Kevätsota

Ilmat vaihtuivat nähtävästi pysyvästi kylmiksi. Ei ole satanut aikoihin. Kaupungin ylle kohoaa hiekkapilvi päivittäin. Täällä ei ole varmaan ikinä vähennetty yksityisautoilua saasteen vuoksi. Osa pakkastalven hiekasta on lakaistu pois, mutta jäljellä on hienojakoinen kivipöly joka täyttää nenän ja keuhkot sillä sekunnilla kun astuu ulos.

Maski on välttämätön pölyn vuoksi. Sitä en pääse karkuun sisälläkään, ikkunat falskaavat. Viime yönä satoi ensimmäisen kerran viikkoihin, ehkä tässä on toivoa vihreästä keväästä vielä.

Jostain syystä ilman saastemittauksia ei näy sääilmoituksissa. Tiedän kyllä että saastepitoisuus lasketaan myös täällä. Senkin tuntee, että rekkaliikenne kulkeutuu kaupungin läpi sekä pohjois-etelä -suunnassa että satamaan länteen ja siitä sitten sisä-Suomeen. Kaupunki  kunnostautui juuri kannattamalla yhden uuden mahtipontisen maamerkin rakentamiseen kahden kaupungin läpiajoliikennekadun väliin: minnekäs ne autot joutuvat sitten? Kun muutimme tänne, toista läpiajokaduista ei vielä edes ollut, tuota vieressä kulkevaa.

Mutta nyt rakennusvimma on kammottava. Vuokra-asuntokortteli on hyvällä paikalla. Täällä ei tarvitse omaa autoa, kaikkialle pääsee kävelemällä. Mutta kun eletään pandemian jälkeistä aikaa, johon on mennyt rahaa ja kun lisäksi naapurimaa rupesi sotimaan, niin tuskin tänne on muuttamassa kaikkea sitä väkeä joita varten työpaikkojakin ruvettiin rakentamaan.

Nyt viimeiseksi, lumisen ja kylmän talven keskellä joku instanssi päätti ruveta kaivamaan toistaiseksi suurinta monttua mikä tänne on saatu aikaan. Päättivät laajentaa entistä kivilouhosta jonkun hirviömäisen rakennelman pohjaksi. Isoimmat kivet on ajettu pois. Jo talvella ilma oli todella sakeaa. Kivipöly on kovaa ja terävää,  tappavaa jos ihmiset huolettomasti lopettavat maskien käytön. Kyse ei ole ainoastaan taudeista vaan ympäristön säälimättömästä pilaamisesta.

Siihen montun partaalle oli syntynyt vuosikymmenien varrella pieni ja kaunis metsikkö. Nyt koivut roikkuvat montun partaalla juuret avoimina. Ne olivat eläviä puita. Niitä tarvitaan, kun saastelaskeumille ei haluta tehdä mitään. Puut tuovat happea jonka määrä vähenee nyt koko ajan.

Kaupungin väestömäärä ei ole noussut. Ilmaisesti kyse on konjuktuureista, joiden arvellaan tulevan aivan heti, siis bisniksille. Lehdissä, radiossa ja televisiossa kerrotaan että sotalama on laskeutumassa Eurooppaan. Täällä sitä ei siis näy? Saa nähdä millainen aavekaupunki tähän ehtii kasvaa.

Tavalliset ihmiset tuskin pääsevät sotakuvia karkuun. Ei niistä tarvitsekaan päästä eroon, ne tulevat kuitenkin uniin ja niistä on pääsemättömissä myös kirjallisuudessa. Isoisän kirjahylly-lipaston ylähyllyllä on Eino Hosian proosatuotanto. Yksi hänen kirjoistaan oli talvisotaromaani nimeltä Tuliholvin alla. Television kuvat ovat tässä tekstin muodossa:

”Olimme pari vuorokautta tulla loskuttaneet sotilasjunan härkävaunuissa. Sitten me laskeuduimme jonkin öisen aseman vaiheilla junasta ja painuimme kuormaston mukana hiihtäen siitä eteenpäin. Silloin saimme kutsua esiin kaikki ruumiilliset voimamme kestääksemme tuon pyryisen talviyön rasitukset. Uupumus ja henkinen voipuminen synnytti harhanäkyjä. Lumikin väliin leimahti silmissä punaiseksi ja maailma näytti oudon vääristyneeltä pyryn läpi. Matka tuntui loppumattomalta. Mutta tykkien jylhä ääni, joka läheni lähenemistään, kuin täyttäen kohta koko maailman, osoitti meidän kuitenkin lopulta saapuvan päämääräämme, kaukaiseen tavoitteeseemme. Ja me kestimme.
     Saan käsiini sanomalehden jostakin makuulaverilta. Siinä on julkaistuna Pariisissa asuvien venäläisten emigranttikirjailijoiden vastalause maanmiestensä Suomeen tekemän  hyökkäyksen johdosta. He tuomitsevat sen jyrkästi. Mielessäni käväisee iloisen mielihyvän laine huomatessani, että allekirjoittajien joukossa on muiden muassa Mereshkovski. Näytän lehteä Kaille. Hänkin lukee sen vaipuen sitten ajatuksiinsa. Mutta mitä meitä lopultakaan hyödyttävät nuo kaikki maailman vastalauseet, myötätunnon osoitukset ja moraaliset tuomiot, kun kuitenkin saamme taistella yksin, ilman sanottavaa ulkomaista apua? Siinä laverilla maatessamme leukailemme tämän johdosta jotakin, ammennamme pettymyksestämme ja katkeruudestamme sappea, jonka annamme valua koko maanosamme ylle.”

(Tuliholvin alla, s. 61-62, Otava 1940)

Olen lukenut Mereshkovskin neliosaisen romaanin nimeltä Kristus ja Antikristus keväällä 1965. Se oli peräisin tätini kirjastosta. Lainasin sen Tukholmassa olevalle ystävälleni, joka hukkasi sen. Kun hän soitti joskus parikymmentä vuotta sitten, vannotin häntä palauttamaan romaanisarjan. Hän ehti kuolla enkä saanut kirjasarjaa takaisin. Mereshkovski siinä kirjasarjassa kirjoittaa melkoisen romanttisen katsauksen Euroopan historiaan. Ensimmäiset kaksi osaa käsittelevät Leonardoa ja Michelangeloa, kolmas ja neljäs nide taas Pietari Suurta ja hänen poikaansa Alekseita.

Dmitri Sergejevitsh Mereshkovski aloitti Kristus- ja Antikristus-opuksen kirjoittamisen vuonna 1893 ja kirjoitti sitä 12 vuotta. Muistaakseni minun lukemani opus oli vuodelta 1924, mutta en voi enää tarkistaa asiaa. Meillä on kirjahyllyssä yksi opus, Romance of Leonardo da Vinci, englanniksi käännettynä, copyright  vuodelta 1928, Random House-kustantamon The Modern Library -sarjan julkaisuna. Kääntäjä on ollut Bernard Guilbert Guerney, mielestäni oikein hyvä englanninnos onkin.

Olen siis tietoinen siitä että Mereshkovskin sarja on ollut myös trilogia, niin kuin Leonardo da Vinci-osan esipuheessa kerrotaan englanniksi. Käsittääkseni minulla ollut suomalainen kopio oli siis aikaisempi ja se julkaistiin neljän kirjan niteenä. Mereshkovskia on julkaistu eri tavalla editoituna. En yhtään muista mikä kustannusyhtiö suomennoksen kustansi, en muista myöskään suomentajaa. Mutta sukulaiseni olivat lukeneet tuota neliosaista suomennosta. Se oli sidottu kirjasarja ja sitä oli jouduttu jo paikkailemaan monesta kohdasta.  

Uppouduin ylioppilaskeväänä 1965 1920-luvun suurromaaniin kun olisi pitänyt lukea saksan kielioppitenttiin. Saksan opinnot jäivät kehnolle mallille. Tätini kirjasto ulottui kattoon asti, enkä ikinä päässyt kirjaston lukemisessani vasta kuin alkuun. Tämänkertaisen lukemiseni, siis Tuliholvin alla, pysäytti venäläisemigrantin vastalause Talvisodalle.  Oli olemassa toinen mielipide: rauhan puolesta. Se joutui silloin II maailmansodan aikaan jyrätyksi.

Nyt kun Euroopassa on taas sota, vastalauseita on taatusti yhtä paljon, nyt vielä maailmanlaajuisesti, mutta niillä ei ole vaikutusta niin kuin ei ollut myöskään vuonna 1939-40. Sota jatkuu edelleen. Aseita kuluisi paljon enemmän kuin niitä ehditään lähettää, ihmisiä kuolee. Ukrainalaiset ovat aivan tavallisia eurooppalaisia, joiden tulevaisuus tuhoutuu parastaikaa. Kaupungit palavat.


Hosian Tuliholvin alla on raportti sodasta, mutta romaanikirjailijan kirjoittama. Jonkinlainen ekspressionisti tuo kirjailija oli. Hän joutui myös Jatkosotaan mukaan ja kaatui yhdessä sen ensimmäisistä taisteluissa. Hän ehti nähdä poikansa, serkkuni, ennen kuolemaansa vuonna 1941.

Sotia turhempia asioita ei ole, tuhoamista tuhoamisen vuoksi. Eino Hosia jäi neljän kirjan kirjailijaksi. Olin lukenut kirjan viimeksi 13-vuotiaana. Se on vaikuttava romaani edelleen.