Pohjoisia ilmoja

Auringonpaisteinen aamu, oikea maaliskuun keli. Kävin viemässä linnuille talipalloja. Askeleet olivat jäätä, sopivia astuttavia. Pelloilla on varmaan täysi hankikanto. Kun käännyin pois, en osunut ihmisjälkeen, aika syvään, vaan sivuun. Se otti ja petti ja humpsahdin lumeen ja kaaduin melkein selälleni. En päässyt siitä ylös kuin olemalla polvillani muhkuraisen jään päällä.

Sain ennen hankikantoseikkailuani  luetuksi loppuun Niillas Holmbergin ensimmäisen proosakirjan. Olin ajatellut lukevani romaania, mutta sitten päätin että pitkää proosaa. Mutta tarina siinä on. Se alkaa jostain keskeltä ja lopussa tiedän että tarina, joka on muun muassa pojan ja tytön tarina, jatkuu. Nuorten ja vanhojen utsjokisten elämä kulkee laduillaan  ja ihmiset elävät elämäänsä, mutta myös kohtaavat. Saattavat tietenkin erota myös, mutta kohtaamisissa on sähköä.  En tarkoita että ihmiset olisivat erityisen painokkaasti tunteidensa vallassa, mutta ei siitäkään tiedä. Tavallisia ihmisiä.

Tarinan kertoja Samu on semmoinen tapaus joka on ollut etelässä ja opiskellut. Koska kirjassa on paljon saamelaisia, niin tuohon on heti laitettava perään, että jos on paljon poroja, ei ehkä voi kuluttaa nuoruuden päiviään etelän yliopistoissa. Niin päähenkilö on tehnyt. Saamelainen Jouni tulee käymään kylässä ja etelän kävijä on kotona. Utsjoella vieraillaan  muutenkin paljon:
”Toissapäivänä hän sitten tuli taas käymään. Kuten aina, kahvia ei tarvinnut kuulemma varta vasten keittää, mutta jos olin juuri sattumoisin ollut aikeissa laittaa itselleni, niin saattaisihan hänkin siemaista. Yritin sitten avata keskustelu uuesta säästä, mutta tarkkakorvainen ystäväni harmistui heti huomattuaan, että myötäilin häntä käyttämällä hänen omia sanojaan, enkä muitten lailla puhunut ilmastonmuutoksesta.
   Se se kyllä muuttu - muuta häneltä ei herunut.”
(Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021, 455 s., s. 82)

Ei ole ainut kerta kun Holmberg selvin sanoin kuvaa kohtaamisen ihmisten välillä ja heistä tulee eläviä. Sellaisia on myös hänen runoissaan. Tärkeätä on se että kuvaamisen kohteet eivät ole koskaan yhdentekeviä. Jounia oli haastateltu radiossa.

Paljon muustakin on kyse. Seuraavalla sivulla heti:

”Aikansa kaarreltuaan hän sai selitettyä, että heikäläiset uskovat olentoon nimeltä guoržžu. Elle sanoi, ettei kalansaalista − oletan tämän pätevän mihin tahansa saaliiseen − saanut kuvata, koska silloin − tässä kohti Elle haki oikeaa sanaa − korttaa eli pilaa saaliin.
  Vai sellaista olette pelänneet, minä myhäilin, vaikka Elle taisikin puhua preesensissä. Hän jätti asian siihen ja käveli pois − ja kuinka ollakaan, kuvat jäivät poistamatta.”
(sama, s.83)

Hyvä ajatus tuoda kirjaan etelässäkin eläneitä ihmisiä, sitä paitsi koulutus on tärkeä asia. Saamelainen Jouni ei sanonut että etelästä tullut Samu oli väärässä. Hän reagoi siihen, että Samu matki Jounia sanamalla ”uuesta säästä” eikä ilmastonmuutoksesta. Ehkä Jouni oli reagoinut jotenkin niin, että ettäkö en näe kun ilmasto muuttuu?

Juuri kielellisissä jutuissa minulle tulee mieleen se, että pohjoisessa, varsinkin vesistöjen varrella on aikojen myötä kulkenut kaikenlaisia ihmisiä. Se käsittääkseni on huomattu että Jäämeren rannan ihmisillä on keski- ja eteläeurooppalaista perimää. Ihmiset ovat purjehtineet tai kulkeneet pitkin rantoja tolkuttoman kauan. Ja miten Elle, nimihenkilö, reagoi kuvien ottamiseen rauduista! Mutta minkä takia tavallinen suomalainen sylkee matoon kun viskaa ongenkoukun veteen? Outo tapa.

Ehkä suomalaislapsi ei enää nyt niin tekisi? Kai paimentolaisilla oli/on tarve uskoa että eri elementeillä on jumaluuksia ihan vaikka vain ollakseen ja näkyäkseen. Miksi muuten ilmatkin oikuttelisivat?

Säiden armottomuus on selitettävä yliluonnollisilla jutuilla. Sitten tuossa vaiheessa tulee mieleen että mikä sitten olisi muuttanut säät? Että ennen ei olisi ilmasto mennyt tolkuttomuuksiin? Suomessa ihmiset ovat viimeksi kuolleet nälkään 1860-luvulla, jolloin vilja paleltui ja mätäni. Ajateltiinko silloin että joku jumala koettelee? Hän säät ja ilmat säätää?

Mahdollisesti ihmisiä oli jo silloin liikaa. Nyt sanotaan radiossa että Ukrainan sota tuo Eurooppaan ruokakriisin. Sana on erikoinen. Olen syntynyt viimeisen sodan jälkeen ja silloin oli maailmanlaajuinen pula. Ehkä nähdään mihin joudutaan vielä.

Sen verran saamea Holmbergin kirjassa on, että tajuan ettei se ole ainakaan suomalais-ugrilaista kieliryhmää. Käsittääkseni saamen muuttumista voi seurata aivan vain katsomalla paikannimiä kartalla. Voi olla että suomalaisten, jotka sysäsivät saamelaisia pohjoiseen, paikkojen ääntämys on ollut aivan väärä. Mutta minun pohjalaismökistäni neljä kilometriä etelään on järvi jonka nimi on Sapsalampi. Jostain luin että sapsa olisi saamea ja tarkoittaa muikkua. Ehkä ihmisten muuttamiset tänne ja ylös pohjoiseen tai pohjoisesta alas etelään joskus vielä saadaan selvitetyksi.

Hautalöytöjä meillä ei ole tarpeeksi niin että paikannimistö on tutkiminen on tarpeen. Sitten ovat tietysti DNA-tutkimukset, mutta se käsittääkseni tiedetään että ihmisissä on jälkiä aivan kaikkialta maailmasta. Kieli on tärkeä identiteetille.

Suomi on harvinainen kieli ja niin ovat myös saamen kielet, onkohan niitä nyt kaikkiaan kolme? Ei luulisi olevan varaa vieroksua toisiaan, sen verran vähän meitä ylipäänsä on täällä. Luin jostakin päin nettiä että Suomi nyt sattuu olemaan aika iso laituri Siperian kyljessä. Ajatus johtui Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Pohjoisista poropaliskunnista muistan kuulleeni jo 1950-luvulla, että oli ongelmia Norjan sulkeutuneen rajan vuoksi. Jäämeren rannalla on Ruija ja siellä asuu kveenejä, mutta paljon muitakin. Rannan asukkailla ei ollut poroja, he olivat riippuvaisia kalasta. Sen sijaan poropaliskunnista etelämpänä oli kuljettu porojen kanssa kesäisin Jäämeren rannalle. Siihen tuli väliin raja, eivätkä porot ymmärtäneet rajaa. Kummankin puolen rajaa asui samoja ihmisiä, sukua toisilleen. Jostakin syystä vielä 30-luvullakaan poroista ei ollut haittaa, mutta sodan jälkeen oli.  

Holmberg käsittelee tämänhetkistä tilannetta sen rajan kanssa. Se tuntuu pahalta. Esimerkki oli kun Norjan rajavartijat ottivat Ellen koiran kiinni ja lähettivät sen karanteeniin jonnekin kauemmaksi. Meillä Suomen valtio ei ole ratifioinut alkuperäiskansojen ILO:n sopimusartiklaa numero 169. Norjan valtio taas pitää lukua saamelaiskoirista? Kartasta katsoen kyllä sinne pitäisi mahtua ihmisiä ja heidän koiriaankin vaikka kuinka paljon.

On Halla Helle sillä tavalla romaani että siinä on myös juoni. Sitä voi seurata. Useimmissa romaaneissa ei ehkä pysähdytä miettimään olevaisia niin pitkään kuin tässä. Mukana on identiteetin löytämisen keinoja. Ne voivat joutua hukkaan jos ihmisen elämä menee solmuun. Kirjassa mietitään psykoanalyysia ja vertaillaan sitä miten ihmisen mielen rakennetta on ajatellut Freud ja miten taas Jung. Päähenkilö Ellen koiran nimi on Jungelin poika, joka on kahdesta koirasta se koiras, naaras joutui karanteeniin.

Muistan joskus 1980-luvulla kuunnelleeni Angelin tyttöjä, jotka joikasivat radiossa usein. Taisi olla niin että Nils-Aslak Valkeapään jälkeen muutkin joikaajat tultiin tuntemaan. Valkeapää oli minulle oikeastaan ensimmäinen joikaaja jota oli levyjenkin verran kuunneltavissa.

Ihmisellä pitää olla yhteys eläimiin, koska se on itsekin eläin. Koirien elämää käsitellään tässä niin että ne ovat ihmisen kumppaneita. Niistä riippuu paljon. Koira pystyy suunnistamaan tunturisumussa, jossa ihminen ei oikein enää näe eikä kuulekaan. Sitä en tiedä miten on porojen laita. Osaavatko ne erehtymättä suunnistaa sumussa? Moottorikelkkaa koira tai poro tuskin oppii ajamaan.  Mutta tässä kirjassa koira pelastaa.

Holmberg kirjoittaa myös maisemia näkymään. Siitä huolimatta että kirja ei ole turistikamaa, haluan ottaa tähän mukaan ajomatkan jollaisella en ole ikinä ollut:
” Jos on Utsjoen ja Karigasniemen väli monta kertaa valittu Suomen kauneimmaksi tieosuudeksi, niin eipä kauhean kauaksi siitä voi jäädä tämäkään. Radiosta kuuluva saamenkielinen Dolly Parton-tulkinta folkkiviuluineen kuorruttaa maiseman entistä idyllisemmäksi siitäkin huolimatta, että My Tennessee Mountain Home sointuu saameksi Manne bilidit eatnamiid.” (Suom. Miksi pilaavat maita. s. 373)

Turismi tuo pohjoisen ihmisille rahaa mutta se syö myös saamelaisten maita, joita suomalaiset (ja ruotsalaiset ja norjalaiset) eivät koskaan antaneet heille takaisin. Sillä tavalla Holmberg kirjoittaa myös saamelaisten oikeuksista. Kolonisaatio oli/on myös Suomen Saamenmaalla niin kuin muuallakin kalottialueella. Näinä päivinä olen miettinyt sitäkin, miten mahtavat Petsamon ja Kuollan niemimaan saamelaiset voida näinä aikoina. He ovat Venäjän vallan alla.

Sellaista on ollut ilmassa jo vuosikymmeniä, että voisiko pohjoisessa olla oikea valtio nimeltä Saamenmaa. En tiedä olisiko se mahdollinen. Ajattelen ennen kaikkea elinkeinoja, kaivoksia ja rautateitä ja muuta sellaista, mitä Suomen Lappiin ovat suunnitelleet, siis suomalaiset ja ulkomaiset kaivosjätit.

Kaivokset eivät tee hyvää luonnolle. Eikä porojen elämä niistä parane. Mutta ihmiskunta ei ehkä opi tulemaan toimeen ilman strategisia mineraalejaan. Jossain saamelaisia käsittelevässä dokumentissa näin kysymyksen: haluaako elinkeinoviranomainen sitten mieluummin kongolaisten tai ruandalaisten lasten kuolevan malmikiviä etsiessään?