Taivaallista

Löysin Poesian sivustolta Ensyklopedian (Poesia 2011). Hauska kirja. Kaikenlaisia hillittömyyksiä mukana:

”AjAtus Yksi ainoa ajatus ei voi koskaan ottaa valtaansa yhtä
ihmistä, mutta suuren joukon kylläkin. Mielenosoituksen
seuraaja, joka juo kahvia ikkunoiden takana, seuraa yhden,
häviävän kantansa vyörymistä kohti päättäviä elimiä. jv >ava-
ruusmatkailu >hajamielisyys >kaistapääsuodin >lääkärikirja >pilaantumisen polyfonia >pioneerit >sairauden synty”


JV on Jukka Viikilä, kirjailija, joka sai viime vuonna Finlandia-palkinnon kirjallaan ”Taivaallinen vastaanotto” (Otava 2021, 379 s.). Luen kirjoja tipoittain. Ei ole kiirettä. 

Viikilän Taivaallinen vastaanotto on hankala. Viihdyn sen parissa oikein hyvin. Siinä on kumminkin jotain outoa, koska kun yritän miettiä mihin siinä kiinnityn, vai kiinnitynkö, niin en tiedä. Mutta sen tiedän että Viikilän kirjojen sijasta olisin voinut yhtä hyvin jatkaa jo ajat sitten aloittamaani Argonautikaa tai Iliasta. Olen myös ehtinyt lehteillä esisokraatteja. Siellä on atomisteihin kuulunut Demokritos joka sanoo:
”In reality we know  nothing, for truth lies in abyss.”

Tiedän tietenkin miksi vain selailen englanninkielisiä tragedioita, jotka ovat kuitenkin peräisin Kreikan antiikista. On kertakaikkiaan hankalaa joka käänteessä katsoa ensin antiikin englanninkielistä sanastoa ja sitten yrittää suomentaa sitä. Sitä paitsi jostain syystä kreikkalaiset nimet ovat on kirjoitettu latinalaisittain, siis englannissa. Esimerkiksi näytelmäkirjailija Menandros on nimeltään Menander. Kreikkalaiset pysyvät kyllä työpöydällä ja kirjahyllyissä, eivät karkaa minnekään.

Löysin onneksi tuon suomenkielisen Ensyklopedian jota ovat koonneet edellä mainittu Jukka Viikilä ja hänen kaverinsa Janne Nummela ja Tommi Nuopponen (Nuopponen on ollut mukana suomentamassa antiikin kreikkalaisia tragedioita), visualisointi (?) on Timo Salon.  Kunkin kirjaimen kohdalla on sitten noiden kirjoittajien nimikirjaimet (JV siis Jukka Viikilä) niin että tietää kuka on löytänyt minkäkin aiheen. En ole lukenut sitä alkuperäistä ranskalaista ensyklopediaa. On mukavampi lukea suomalaiskaverusten löydöksiä myöhemmältä ajalta.

Olen lukenut kyllä Viikilän ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Se oli historiallinen tarina. Tuntuu siltä että en olisi ymmärtänyt aina mistä siinä on kyse, ellen olisi asunut siellä itse, siis Helsingissä. Engel on piirtänyt muitakin uusklassisistisia rakennuksia Suomeen kuin Senaatintorin ympärillä olevat rakennukset, ennen kaikkea Suurkirkko. Vimpelin kirkosta sanoivat että se on Engelin piirtämä, kun kuljin siinä kirkonkylän vaiheilla. Mutta ei ole.

Suunnittelija on Jacob Rijf. Sanotaan suomalaiseksi, kävi kuitenkin Tukholmassa taidekoulun ja tämän kirkon esikuva on Rooman Pantheon. Vimpelin kirkko valmistui 1807, mutta otettiin käyttöön vasta 1811. Jostain syystä pyöreiden puukirkkojen rakentaminen sitten jäi. Kirkko ei ole oikeasti pyöreä vaan 12-kulmainen, mutta silmät lukevat sen pyöreäksi. Hirsisalvosten tekeminen on ollut aikamoinen homma. Kun kävelin siinä kirkon tietämillä vieressä kävelevä innokas ihminen kertoi että Engel sen on suunnitellut. Pantheon ei ole puukirkko, vaan betonikirkko, hyvin vanha.

Lapuan tuomiokirkko on Engelin piirtämä. Sen kirkon kummankin puolen on myös tykit vartioimassa sitä. Ehkä se on lapualaislisä suomalaiseen uusklassisismiin.

Suomi aivan ilmeisesti siinä vaiheessa tarvitsi Helsinkiin monumentaalikeskuksen. Siihen kuului tietenkin vapauttaja-tsaarin patsas. Sitä varsinkin amerikkalaisturistit ovat ihmetelleet: miksi Helsingin monumentaalikeskuksessa on tsaarin patsas. Oletan että venäläiset turistit eivät ole ihmetelleet. Mutta en tiedä millä tolalla heidän historianopetuksensa on. Ehkä siinä oikeasti painotetaan imperiumin hyvyyttä.

Pitää kysyä että milloin tsaarit ylittivät rubikoninsa. Ehkä tsaarien koulutuksessa sitä ei ole pidetty tärkeänä. Viimeisimmistä romaaneista eurooppalaista historiaa käsitteli Pirkko Saision romaani Passio. Siinä on kohtauksia Katariina Suuren hovielämästä. Erityisesti mieleeni jäi kuva Katariina Suuren hovin laiska laivaelämä vissiin Volgalla. Siinä tsaarillinen aika oli auttamatta rappiota. Ylellinen elämä tekee semmoista ihmisille.

Mutta Viikilän kirjassa yksi pääaiheista on avosydänleikkaus. En ole semmoista nähnyt, mutta isäni sai ensimmäisen infarktinsa 43-vuotiaana. Jouluksi sairastui, otti sen stressin kannalta. Enkä minä pidä jouluista edelleenkään.

Menin katsomaan isää toiseen kaupunkiin joululomalla lukiosta. Se oli sairaalan teho-osastolla happiteltassa. Kysyi ensimmäiseksi onko minulla tupakkaa ja olihan minulla. Mutta että mistäs isälle saataisiin. Se suuttui niin pahasti että pelkäsin sen kuolevan siihen ja kerroin että lähden hakemaan. Se ryöväsi minun tupakkani ja kun tulin takaisin kahvilasta ostoksilta (isä halusi vihreätä norttia), huoneessa oli hoitaja joka oli saanut isän telttaan ja avasi samalla ikkunan. Se tivasi minulta olenko antanut potilaalle tupakkaa. Väitin että en ole. Saatiin se hoitaja pois.

Yritin saada isää järkiinsä. Mutta ei: addiktiot olivat hänelle tärkeämpi asia kuin terveys. Kysyin siltä että kukas sitten on rauhoittumassa tupakkia polttamalla, kun häntä ei enää ole. Se käski olla viisastelematta. Annoin sille sen tupakka-askinsa. Vihreässä nortissa oli askissa enkelin kuva. Ennusti sen kuolemaa, sitten seuraavaan infarktiin se meni.

Silloin vuonna 1963 ei ollut vielä avosydänleikkauksia. Sydäninfarkteihin kuoli paljon sodankäyneitä isiä. Ei oltu vielä aloitettu Pohjois-Karjala -projektia, jota osaltaan ohjasi YK:n alainen WHO, eli World Health Organisation. Organisaatio on vieläkin olemassa. Projekti oli menestys.

En tiedä kuinka vanha Viikilä on, mutta kirjan henkilöllä on läppävika. En tiedä liittyykö läppävika infarkteihin. Tuskin isänikäisiä ihmisiä vieläkään katsotaan kovin tarkkaan. Happiteltta näytti olleen ainut hoitomuoto vuonna 1963. Sairaanhoitaja oli vihainen ennenkaikkea minulle, 17-vuotiaalle rääpäleelle. Mutta ei hän tietenkään ymmärtänyt isällisen auktoriteetin merkitystä. Sitä ihmettelen edelleen.

Miksi hoitaja ei tajunnut isän/isien merkityksestä sen enempää? Olen miettinyt siitälähin että olisiko se sairaala voinut syttyä palamaan kun isä poltti tupakkaa happiteltassa? Se oli vanha puinen sairaalarakennus. Kaupunki oli sama johon olin joskus syntynyt. Minun oli lopulta vain uskottava, että semmoisia sodankäyneistä nuoristamiehistä tuli. Sukupolvien yli ei oikein pääse hyppäämään eteenpäin eikä taaksepäin. Ohi ei pääse.

Jukka Viikilän ”Taivaallisessa vastaanotossa” sydänleikkaus on kiireellinen. Minä olen jonossa korvaleikkaukseen, tarvitsen implantin. Kuulo meni 11-vuotiaana sikotaudin jälkeen, ei ollut vielä rokotuksia. Nyt kun tuli pandemia ja sen jälkeen hoitajalakko, niin vaikuttaa siltä että virusten ja ihmisten välinen hippaleikki ei voi päättyä hyvin. Ihmiset eivät ole kaikki ottaneet rokotuksia eivätkä anna niitä lapsilleenkaan.

Halutaan että osasta suomalaislapsia tulee syntymäkuuroja. Ja jos ei sitä niin melkein, viimeistään kun äidit ja isät päättävät että lapselle ei anneta edes kolmoisrokotetta.