.
This sea-cyclone calamity,
This storm-wave pounding our hearts
− with hiss and thunder together
It climbed to knock flat
With an orchard of foam on top −
Has mauled us and choked us with hurt.
What are backbones if not ramrods?
The gods toughen us, Perikles,
To stand this pain. Fortune, misfortune;
Misfortune, fortune. Grit your teeth.
Not all of us need to be women.
(Carmina Archilochi. The fragment of Archilochos. Tr. by Guy Davenport. University of California Press, 1964)

En vain tajua mitä tarkoittaa tuo viimeinen viittaus naisiin: ei meidän kaikkien tarvitse olla naisia. Naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ehkä Arkhilokhos oli sitä sorttia uljas soturi ja runoilija, että ei kumarrellut edes Pallas Athenea, Ateenan jumalatarta? Hän ei ottanut tosissaan edes uhrauksia ennen taisteluita, mutta ehkä miehet narskuttavat hampaitaan ja naiset itkevät?

Etsin aamulla jotakin tiettyä paperia laatikosta. Olen eri aikoina järjestänyt laatikoita erilaisiin tarpeisiin, en ole kirjoittanut laatikon sisäseinään sisäpintaan ”koulukeittiö”, ”kasvatusoppi”, niin kuin Pappa oli kirjoittanut. Tämä on sieltä sukutalosta peräisin, Papan aikoinaan hankkima kolmiosainen kirjahylly-laatikosto.  

Tarpeet muuttuvat. Aivan alimpana on käyttämättömiä kirjekuoria, niihin on harvoin tarvetta enää. Ylimmäisenä oli kirje tädiltäni, Papan tyttäreltä, joka kertoi että ei ole ajatellut ympärillään olevaa kaaosta mitenkään minusta johtuvaksi. En muista yhtään mistä kaaoksesta oli kysymys. Sen muistan hyvin että talon hella ei vetänyt, ei sitten millään. Sitä oli jatkunut kauan. Nuohous oli ollut kunnan tehtävä, sitten nuohoojat olivat vähentyneet ja sitten siitä tuli maksullista ja se piti tilata. Täti oli jo vanha eikä jaksanut pitää lukua siitä mitä olisi pitänyt tehdä, eikä sitten tehnyt. Hellaa minun piti sitten vain savustaa kunnes se viimein suostui lämmittämään vähän vettä ja keittiö lämpeni.

Olin ollut yötä kangaspuu-huoneessa ja heräsin aamulla hirveään meteliin. Niin kuin olisi pään sisällä räjäytelty. Kun heräsin kunnolla, huomasin että pääni on kyllä koossa eikä siinä ollut enempää reikiä kuin ennenkään. Juoksin ulos. Siellä oli käpytikka tai ehkä se harmaatikka ylhäällä, näki minut ja lensi nopeasti pois. Se oli tehnyt ammottavan reiän aivan ikkunan alle.

Täti oli herkkäuninen ja heräsi oven avaamiseeni. Että mitä minä meluan. Sanoin että nyt on kyllä paha juttu. Tikka oli hakemassa ikkunalaudan alta ruokaa. Se tietää kyllä onko sitä vai ei. Kun avattiin ikkuna, reikä kyllä näkyi mutta ei aivan ulotettu siihen, se oli räystäästä vähän alaspäin. Lautojen alla olivat tietenkin hirret. Hirret puolestaan olivat suurimmalta osin peräisin edellisestä talosta, joka oli purettu vuonna 1947, jolloin isoisä ja hänen isänsä kuolivat. Mamma tuli asumaan siihen. Sitten kun hän kuoli, se oli meidän kaikkien kesätalo.

Kun pidin tarpeeksi meteliä siitä tikankolosta ja muusta, joku sen nuohoojan sitten tilasi ja maksoi. Viimeksi kun olin siellä yötä ja yksin, viikon verran, hella veti kyllä. Marjojen syömisestä tuli vatsa kipeäksi. Maassa oli kuuraa. Piti juosta nopeasti pesulle saunaan, jonka katto oli romahtanut kauan sitten. Sehän oli olemassa jo kauan ennen sitä taloa. Isä siihen teki uuden katon vuonna 1963. Ehkä siihen oli jäänyt saumaukseen aukko?

Nyt tädin ikäpolvi, myös veljet, sisar ja serkut ovat kuolleet. Viimeksi siellä kesiä olleet eivät keränneet edes marjoja pensaista. Ne hehkuivat kypsyyttään ja punaisuuttaan, mutta ei ymmärtämättömyydelle mitään saa.  Me tädin kanssa kerättiin niitä marjoja ja keitettiin hilloja ja mehuja vuosikausia.

Vadelmapensaat oli tuotu sodan jälkeen Paukkulasta uuteen taloon kauas Pohjanmaalle. Keskellä siellä oltiin silti jollain lailla, koska sisaruksia oli. Tädin nuorempi veli ja poikakin kävi vähän aikaa lähellä olevaa kansakoulua.

Kirje on vuodelta 1993. En ollut silloin siellä öitä kuin joskus vähän myöhemmin syksyllä, mutta päiväseltään kävin ja kuljettiin kaupoissa ja asioilla hänen kanssaan, laitettiin sapuskaa. Täti oli siellä huhtikuusta syyskuun tai lokakuun loppuun. Kangaspuuhuoneesta en muista oliko siellä joku kutonut mattoa tai muuta. Ehkä Mamma joskus kauan sitten.  Mutta tädin kanssa paukuteltiin mattoja, kun naapuritalossa oli kesällä vanhassatuvassa kansalaisopiston piiri. Täti osasi tehdä kauniita mattoja. Minä en osannut. Hän sanoi joskus että vuosi 1945 oli vuosi 0. Sen jälkeen käsityötaito ja -taide oli ottanut ja kuollut. Hän kuljetti johonkin museoon joskus - siihen aikaan kulki vielä linja-autoja ja maallakin pääsi paikasta toiseen. Rupesin tajuamaan mitä on ollut ennen.

Varmaan tikka oli löytänyt monta muutakin hyvää paikkaa hakata. Poikasilleen se niitä hyönteisiä kaivoi. Entisen navetan takana oli vanha haavikko, jossa tikoilla oli pesäkoloja vaikka kuinka paljon. Jos se talomme on purettu, niin sitten tikat ovat menettäneet pesimäalueen. Samoin on laita, jos talo on myyty, koska rahallahan ne talot ostetaan ja sitten maalataan tikankolo umpeen. Sitten sen voi vaikka myydä uudestaan.

Siitä talosta ei voi puhua sen jälkeen kun sen henki kuoli. Talot ovat kylmiä ja mielenkiinnottomia sen jälkeen kun ne menettävät sen ihmisen, joka niillä tienoilla oli ollut lapsesta saakka. Tai ne ihmiset, jos niistä oli perheeksi ja kodiksi asti. Satuin vain aamulla löytämään sen hengen kirjoittaman kirjeen. Oli onni että hän oli siellä silloin, jo silloin kun olin aivan pieni.