Lauantaina on vapaata

Viime viikolla jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Onko noita nobelisteja liikaa englanninkielisiä? Nytkin palkinnon sai Sansibarista kotoisin oleva kirjailija Abdulrazak Gurnah. Hänen ensimmäinen kielensä oli kyllä ollut suahili. Mutta hän joutui pakenemaan saareltaan Englantiin 18-vuotiaana, kun siellä syntyi taisteluita, jotka liittyivät Tansanian syntyyn. Ilmeisesti silloin Sansibar tuli osaksi Tansaniaa, jota siihen asti oli kutsuttu nimellä Tanganjika.

Wikipediasta löytyy tietoa Tansanian kehityksestä: vuonna 1964 maa oli liittovaltio, johon kuului entinen Tanganjika ja Sansibar, nimeksi tuli Tansania. Sansibarin väestö on suurelta osin arabeja, kauppiaita, jotka tulivat luoneeksi kaupan kielen, suahilin. Gurnah’n kirjoja varmasti ruvetaan suomentamaan pian. Sen verran hänen kirjoistaan tiedän, että niissä käydään läpi maan kolonialistista historiaa. Mahtaako Afrikan itärannikolla olla suahilinkielistä kirjallisuutta?

Englanniksi kirjoittavalla on edelleen ehkä parhaimmat julkaisukanavat. Afrikasta suomennettu on todennäköisesti suurin osa englanninkielistä.  New York Rewiev of Books kertoi Gurnah’n tuotannosta: kirjailija käyttää paljon Sansibarin historiaa ja puhuu kolonialismin taakasta.  

Kaksikielisiä kirjoittajia ei välttämättä ole kaikkialla. Pitäisi olla niin, maissa olisi myös kääntäjäkoulutusta esimerkiksi kielten opiskelun yhteydessä. En tiedä onko näin esimerkiksi Suomessa. Hyvää käännöskirjallisuutta tulee parhaiten niin, että kääntäjä kääntää äidinkielelleen.

Sitten on tämä britti, Ian McEwan, en tiedä onko olemassa skottikeltiksi kirjoittavia ihmisiä, nimi on skottilainen. Walesin kelttiä kyllä opiskellaan koulussakin. Nämä kaksi silmiinosunutta kirjaa, Torakka ja Saturday, eivät tunnu olevan erityisesti skottilaisia aiheiltaan. En ole siitä saarivaltiosta kotoisin, enkä tiedä mitä siellä ajatellaan kielen ja identiteetin yhteydestä. Britanniassa on osavaltioina Englanti, Skotlanti ja Wales, lisäksi on pieni osa pohjois-Irlantia. Mutta jos ihminen alkaa kirjoittaa kirjoja niin kannattaa varmasti valita englanti. Sille avautuvat hetikohta maailmanmarkkinat, jos ovat ylipäänsä avautuakseen.

Kun kirjan nimi on Saturday, kertomus alkaa lauantaita vasten yötä ja päättyy hyvin aikaisin sunnuntaiaamuna. McEwan on rakentanut romaanin perinteisesti: on tapahtuma ja sitten joku menee pieleen eli teesi ja antiteesi. Sellaisen romaanin veto on yksinkertaisesti siinä, onnistuuko päähenkilön yritys päivän viemiseksi loppuun. Päähenkilö on neurokirurgi, mikä tarkoittaa eräänlaista riippumattomuutta. Mutta talo ja tavarat eivät ole pääosassa.

En tiedä sairaaloista muuten yhtään mitään paitsi sen, että niissä on hierarkia. Se taas on välttämätön sen takia, että neurokirurgia on hyvin vaikea alue ja vaatii suht. häiriöttömän tilan. Sen takia työtä tekee tiimi, joka on hitsautunut yhteen tietämään mitä on odotettavissa ja milloin. Kysymys on millisekunneista ja millimetrien pienen pienistä paloista. Olen nähnyt kuvia kirugiasta, jossa kirurgi katsoo leikkausaluetta mikroskoopin läpi. En tiedä kuinka kauan työn oppiminen kestää, mutta eiköhän siihen kymmenen vuotta mene, että ihminen uskaltaa päästää itsensä pitelemään sitä veistä, itsenäisesti. Juuri sen takia siinä on oltava tiimi, sen takia osasto ja koko sairaala on hierarkinen.

Kirjan lopulla kirjailija kiittää asiantuntijoita, jotka ovat kertoneet leikkauksista. Kirja on tietenkin fiktiota. Perjantaina kirurgiselle oli lähetetty kiireellisenä tapauksena nuori nainen, jonka näkökyky yllättäen meni. Kun Perowne oli leikkaajana, hän vielä vapaapäivänään lauantaina tarkistaa miten potilas voi. Vielä lauantaiyönä hän käy katsomassa miten potilas jaksaa.

Myös kirurgin vaimo on ollut hänen potilaansa. Kun luin tuon selityksen suhteen alusta ja että pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, jotka ovat alussa elämänsä rakentamisessa, tulin ynnänneeksi kirurgin iän: kyllä hän on selvästi yli 50-vuotias. Ellei hän ole ollut huippuhyvä ja nopea opiskelija. Kaikki  ovat nähneet pandemian aikaan kuvituskuvia sairaaloiden teho-osastoilta. Vuodet vierivät nopeasti jos on semmoisella osastolla töissä: on tiedettävä kaikki uusin mitä on tiedettävissä. Sen lisäksi käsien on oltava vakaat, koska virheitä ei saa sattua. Sitten ovat vielä kaikki koneet jotka ovat siinä ympärillä tekemässä tilasta vaikeaa. Silti koneilla on funktionsa.

Kun luen mitä tahansa  brittiläistä kirjallisuutta, melkein ensimmäiseksi mieleeni tulee, että se kuvaa luokkayhteiskunta. Sillä ei enää ole siirtomaita, mutta varmasti on vanhenevia sotilaita, joilla niilläkin on hierarkiansa. Siirtomaat saivat vapautensa vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Kirjan neurokirurgi tuntuu olevan rationaalinen. Mutta hän kärsii unettomuudesta. Kirjan kannessa on postirakennuksen torni ja sen takana kulkee tulipallo. Tulipallo päätyy olemaan jotain selvempää päivän mittaan: lentokone ja sitten vielä tarkemmin venäläinen lentokone, jossa on ilmeisesti tsetseenejä. Uutiset Heathrown lentokentältä ovat asiaankuuluvan epämääräisiä. Päivään mahtuu myös toinen ulkomaita koskeva uutinen: britit ovat lupautuneet tulemaan armeijoineen päivineen mukaan jenkkien yritykseen syöstä Saddam Hussein vallasta. Sitten on valtava rauhanmielenosoitus, joka sekoittaa Lontoon sen päivän liikenteen.

Mielenosoitus ja liikenteen ruuhkautuminen saavat aikaan myös selvän käänteen rauhallisessa päivässä, johon on siihen asti kuulunut vain kirurgin selvä suunnitelma vapaapäivästä. Hän oli matkalla pelaamaan ystäviensä kanssa squashia.

Päähenkilö on hermostunut, vaikka pääsi irti uhkailijoista, jotka olivat suuttuneet autonsa peilin rikkoutumisesta. Koko lopun päivän nyrkinisku rintakehään tuntuu kirurgin olossa, mahtava mustelma ja kipu. Kolari oli ensimmäinen kohtaus jolloin putosin pahemmin kärryiltä. En ymmärtänyt miten kirurgin ohjaama auto oli onnistunut vahingoittamaan ohitettavaa autoa. Ja miksi en käsittänyt: Lontoossahan on vasemmanpuoleinen liikenne.

Itse en ole äkkiä kysyttynä koskaan ymmärtänyt  missä on vasen ja missä oikea. En hahmota myöskään karttoja. Aivoissani on sillä kohtaa tyhjää tai aivosolut ovat vaihtaneet paikkaa. Siksi en tiedä mitä siinä kohtauksessa tapahtuu.

Peilin rikkoutumisesta suuttuneet kolme tyyppiä olivat jonkinlaisia rikollisia, eivät kuitenkaan halunneet poliisia paikalle. Edessä kulkeva tie on mielenosoittajia täynnä. Yksi kilpi jota marssijat kantavat sanoo ykskantaan: ”Not in my name!”. Brittien ei olisi tarvinnut liittyä liittoumaan vai mikä se olikin, kansan nimissä. Peilinsä rikkoneiden mielenlaatu ilmeni niin, että kun johtaja tulee kirurgin eteen, niin se ottaa tupakka-askin taskustaan ja kysyy ”Palaako?”.

Kirurgille se tarkoittaa tunnistettavuutta: noiden kanssa ei pärjää normaaleilla tavoilla. Kirurgi pääsee livahtamaan pois ja hänen squash-kaverinsa ovat vielä paikalla. Kirurgi päätyy suuttumaan syyttömille kavereilleen. Ja taisi hävitä myös. Mutta en ymmärrä squashistakaan yhtään mitään.

Lauantai etenee. Lapset ovat tulossa kylään ja vaimo on vielä töissä. Pitkin matkaa autolla mielenosoitusta väistellen kirurgi on näkevinään sen punaisen uhkaajien auton kannoillaan. Se ei ole tärkeää, koska hän tietää miten olla ja mennä. Luvassa on hyvä päivällinen lasten kanssa. Sitä ennen on tavattava dementikko-äiti ja haettava parempaa ruokaa kaupasta ja muistettava mitä viiniä voi juoda sen tai tämän ruokalajin kanssa.

Draama on rakennettu ja kertomuksen henkilöt on esitelty. Kirja on useista kohtauksista nivottu kokonaisuus, joka on johdonmukaisesti rakennettu. Rauhanmarsseissa marssineena ihmisenä muistan oikein hyvin Irakin invaasion. Joku oli ilmoittanut George W.  Bushille että Saddam piilottelee jossain joukkotuhoaseita. Meillä Suomessa muisteltiin Irakin kanssa kauppasopimuksia, rahantuloa. Se kauppa taisi loppua. Irak ei ole varmaan lähellekään selvinnyt senkertaisesta sodasta, vieläkään.

McEwan kertoo parissa kohtauksessa neurokirurgin työstä. Kirurgi miettii miltä aivot näyttävät, hän kuvittelee että ne näyttävät amerikkalaiselta esikaupunkialueelta ylhäältä nähtynä. Olen niitäkin nähnyt enkä käsitä vertauskuvaa. Ehkä hän ajattelee kortteleita aivolohkoina? Mutta kun hän on päästänyt tuon vertauskuvan sivuilleen, McEwan, kirurgia juuri noin kuvattuna ole olemassa, tuosta vertauskuvasta on vaikea päästä eroon.

Siis millä lailla esikaupunki? Tarkoittaako hän, että esikaupunkeihin ja niiden kortteleihin ohjaavat tiet ovat esimerkiksi verisuonia? Aivoissahan on paljon verta, koska aivot tarvitsevat ruokaa ja koska aivot kuljettavat veren mukana hermosoluille energiaa. Hermosolut kuljettavat toisia reittejä sitten tietoa siitä, mitä pitää pystyä tekemään ja milloin. Sitten siellä on myös aivonestettä ja lohkot ovat jonkinlaista hyytynyttä aivonestettä ja aivosoluja.

Ehkä. En ole tuosta nyt aivan varma, mutta ajatuskin amerikkalaisesta esikaupungista saa väristyksiä kulkemaan selkäpiissä.

Tuntuisi kamalalta kantaa pääkuorensa sisällä esikaupunkia. Niin että koska olen suomalainen niin minulla on Hervanta tai Huutoniemi tai Espoo ollut mallina aivoilleni? Esikaupungit ovat autoille suunniteltuja epäpaikkoja. Ne eivät liity toisiinsa. Kaikkien kaupunkien lähellä on ennen ollut kyliä ja pitäjiä, mutta ei niissä ole tarvinnut koko aikaa käydä kylässä.

On riittänyt kun on ollut kerran kuussa vaikka  markkinat jossain lähikaupungissa, että kaupunkien väki on saanut ruokaa. Ehkä se ei oikein ole hyvä vertauskuva. Elämä olisi aneemista, jos yhteys ei olisi edes vähän vilkkaampaa.  Elämä on tosin ennen ollut selvästi hitaampaa ja mietteliäämpää.

Romaanin käännekohdassa ennen loppua McEwan käyttää runoilija Matthew Arnoldin (1867) kirjoittamaa runoa nimeltä Dover Beach. Siinä on tämmöinen ajatus keskellä runoa:

”Sophocles long ago
Heard it on the Aegean, and brought
Into his mind the turbid ebb and flow
Of human misery; we
Find also in the sound a thought,
Hearing it by this distant northern sea.”

Kafkamaista

Aamulla oli pakko istua maksamaan perintäfirman laskua, vaikka vielä mielessä on tiedeohjelman kertomus Amerikkojen valtaamisesta. Radion kanssa on kivaa herätä. Eikä sen ohjelma saa olla turhanpäiväinen. Inhoan laskuja koska niissä on numeroita. Ne pahukset vähän väliä vaihtavat paikkaansa vaikka katsoisin kuinka tarkkaan ja pitäisin niitä sormella kiinni.

Sain juuri luetuksi  brittikirjailija Ian McEwanin pienen satiiriromaanin, jonka ensilehdellä lukee:
”Tämä pienoisromaani on sepitettä. Nimet ja henkilöt ovat kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, ja kaikki yhtäläisyydet oikeiden torakoiden, niin elävien kuin kuolleiden, kanssa ovat sattumaa.”

Kirjailijan nimen ääntäminen on vaikeaa. Olen päätynyt siihen että se äännetään Jan Mäkuuän. Tai sukunimi ehkä Mäkuuen. Hän taitaa olla skotti syntyperältään. Kirjan nimi on Torakka. Käsittääkseni niistä inhottavista ja haisevista elukoista kirjoitti myös Franz Kafka novellissaan Muodonmuutos.  Se julkaistiin koulun äidinkielenopetukseen tarkoitetuissa (maailmankirjallisuuden?) mestarinovelleissa, muistaakseni, mutta kirja on juuri nyt poisjuossut, niin että en voi tarkistaa nimeä. On se novelli voinut olla vaikka Hiilisangolla ratsastaja tai Maalaislääkäri. Oppikoulun käyneet ihmiset muistavat sen 1950-60-luvulta.

En löydä oppikirjaa myöskään kustannusluettelosta, joissa pitäisi olla Kafkan tuotantoa. Kafkaa käsittelevä wikisivusto kertoo että Torakka on tarkoitettu pienoisromaaniksi. Sellainen on myös McEwanin kirja.
Se oppikoulun kirja tulee piilostaan sitten, kun en enää tarvitse sitä. Nyt se pysyy pois silmistäni. Muistan että kirja ei ole kauhean paksu. Muodonmuutos on voitu julkaistu erillisenä romaanina, mutta sen nimi ei siis ollut Torakka.


Joka tapauksessa McEwan kirjoittaa vauhdikkaasti. Tässä on brittipoliitikon Amerikan matkasta lyhyt selostus, joka kyllä tuntuu aika todelta. Sellaiseksi olen tottunut ajattelemaan maailman mahtavien välisen tutustumiskierroksen:
”Muuan miellyttävä miekkonen oli vaatimalla vaatinut häntä vierailemaan puolen miljoonan hehtaarin ranchillaan Idahossa. Viisi minuuttia myöhemmin toinen oli kutsunut hänet  sotaa edeltävän ajan kartanoonsa Lousianaan. Nämä anteliaat ja ystävälliset herrat tapasivat suhtautua kielteisesti keskusteluun ilmastonmuutoksesta sekä kansainvälisistä järjestöistä kuten YK:sta, NATOsta ja EU:sta. Jim oli ollut heidän joukossaan kuin kotonaan. Oli väistämätöntä. Että he kiinnostuivat myös brittien reversalismi-projektista ja päätyivät sen rahoittajiksi, vaikka monet katsoivatkin, että reversalismi sopi paremmin Britannian kaltaiseen pieneen maahan kuin Yhdysvaltoihin. Mutta ehkä Tupper saisi heidät muuttamaan mielensä. Viime aikoina mukaan oli usein kutsuttu saman ajatusmaailman kannattajiksi tiedettyjä Englannin parlamentin jäseniä. Mutta tällä kertaa pikaisesti järjestetty seminaari oli omistettu kokonaan käänteisvirtataloudelle.”

Tupperin etunimi on Archie ja hän käyttää kokouspaikkanaan omistamaansa hotellia Washingtonissa. Pienoisromaani on Otavan kustantamana ja Jaakko Kankaanpään suomentamana 2019. Amerikkalaispoliitikko, joka omista hotelleja, tuntuu jostain syystä aika tutulta tapaukselta. Tupperware? Amerikkalaiskodin rouvien kutsut, joissa myydään muoviastioita?

Sitten katsoin onko pienimmässä kirjahyllyssäni, siis lukemattomien kirjojen, McEwania. Oli, jopa kaksi kirjaa. Aloin eilen vähän jo unisena lukea hänen romaaniaan nimeltä Saturday. Torakasta tuli  mielikuva tarkasta kirjailijasta.  Ja kun tuossa englanninkielisessä ollaan neurokirurgin pään sisällä, niin tarkkuus korostuu. Onneksi minulla on paksu sanakirja hyllyssä. Sitä ei tarvinnut ostaa, se löytyi roskiksesta vuosia sitten.

Kansi on värikäs: pimeässä näkyy valaistu ikkuna ja korkea torni. Tornin takana lentää pyrstötähti.  Ne ovat oikealta nimeltään meteoriitteja tai asteroideja. Sellainen tappoi jonnekin Meksikon Jukatanin niemimaalle osuessaan maailmasta dinosaurukset ja ihmiset(kin) saivat sitten vuorollaan mahdollisuuden elää ja lisääntyä. Ihminen korotti itsensä Viisaaksi Ihmiseksi ja on sen verran tyhmä viisaudessaan, että on nyt hassaamassa elinmahdollisuutensa. Hyvää esimakua antaa tämänkertainen pandemia. Kun on tarpeeksi ihmisiä, jotka eivät usko rokotuksiin ja kuolevat mieluummin, ei kukaan ole turvassa. Niiltä ihmisiltä jää jälkeen esimerkiksi kaikenlaista tekemätöntä työtä ja orpolapsia.

Kirjan kannessa on mainoksia kirjasta: The No. 1 bestseller ja ’Dazzling…profound and urgent’.  Minun on sitten lähitulevaisuudessa mietittävä millä lailla ajankohtainen.  McEwan tosin julkaisi kirjan jo vuonna 2005.  Kyllä silloinkin maailmaa kiersivät erilaiset virukset.

Kun asuin vuonna 1969 New Yorkissa pari kuukautta, en voinut välttyä tapaamasta torakoita. Ne napsahtelivat katoista ihmisten niskaan kun valot sammutettiin. Niitä oli yhtä lailla äidin serkun huoneistossa joka sijaitsi Riverside Driven ja 119. kadun kulmassa, ellei se ollut 109. katu.  Se ei ollut slummia.

Luettuani McEwanin Torakan jäin miettimään kuinka paljon Lontoon taloissa on torakoita. Kirjan kertomus keskittyy brittien ja amerikkalaisten yhteisiin intresseihin sen saman Tupperin valtakaudella. Torakat käyvät osin feromoneilla, enkä oikein pystynyt käsittämään millä tavalla, mutta minulla ei ole muutenkaan kokemusta valtaapitävien tavoista. Lopussa vaikutti siltä että torakat elivät yhtenä laumana sen takia, että voivat syödä toisiaan sitten kun ne liiskaantuivat kadulle jouduttuaan autojen alle. Harvinaisen yököttävää touhua.

Kirjojen suhteen minusta on tulossa ankarasti valikoiva. En kykene enää lukemaan esimerkiksi amerikkalaista kirjallisuutta suomeksi, ellei suomennos ole hyvä. Sen takia yritän löytää englanninkielisiä kirjoja. Sitten jään toivomaan että kielitaito on ennallaan eikä dementia odota nurkan takana.

Se lasku joka piti maksaa, oli nimeltään muistutuslasku ja tuli joltain perintäfirmalta. Sairaanhoitopiiri ensin korottaa laskunsa kaksinkertaiseksi ja sitten ei viitsi itse lähettää muistutuslaskuja. Itse ne ovat tehneet ne aiemmin. Laskuja ei saa panna väärään paikkaan, muuten tulee äkkiä korkoa korolle.

Sairaala alkaa muistuttaa silhuetiltaan Manhattania, jossa oli jäänyt parempia investointiaikoja odottamaan esimerkiksi Lower East Siden vuokrakasarmialue, sekin kämppä Dannyn luona jossa torakat napsahtelivat sängyn peitteelle pimeässä.  Tiilitalot, joiden seinustalla kiipeävät paloportaat, on jo purettu. Siitä ei ollut kovin pitkä satamaan jonne laivat aikoinaan rantautuivat. Isoisieni  aikaisesta siirtolaisbuumista oli aikaa jo, toinen oli lähtenyt lapsuusperheensä kanssa 1870-luvulla, toinen taas 1900-luvun alussa.

Suomen maaseudulla ihmisillä oli ajolähtö, koska täällä vain vanhin poika saattoi periä talon.  Tulirokko- ja tuhkarokko-epidemioita oli kaikkialla ja kurkkumätää ja lavantautia, niistä kamaluuksista huolimatta lapsia syntyi liikaa. Ei ollut rokotuksiakaan.