Kafkamaista

Aamulla oli pakko istua maksamaan perintäfirman laskua, vaikka vielä mielessä on tiedeohjelman kertomus Amerikkojen valtaamisesta. Radion kanssa on kivaa herätä. Eikä sen ohjelma saa olla turhanpäiväinen. Inhoan laskuja koska niissä on numeroita. Ne pahukset vähän väliä vaihtavat paikkaansa vaikka katsoisin kuinka tarkkaan ja pitäisin niitä sormella kiinni.

Sain juuri luetuksi  brittikirjailija Ian McEwanin pienen satiiriromaanin, jonka ensilehdellä lukee:
”Tämä pienoisromaani on sepitettä. Nimet ja henkilöt ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, ja kaikki yhtäläisyydet oikeiden torakoiden, niin elävien kuin kuolleiden, kanssa ovat sattumaa.”

Kirjailijan nimen ääntäminen on vaikeaa. Olen päätynyt siihen että se äännetään Jan Mäkuuän. Tai sukunimi ehkä Mäkuuen. Hän taitaa olla skotti syntyperältään. Kirjan nimi on Torakka. Käsittääkseni niistä inhottavista ja haisevista elukoista kirjoitti myös Franz Kafka novellissaan Muodonmuutos.  Se julkaistiin koulun äidinkielenopetukseen tarkoitetuissa (maailmankirjallisuuden?) mestarinovelleissa, muistaakseni, mutta kirja on juuri nyt poisjuossut, niin että en voi tarkistaa nimeä. On se novelli voinut olla vaikka Hiilisangolla ratsastaja tai Maalaislääkäri. Oppikoulun käyneet ihmiset muistavat sen 1950-60-luvulta.

En löydä oppikirjaa myöskään kustannusluettelosta, joissa pitäisi olla Kafkan tuotantoa. Kafkaa käsittelevä wikisivusto kertoo että Torakka on tarkoitettu pienoisromaaniksi. Sellainen on myös McEwanin kirja.
Se oppikoulun kirja tulee piilostaan sitten, kun en enää tarvitse sitä. Nyt se pysyy pois silmistäni. Muistan että kirja ei ole kauhean paksu. Muodonmuutos on voitu julkaistu erillisenä romaanina, mutta sen nimi ei siis ollut Torakka.


Joka tapauksessa McEwan kirjoittaa vauhdikkaasti. Tässä on brittipoliitikon Amerikan matkasta lyhyt selostus, joka kyllä tuntuu aika todelta. Sellaiseksi olen tottunut ajattelemaan maailman mahtavien välisen tutustumiskierroksen:
”Muuan miellyttävä miekkonen oli vaatimalla vaatinut häntä vierailemaan puolen miljoonan hehtaarin ranchillaan Idahossa. Viisi minuuttia myöhemmin toinen oli kutsunut hänet  sotaa edeltävän ajan kartanoonsa Lousianaan. Nämä anteliaat ja ystävälliset herrat tapasivat suhtautua kielteisesti keskusteluun ilmastonmuutoksesta sekä kansainvälisistä järjestöistä kuten YK:sta, NATOsta ja EU:sta. Jim oli ollut heidän joukossaan kuin kotonaan. Oli väistämätöntä. Että he kiinnostuivat myös brittien reversalismi-projektista ja päätyivät sen rahoittajiksi, vaikka monet katsoivatkin, että reversalismi sopi paremmin Britannian kaltaiseen pieneen maahan kuin Yhdysvaltoihin. Mutta ehkä Tupper saisi heidät muuttamaan mielensä. Viime aikoina mukaan oli usein kutsuttu saman ajatusmaailman kannattajiksi tiedettyjä Englannin parlamentin jäseniä. Mutta tällä kertaa pikaisesti järjestetty seminaari oli omistettu kokonaan käänteisvirtataloudelle.”

Tupperin etunimi on Archie ja hän käyttää kokouspaikkanaan omistamaansa hotellia Washingtonissa. Pienoisromaani on Otavan kustantamana ja Jaakko Kankaanpään suomentamana 2019. Amerikkalaispoliitikko, joka omista hotelleja, tuntuu jostain syystä aika tutulta tapaukselta. Tupperware? Amerikkalaiskodin rouvien kutsut, joissa myydään muoviastioita?

Sitten katsoin onko pienimmässä kirjahyllyssäni, siis lukemattomien kirjojen, McEwania. Oli, jopa kaksi kirjaa. Aloin eilen vähän jo unisena lukea hänen romaaniaan nimeltä Saturday. Torakasta tuli  mielikuva tarkasta kirjailijasta.  Ja kun tuossa englanninkielisessä ollaan neurokirurgin pään sisällä, niin tarkkuus korostuu. Onneksi minulla on paksu sanakirja hyllyssä. Sitä ei tarvinnut ostaa, se löytyi roskiksesta vuosia sitten.

Kansi on värikäs: pimeässä näkyy valaistu ikkuna ja korkea torni. Tornin takana lentää pyrstötähti.  Ne ovat oikealta nimeltään meteoriitteja tai asteroideja. Sellainen tappoi jonnekin Meksikon Jukatanin niemimaalle osuessaan maailmasta dinosaurukset ja ihmiset(kin) saivat sitten vuorollaan mahdollisuuden elää ja lisääntyä. Ihminen korotti itsensä Viisaaksi Ihmiseksi ja on sen verran tyhmä viisaudessaan, että on nyt hassaamassa elinmahdollisuutensa. Hyvää esimakua antaa tämänkertainen pandemia. Kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka eivät usko rokotuksiin ja kuolevat mieluummin, ei kukaan ole turvassa. Niiltä ihmisiltä jää jälkeen esimerkiksi kaikenlaista tekemätöntä työtä ja orpolapsia.

Kirjan kannessa on mainoksia kirjasta: The No. 1 bestseller ja ’Dazzling…profound and urgent’.  Minun on sitten lähitulevaisuudessa mietittävä millä lailla ajankohtainen.  McEwan tosin julkaisi kirjan jo vuonna 2005.  Kyllä silloinkin maailmaa kiersivät erilaiset virukset.

Kun asuin vuonna 1969 New Yorkissa pari kuukautta, en voinut välttyä tapaamasta torakoita. Ne napsahtelivat katoista ihmisten niskaan kun valot sammutettiin. Niitä oli yhtä lailla äidin serkun huoneistossa joka sijaitsi Riverside Driven ja 119. kadun kulmassa, ellei se ollut 109. katu.  Se ei ollut slummia.

Luettuani McEwanin Torakan jäin miettimään kuinka paljon Lontoon taloissa on torakoita. Kirjan kertomus keskittyy brittien ja amerikkalaisten yhteisiin intresseihin sen saman Tupperin valtakaudella. Torakat käyvät osin feromoneilla, enkä oikein pystynyt käsittämään millä tavalla, mutta minulla ei ole muutenkaan kokemusta valtaapitävien tavoista. Lopussa vaikutti siltä että torakat elivät yhtenä laumana sen takia, että voivat syödä toisiaan sitten kun ne liiskaantuivat kadulle jouduttuaan autojen alle. Harvinaisen yököttävää touhua.

Kirjojen suhteen minusta on tulossa ankarasti valikoiva. En kykene enää lukemaan esimerkiksi amerikkalaista kirjallisuutta suomeksi, ellei suomennos ole hyvä. Sen takia yritän löytää englanninkielisiä kirjoja. Sitten jään toivomaan että kielitaito on ennallaan eikä dementia odota nurkan takana.

Se lasku joka piti maksaa, oli nimeltään muistutuslasku ja tuli joltain perintäfirmalta. Sairaanhoitopiiri ensin korottaa laskunsa kaksinkertaiseksi ja sitten ei viitsi itse lähettää muistutuslaskuja. Itse ne ovat tehneet ne aiemmin. Laskuja ei saa panna väärään paikkaan, muuten tulee äkkiä korkoa korolle.

Sairaala alkaa muistuttaa silhuetiltaan Manhattania, jossa oli jäänyt parempia investointiaikoja odottamaan esimerkiksi Lower East Siden vuokrakasarmialue, sekin kämppä Dannyn luona jossa torakat napsahtelivat sängyn peitteelle pimeässä.  Tiilitalot, joiden seinustalla kiipeävät paloportaat, on jo purettu. Siitä ei ollut kovin pitkä satamaan jonne laivat aikoinaan rantautuivat. Isoisieni  aikaisesta siirtolaisbuumista oli aikaa jo, toinen oli lähtenyt lapsuusperheensä kanssa 1870-luvulla, toinen taas 1900-luvun alussa.

Suomen maaseudulla ihmisillä oli ajolähtö, koska täällä vain vanhin poika saattoi periä talon.  Tulirokko- ja tuhkarokko-epidemioita oli kaikkialla ja kurkkumätää ja lavantautia, niistä kamaluuksista huolimatta lapsia syntyi liikaa. Ei ollut rokotuksiakaan.

Yleisradio ja yleiset kirjastot

Ajattelen lukeneeni kirjan joka jollain tavalla etsi nimeä. En tarkoita sitä, että nimen etsiminen johtuisi siitä, että Touko Kauppinen kirjoitti esikoiskirjan. Eikä nimen hakeminen johdu siitäkään että luin sitä pieniä palasia silloin tällöin, lukeminen kesti, vaikka kirja oli ohut. Minua ei häirinnyt sekään että kirja ei kuulunut oikein mihinkään kategoriaan.

Päinvastoin. Luulen että se oli tarkoitus: olla kuulumatta kategorioihin. Sellainen se ei ole mitenkään tavaton suomalaisessa kirjallisuudessa. Siinä oli pätkissä ilmiselvää nikottelua. En oikein osaa mitään lajeja, eikä minun tarvitsekaan. Kirja voi olla niinku-kirja myös. Se ei tarkoita epämääräisyyttä, vaan sitä, että se voi olla omiaan aloittamaan prosesseja lukijan päässä. Sanoista on tarkoituskin tulla mielikuvia.

Kun aloitin Häikäisevien lukemisen oli omassa päässäni jonkinmoinen muutos. Useimmiten muutoksissa on kysymys ilmojen muuttumisesta ja sellaiseen tottuminen on vaikeata. Keväästä asti lämpötilatkin ovat menneet ylösalas koko ajan. Sijoitin siis maiseman sillalle, lähelle vesiä ja metsään ja minusta niistä oikein mainittiinkin.

Mutta sekään ei vielä saanut minua kuin harhailemaan jonkin aikaa pois kirjan lähettyviltä. Tietysti minulla on myös jatkuvasti paheneva nivelrikko eikä lääkäriin pääse, koska maassa on edelleen pandemia. Olen joutunut viimeisten vuosien aikaan kertomaan toistuvasti ihmisille joiden mielestä ilmaston muuttumisesta olisi pitänyt ilmoittaa paljon aikaisemmin, että kyllä minä siitä olen puhunut jo 1960-luvulla. Mutta kuka senttaria uskoisi.

Kauppisen Teoksen kustantama Häikäisevät on aika uusi kirja, se tuli käteeni kaupungin kirjastosta, jossa on hyviä kirjastonhoitajia. Tämä taisi olla uutuuksien hyllyssä, mutta ei niiden, joiden laina-aika on vain kaksi viikkoa. Koska nykyään julkaistaan kovasti harvoin kirja-arvosteluja, muistan aika hyvin kirjat, joista on jotain mainittu.

Kirjassa oli aivan selvästi kerrottuna miten ihmisten väliset suhteet muuttuvat kun ilmasto muuttuu.  Tosin ilmat ovat aina mitä sattuu, joten en oikeastaan voi yhdistää kirjaa maailmanlopun tilanteeseen. Tässä ihmiset tunsivat toisensa jo niin hyvin, että pystyivät lukemaan toistensa ajatukset ja kiipeämään toistensa päihin. Keskellä mustaa järveä tai merenlahtea soutajan päähän kaivautuminen oli kyllä aika tavalla riskaabelia. 

Olisi voinut tulla vaikka pahempikin trombi ja siinä sitä sitten olisi taas oltu. Nämäkin kaverukset olivat sen verran nuoria, että niiden päätä ei paljon palellut. Sellaisista saa lukea lehdissä. Päättömässä menossa täytyy olla aina todella skarppi.

Illansuussa eilen oli isompi uutinen se, että onneksi lähettivät Helsingin Musiikkitalosta livenä uuden RSO:n kapellimestarin ohjaaman konsertti. Kuuntelin koko konsertin. Mietin kuunnellessani, osaisinko sanoa että uusi ylikapellimestari on nero tai muuten vain hirveän hyvä. Näin lopun konsertista televisiosta (radiosta se tuli livenä) ja kapellimestari Nicholas Collon on nuori ja muistaakseni skotti. Hänellä on kihara pörrötukka, mutta hän ei ehkä ole sellaisesta kärsinyt niin kuin minä kärsin noin nuorena. 

Viimeisenä numerona oli Stravinskin Petruška. Luulin tähän asti että Petruška on Prokofjevin, mutta joka tapauksessa siinä minusta selvästi jolkotteli susi. Kauppisen kirjassakin on Hukka vähän väliä, omana lukunaan. Kirjan Hukka esiintyy paikoin, aika säännöllisin välein, mutta jotenkin Stravinski teki siitä merkittävämmän.  En muista kuka tai mikä se Stravinskin Petruška oli, mutta kovaa vauhtia se meni kun oli kiire.

En pidä mitenkään outona sitä että kuulen värejä ja näen musiikkia. Se kuuluu aivotoimintaani ja on kuulunut aina. Synesteetikko ei ole mitenkään harvinainen otus. Sain sen Hukan samoin kuin ne kaksi poikaa, päähenkilöt, liikkumaan musiikin tahtiin. Siinäkään ei ollut mitään outoa että kumpikaan ei erityisemmin hämmästynyt siitä, miten se toinen, joka kiipesi kivelle ja hävisi, oli sitten jossakin puiden alla, kuusen turvassa, nukkumassa. Kun minä olin lapsi 1950-luvulla sellaisia nukahtelemisia näytti tapahtuvan ihmisten keskellä aivan normaalisti. Metsät olivat vielä metsiä ja siitäkin johtui se, että ihmiset osasivat käpertyä kallionkoloon nukkumaan kun sadekin alkoi uhata.

Nyt semmoinen voisi olla vaarallista. Kirjassa se poika ei tainnut koko aikaa nukkua, vaan pojat tapasivat toisensa kadun vastakkaista puolta kulkiessaan. Mutta muuten kyllä ne pojat kulkivat niin nopeasti ja lujaa ja varsinkin etsiessään Sannaa, että harva siinä kyydissä olisi pysynyt mukana.

Tulin kyllä ajatelleeksi trombia, kun ne olivat siinä veneessä matkalla saareen. Trombeja ei ollut kun olin itse pieni. Olen nuorena juossut karkuun nousuvettä meren rannalla. En ollut huomannut että toiset olivat menneet jo lähelle metsää taaksepäin, polulle.  Nousuvesi voi olla voimakas jos on nousemassa myrsky samaan aikaan.

Joka tapauksessa: Stravinski on kyllä muutenkin kuvilla säveltäjä. Ei harvinaisen voimakas musiikki- ja lukuelämys ollut poikkeus. Kuka tahansa voi järjestää sellaisen itselleen. Siis: kotona voi järjestää huimia taide-elämyksiä ihan vain kahden kulttuuri-instituution voimin: kirjastosta saa kirjoja ja YLE on Yleisradio, meidän tänään 95-vuotias laitoksemme.  Saatiin aivan ilmeisesti hyvä ylikapellimestari radion sinfoniaorkesteriin. Yleisradiolle kiitos ja sitä myötä Suomelle että ymmärtää kirjastojenkin merkityksen!

Milloinkahan yleiset kirjastot tulivat Suomeen? Kai kuitenkin ennen vuotta 1926, jolloin radio aloitti?