Lauantaina on vapaata

Viime viikolla jaettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. Onko noita nobelisteja liikaa englanninkielisiä? Nytkin palkinnon sai Sansibarista kotoisin oleva kirjailija Abdulrazak Gurnah. Hänen ensimmäinen kielensä oli kyllä ollut suahili. Mutta hän joutui pakenemaan saareltaan Englantiin 18-vuotiaana, kun siellä syntyi taisteluita, jotka liittyivät Tansanian syntyyn. Ilmeisesti silloin Sansibar tuli osaksi Tansaniaa, jota siihen asti oli kutsuttu nimellä Tanganjika.

Wikipediasta löytyy tietoa Tansanian kehityksestä: vuonna 1964 maa oli liittovaltio, johon kuului entinen Tanganjika ja Sansibar, nimeksi tuli Tansania. Sansibarin väestö on suurelta osin arabeja, kauppiaita, jotka tulivat luoneeksi kaupan kielen, suahilin. Gurnah’n kirjoja varmasti ruvetaan suomentamaan pian. Sen verran hänen kirjoistaan tiedän, että niissä käydään läpi maan kolonialistista historiaa. Mahtaako Afrikan itärannikolla olla suahilinkielistä kirjallisuutta?

Englanniksi kirjoittavalla on edelleen ehkä parhaimmat julkaisukanavat. Afrikasta suomennettu on todennäköisesti suurin osa englanninkielistä.  New York Rewiev of Books kertoi Gurnah’n tuotannosta: kirjailija käyttää paljon Sansibarin historiaa ja puhuu kolonialismin taakasta.  

Kaksikielisiä kirjoittajia ei välttämättä ole kaikkialla. Pitäisi olla niin, maissa olisi myös kääntäjäkoulutusta esimerkiksi kielten opiskelun yhteydessä. En tiedä onko näin esimerkiksi Suomessa. Hyvää käännöskirjallisuutta tulee parhaiten niin, että kääntäjä kääntää äidinkielelleen.

Sitten on tämä britti, Ian McEwan, en tiedä onko olemassa skottikeltiksi kirjoittavia ihmisiä, nimi on skottilainen. Walesin kelttiä kyllä opiskellaan koulussakin. Nämä kaksi silmiinosunutta kirjaa, Torakka ja Saturday, eivät tunnu olevan erityisesti skottilaisia aiheiltaan. En ole siitä saarivaltiosta kotoisin, enkä tiedä mitä siellä ajatellaan kielen ja identiteetin yhteydestä. Britanniassa on osavaltioina Englanti, Skotlanti ja Wales, lisäksi on pieni osa pohjois-Irlantia. Mutta jos ihminen alkaa kirjoittaa kirjoja niin kannattaa varmasti valita englanti. Sille avautuvat hetikohta maailmanmarkkinat, jos ovat ylipäänsä avautuakseen.

Kun kirjan nimi on Saturday, kertomus alkaa lauantaita vasten yötä ja päättyy hyvin aikaisin sunnuntaiaamuna. McEwan on rakentanut romaanin perinteisesti: on tapahtuma ja sitten joku menee pieleen eli teesi ja antiteesi. Sellaisen romaanin veto on yksinkertaisesti siinä, onnistuuko päähenkilön yritys päivän viemiseksi loppuun. Päähenkilö on neurokirurgi, mikä tarkoittaa eräänlaista riippumattomuutta. Mutta talo ja tavarat eivät ole pääosassa.

En tiedä sairaaloista muuten yhtään mitään paitsi sen, että niissä on hierarkia. Se taas on välttämätön sen takia, että neurokirurgia on hyvin vaikea alue ja vaatii suht. häiriöttömän tilan. Sen takia työtä tekee tiimi, joka on hitsautunut yhteen tietämään mitä on odotettavissa ja milloin. Kysymys on millisekunneista ja millimetrien pienen pienistä paloista. Olen nähnyt kuvia kirugiasta, jossa kirurgi katsoo leikkausaluetta mikroskoopin läpi. En tiedä kuinka kauan työn oppiminen kestää, mutta eiköhän siihen kymmenen vuotta mene, että ihminen uskaltaa päästää itsensä pitelemään sitä veistä, itsenäisesti. Juuri sen takia siinä on oltava tiimi, sen takia osasto ja koko sairaala on hierarkinen.

Kirjan lopulla kirjailija kiittää asiantuntijoita, jotka ovat kertoneet leikkauksista. Kirja on tietenkin fiktiota. Perjantaina kirurgiselle oli lähetetty kiireellisenä tapauksena nuori nainen, jonka näkökyky yllättäen meni. Kun Perowne oli leikkaajana, hän vielä vapaapäivänään lauantaina tarkistaa miten potilas voi. Vielä lauantaiyönä hän käy katsomassa miten potilas jaksaa.

Myös kirurgin vaimo on ollut hänen potilaansa. Kun luin tuon selityksen suhteen alusta ja että pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, jotka ovat alussa elämänsä rakentamisessa, tulin ynnänneeksi kirurgin iän: kyllä hän on selvästi yli 50-vuotias. Ellei hän ole ollut huippuhyvä ja nopea opiskelija. Kaikki  ovat nähneet pandemian aikaan kuvituskuvia sairaaloiden teho-osastoilta. Vuodet vierivät nopeasti jos on semmoisella osastolla töissä: on tiedettävä kaikki uusin mitä on tiedettävissä. Sen lisäksi käsien on oltava vakaat, koska virheitä ei saa sattua. Sitten ovat vielä kaikki koneet jotka ovat siinä ympärillä tekemässä tilasta vaikeaa. Silti koneilla on funktionsa.

Kun luen mitä tahansa  brittiläistä kirjallisuutta, melkein ensimmäiseksi mieleeni tulee, että se kuvaa luokkayhteiskunta. Sillä ei enää ole siirtomaita, mutta varmasti on vanhenevia sotilaita, joilla niilläkin on hierarkiansa. Siirtomaat saivat vapautensa vasta 1900-luvun puolivälin jälkeen.

Kirjan neurokirurgi tuntuu olevan rationaalinen. Mutta hän kärsii unettomuudesta. Kirjan kannessa on postirakennuksen torni ja sen takana kulkee tulipallo. Tulipallo päätyy olemaan jotain selvempää päivän mittaan: lentokone ja sitten vielä tarkemmin venäläinen lentokone, jossa on ilmeisesti tsetseenejä. Uutiset Heathrown lentokentältä ovat asiaankuuluvan epämääräisiä. Päivään mahtuu myös toinen ulkomaita koskeva uutinen: britit ovat lupautuneet tulemaan armeijoineen päivineen mukaan jenkkien yritykseen syöstä Saddam Hussein vallasta. Sitten on valtava rauhanmielenosoitus, joka sekoittaa Lontoon sen päivän liikenteen.

Mielenosoitus ja liikenteen ruuhkautuminen saavat aikaan myös selvän käänteen rauhallisessa päivässä, johon on siihen asti kuulunut vain kirurgin selvä suunnitelma vapaapäivästä. Hän oli matkalla pelaamaan ystäviensä kanssa squashia.

Päähenkilö on hermostunut, vaikka pääsi irti uhkailijoista, jotka olivat suuttuneet autonsa peilin rikkoutumisesta. Koko lopun päivän nyrkinisku rintakehään tuntuu kirurgin olossa, mahtava mustelma ja kipu. Kolari oli ensimmäinen kohtaus jolloin putosin pahemmin kärryiltä. En ymmärtänyt miten kirurgin ohjaama auto oli onnistunut vahingoittamaan ohitettavaa autoa. Ja miksi en käsittänyt: Lontoossahan on vasemmanpuoleinen liikenne.

Itse en ole äkkiä kysyttynä koskaan ymmärtänyt  missä on vasen ja missä oikea. En hahmota myöskään karttoja. Aivoissani on sillä kohtaa tyhjää tai aivosolut ovat vaihtaneet paikkaa. Siksi en tiedä mitä siinä kohtauksessa tapahtuu.

Peilin rikkoutumisesta suuttuneet kolme tyyppiä olivat jonkinlaisia rikollisia, eivät kuitenkaan halunneet poliisia paikalle. Edessä kulkeva tie on mielenosoittajia täynnä. Yksi kilpi jota marssijat kantavat sanoo ykskantaan: ”Not in my name!”. Brittien ei olisi tarvinnut liittyä liittoumaan vai mikä se olikin, kansan nimissä. Peilinsä rikkoneiden mielenlaatu ilmeni niin, että kun johtaja tulee kirurgin eteen, niin se ottaa tupakka-askin taskustaan ja kysyy ”Palaako?”.

Kirurgille se tarkoittaa tunnistettavuutta: noiden kanssa ei pärjää normaaleilla tavoilla. Kirurgi pääsee livahtamaan pois ja hänen squash-kaverinsa ovat vielä paikalla. Kirurgi päätyy suuttumaan syyttömille kavereilleen. Ja taisi hävitä myös. Mutta en ymmärrä squashistakaan yhtään mitään.

Lauantai etenee. Lapset ovat tulossa kylään ja vaimo on vielä töissä. Pitkin matkaa autolla mielenosoitusta väistellen kirurgi on näkevinään sen punaisen uhkaajien auton kannoillaan. Se ei ole tärkeää, koska hän tietää miten olla ja mennä. Luvassa on hyvä päivällinen lasten kanssa. Sitä ennen on tavattava dementikko-äiti ja haettava parempaa ruokaa kaupasta ja muistettava mitä viiniä voi juoda sen tai tämän ruokalajin kanssa.

Draama on rakennettu ja kertomuksen henkilöt on esitelty. Kirja on useista kohtauksista nivottu kokonaisuus, joka on johdonmukaisesti rakennettu. Rauhanmarsseissa marssineena ihmisenä muistan oikein hyvin Irakin invaasion. Joku oli ilmoittanut George W.  Bushille että Saddam piilottelee jossain joukkotuhoaseita. Meillä Suomessa muisteltiin Irakin kanssa kauppasopimuksia, rahantuloa. Se kauppa taisi loppua. Irak ei ole varmaan lähellekään selvinnyt senkertaisesta sodasta, vieläkään.

McEwan kertoo parissa kohtauksessa neurokirurgin työstä. Kirurgi miettii miltä aivot näyttävät, hän kuvittelee että ne näyttävät amerikkalaiselta esikaupunkialueelta ylhäältä nähtynä. Olen niitäkin nähnyt enkä käsitä vertauskuvaa. Ehkä hän ajattelee kortteleita aivolohkoina? Mutta kun hän on päästänyt tuon vertauskuvan sivuilleen, McEwan, kirurgia juuri noin kuvattuna ole olemassa, tuosta vertauskuvasta on vaikea päästä eroon.

Siis millä lailla esikaupunki? Tarkoittaako hän, että esikaupunkeihin ja niiden kortteleihin ohjaavat tiet ovat esimerkiksi verisuonia? Aivoissahan on paljon verta, koska aivot tarvitsevat ruokaa ja koska aivot kuljettavat veren mukana hermosoluille energiaa. Hermosolut kuljettavat toisia reittejä sitten tietoa siitä, mitä pitää pystyä tekemään ja milloin. Sitten siellä on myös aivonestettä ja lohkot ovat jonkinlaista hyytynyttä aivonestettä ja aivosoluja.

Ehkä. En ole tuosta nyt aivan varma, mutta ajatuskin amerikkalaisesta esikaupungista saa väristyksiä kulkemaan selkäpiissä.

Tuntuisi kamalalta kantaa pääkuorensa sisällä esikaupunkia. Niin että koska olen suomalainen niin minulla on Hervanta tai Huutoniemi tai Espoo ollut mallina aivoilleni? Esikaupungit ovat autoille suunniteltuja epäpaikkoja. Ne eivät liity toisiinsa. Kaikkien kaupunkien lähellä on ennen ollut kyliä ja pitäjiä, mutta ei niissä ole tarvinnut koko aikaa käydä kylässä.

On riittänyt kun on ollut kerran kuussa vaikka  markkinat jossain lähikaupungissa, että kaupunkien väki on saanut ruokaa. Ehkä se ei oikein ole hyvä vertauskuva. Elämä olisi aneemista, jos yhteys ei olisi edes vähän vilkkaampaa.  Elämä on tosin ennen ollut selvästi hitaampaa ja mietteliäämpää.

Romaanin käännekohdassa ennen loppua McEwan käyttää runoilija Matthew Arnoldin (1867) kirjoittamaa runoa nimeltä Dover Beach. Siinä on tämmöinen ajatus keskellä runoa:

”Sophocles long ago
Heard it on the Aegean, and brought
Into his mind the turbid ebb and flow
Of human misery; we
Find also in the sound a thought,
Hearing it by this distant northern sea.”