Autokefalioita ja sotaa II

Viimeinen Petrin teksti ei ole kirjassa. Se on 19.5. netissä julkaistu jälkikirjoitus. Kun huomasin sen, säikähdin että nyt päiväkirjaan on tullut lisäys, joka sitten muuttaa ehkä kirjan ajatuksiakin. Minusta Sinikeltaisen olemassaolossa on parasta nimenomaan se, että se etenee niin kuin päiväkirjatkin etenevät ja siinä on kirjoittajan suoria ja helposti ymmärrettäviä asioita esimerkiksi sodan kulusta. Minusta kyllä näyttää siltä, että jälkikirjoituksen teksti summaa aika hyvin Petri Järveläisen kirjan Sinikeltainen ja verenpunainen (Väyläkirjat 2022).

Mutta teksti oli Nato-retken päivitystä ja Erdoganin tämänhetkisten ajatusten ihmettelyä. Myös ortodoksisen maailman ihmettely on tarpeen, ilmassa on välttämättömiä muutoksia. Kiovan patriarkaatti on nyt irti Moskovan talutuksesta. Muutosten vauhti on melkoinen. Ehkä Suomen ja Ruotsin hallitukset ovat olleet vähän liian sinisilmäisiä. 

Kuuntelin Ruben Stillerin radio-ohjelman, joka oli lähetetty jo perjantaina, jolloin en ollut kuullut sitä. Siinä oli ensin juttua Turkista, joka ei tahdo Suomea ja Ruotsia Naton jäseneksi. Toimittaja Tom Kankkonen puhui hajamielisen oloisesti, mutta osui oikeisiin asioihin. Sen jälkeen oli toinen hyvä keskustelutuokio, jossa oli haastateltavana selvästi puhuva (psykologi, toimittaja) Pekka Sauri, mitä elämässä on ja miksi sitä ei pitäisi kuluttaa onnen haalimiseen. Onni on helposti haipuvaa tavaraa.

Kankkosta ajattelin maailmanmatkaajana: hoksottimet toimivat koko ajan, vaikka ei siltä näyttäisikään. Kankkonen on journalisti, mutta sellainen joka tuntuu ottaneen asiakseen penkoa numeroita ja yhteyksiä uutisten takana. Oletan että jotain sinnepäin lukee myös toimittajan ohjeissa. Kankkonen vastasi kysymyksiin samalla kun Stiller kysyi edelleen asioita, vaikka Kankkonen juuri lupasi ottaa selville kuinka paljon kurdeja asuu jollain alueella, jota Turkki tarvitsisi johonkin itselleen tärkeämpään. Muistan kurdit Syyrian sodan ajalta ja mielestäni he muun muassa halusivat pitää huolta pakolaisista. Sen sijaan Turkki ei pitänyt pakolaisista. Oletan että riippuu siitä keitä ne pakolaiset ovat. En ymmärrä, miksi kurdeille ei ole löytynyt kotimaata.

Tulin ajatelleeksi sitä, kun Putin sanoi ettei Ukraina ole ollut koskaan oma valtionsa. Se oli yksi syy siihen, miksi Putin haluaa tuhota Ukrainan ja ottaa ne maat haltuunsa, että se olisi jälleen osa Neuvostoliittoa, vaikka sitä ei enää olekaan. En ole koskaan saanut selville sitä, asuivatko ukrainalaiset tsaarin Venäjällä. Minulla ei ole sen aikaista karttaa, Neuvostoliiton aikaisia on ja niistä oli itse asiassa hyötyä silloin, kun tutkin Kai Donnerin Siperia-kirjan kansoja.

Piti yrittää tietää edes missä päin mikäkin kansa oli elänyt. Lähin kartta kertoi eri kansojen autonomisista alueista. Kai Donnerin aikaan (1911-14) Siperiassa oli alkamassa kansanmurhia, joita saatiin joitakin toteutetuiksi jo 1800-1900-luvun taitteessa. Silloinen tuhoaminen tapahtui viemällä paimentolaisilta elinkeinot. Ihmisiä pakkosiirrettiin lähelle kauppapaikkoja, jolloin saatiin turkiskauppa Venäjän haltuun.  Donner kertoo kirkkojen rakentamisesta alkuperäiskansojen keskelle. Siellä niitä ainakin ennen oli suurten jokien mutkissa.

Pekka Sauri myönsi että ei usko ylimaallisiin olioihin kuten jumaliin. Sen lisäksi hänen mielestään niihin uskominen voi olla myös vahingollista, jos yrittää selvittävä jollain lailla järjissään. Stiller yritti esittää että on Mooseksen usko ja Jumaliin usko ja vaikka mitä. Sauri ei ruvennut erittelemään minkälaiset ylimaalliset ilmestykset olisivat sitten mahdollisesti vähemmän vahingollisia. Onnen löytämisen taustalla on ennen kaikkea kyky elää elämäänsä ilman näitä häiritseviä ylimääräisiä asioita.

Ylimaallisuudetkin voivat viedä jonkinlaiseen musertumiseen tai henkiseen sairastumiseen jopa. Mieleeni tuli heti Venäjän ystävyspari Putin ja Kirill. En ehkä ole ainut joka ajattelee että he ovat vähän järjiltään. Sitä on tietenkin vaikea sanoa, koska sinne ei ole pääsyä, siis kuuntelemaan Moskovan iltojen keskusteluja, mutta myös siksi, että järjissään olemisen tai nyrjähtämisen määritelmiä on paljon.

Turkki taas ehkä haikailee Osmanni-valtakunnan aikaan. Muistaakseni silloin oli myös Krimin sota, jota käytiin Turkkia vastaan ja johon suomalaiset vapaaehtoiset osallistuivat. Osmanni-valtakunta oli muslimimaa, en kyllä tiedä oliko se sitä kaikille, siis islam. En ole ymmärtänyt onko se ollut valtakunnan edellytys vai sattuma, siis vähän niin kuin Petrin kirjassa toistuva kysymys siitä onko siinä tai tässä asiassa kyse sattumasta vai välttämättömyydestä.

Tässä kohden sotkee nyt moni asia. Ensiksi: jos kotona ei ole kahden biologin (?) kirjaa nimeltä ”Sattuma vai välttämättömyys”, sitä ei löydy netistä eikä googlaamalla. Sen sijaan sieltä löytyy ”Sattuma JA välttämättömyys”, joka on Jacques Monod’n kirja. Siinä käsittääkseni taas käsitellään n.k. älykästä suunnitelmaa, joka olisi maailman ja tietenkin myös maapallon elämän syynä. Teologiaan en aio myöskään sotkeutua, koska sitä olisi pitänyt opiskella puoli elämää. Sen sijaan biologia ja sen oheistiede ekologia ovat tavalliselle humanistille ehkä paremmin ymmärrettäviä.

Poliittisesti sekä Venäjän että Turkin ongelma on todennäköisesti haikea menneisyyden kajo. Kun sattumaa ja välttämättömyyttä etsii, niin sieltä löytyy myös Nabokovin romaani nimeltä ”Kalvas hehku”, englanninkieliseltä nimeltään ”Pale fire”, joka oli ehdottomasti kirjallinen taidekokemus. Mutta luovat ihmiset ovat aina miettineet olemassaolon kummallisuuksia. On siellä myös kauneutta kuten nyt kun tuomi kukkii.

Mutta näin Petri Järveläinen ajattelee historiallisten kontaktien vaikutuksesta tulevaisuuden maailmaan, josta me nyt emme kyllä tiedä yhtään mitään, mutta voimme olettaa. Minusta Sinikeltainen on tärkeä kirja nimenomaan sen päivänkohtaisissa reaktioissa. Ihminen elää hetkessä ja nuo päivätkin alkavat olla jo väärin muistettuja. Petrin kirjan jälkisanoista on melkein 10 päivää:

”Suomi on historiansa aikana elänyt suurvalta-asemassa olleen Ruotsin, keisarillisen Venäjän, Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton satelliittina. Kaikki nämä ovat sortuneet. Mutta Suomi pysyy.

Naton heikkouksista viestii Venäjän yhden Naton sisäisen myyrävaltion, Turkin Erdoganin aloittama iltalypsy Suomen ja Ruotsin jäsenyyteen liittyen. Että semmoisten kanssa sitä on ollut hätä päästä liittoon ja tuudittautua turvatakuisiin. Kroatia peesaa tämmöisissä asenteissa.

Tasavallan presidentin tiedotteessa todettiin järkevästi, että Suomi ei kasva kokoaan suuremmaksi ja naapuruussuhteita tulee vastaisuudessakin hoitaa hyvin.

Lausunto oli ensimmäinen julkisuudessa huomaamani kannanotto sen osalta, millainen menettely Suomella on naapurinsa Venäjän kanssa tulevaisuudessa. Voi olla, että sidoksesta Venäjään on sittenkin vaikeampi irroittautua kuin hetken hurma ilmaisi.

Venäjän ensireaktiot olivat arvattavia.

Uhkailu ydinkärkien suuntaamisella ei ole kuitenkaan erityisen vakavasti otettavaa suhteessa siihen, minkä kanssa on totuttu elämään vuosikymmeniä.
Venäjällä on kymmenkunta ydinvoimalaa Suomen läheisyydessä, näistä lähimmät Kuolassa ja Pietarin lähellä. Molemmat ja kaikki ovat riskialttiita. Se, että uusi Tshernobyl toteutuu Venäjällä on todennäköisempää kuin se, että sieltä laukaistaisiin ydinkärki Suomeen. Ydinkärjet ovat kulkeneet Itämerellä tähänkin asti.

Myöhemmin aikaisemmasta poliittisesta viihdetaiteiluistaan tunnetuksi tullut Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova ilmoitti, että Venäjän vastaus tulisi olemaan sotilaallinen yllätys.”


Spekulaatioita olen jo nähnyt jossakin siitä, miten asiat Venäjällä ovat. Kyllä kai Venäjä jää edelleen tuohon Suomen kylkeen, tuskin se minnekään muualle alkaa vaeltaa. Siitä historiankirjoittajat ovat yksimielisiä, että tšaarinvallasta ei siirrytty demokratiaan siinä maassa. Suomi oli osa Venäjää ennen. Täällä eivät punaiset voittaneet.

Ehkä sotilasakatemioissa katsotaan Venäjän menoa nyt vähän tarkemmin. Sotilasakatemioissa olisi tärkeätä tietää jotakin siitä, miten minkänkinlainen strategia toimii siinä tai tässä ympäristössä. Viimeiseksi olen nähnyt uutisia siitä, että Pohjois-Afrikassa alkaa olla nälkä - taisi olla Sudan juuri nyt ja että sinne laivattava ruoka on päätynyt Ukrainasta Venäjälle. YK:n alainen FAO, joka tarkkailee ja arvioi maailman ruoka- ja viljelytilannetta, on varoittanut jo maaliskuussa, että voi tulla ruokapula.

On vaikeata ymmärtää tuollaista tuhoamissotaa, mitä Venäjä nyt käy Ukrainassa. Mutta hyökkääjillä tuskin on ikinä päätavoitteena ihmisten/ihmiskunnan tai peräti maapallon paras.

En tiedä millaiseksi maailma muuttuu tämän sodan myötä. Tässä on ollut vähän liikaa raamatullisia vitsauksia viime aikoina.  Mutta tällaista on mietitty maailman (?) teologien parissa:

”Käykö Pietarin hovikapellasta periytynyt jumalanpalvelusveisuu ortodoksisessa kirkossa hieman vähäisemmälle huomiolle? Aamun Koitossa Risto Nordell kirjoitti uudemman musiikin säveltämisen merkityksestä.

Ohjataanko teologian opiskelijoita ensisijaisesti muualle kuin Leningradin Hengelliseen Akatemiaan?
Ortodoksisen teologian yliopistotasoista opetusta ei anneta kuin Suomen Joensuussa ja Britannian Cambridgessa. Tukholmaan on äskettäin perustettu vastaavanlainen laitos, johon on palkattu muun muassa ukrainalaisia professoreita.”
(Sitaatit jälkikirjoituksesta: Petri Järveläinen: Sinikeltainen ja Verenpunainen. Väyläkirjat 2022)


On ollut sateen jälkeinen rauha ulkona. Kun mietin Venäjää, päässäni puhkeaa usein soimaan valssimelodia Adam Hatšaturianin säveltämästä oopperasta (?) nimeltä Naamiaishuvit. Minä kutsun sitä kaurapuurolauluksi. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että isä vuosia soitti sitä niin lujaa kuin radion kyljessä olevasta levysoittimesta irtosi kun me lapset syötiin aamiaista. Tai siis se kovaääninen oli semmoisen ison ASA-radion sisällä.

Joskus kun en ollut ehtinyt vielä ruokapöytään ja tärykalvoni repäisivät minut hereille, isä vei minut ja valssasi kanssani kohti keittiötä. Olin ehkä 10-12-vuotias silloin, oppikoulun ensimmäisillä luokilla. Hatšaturian ei silloin ollut kyllä armenialainen vaan venäläinen. Nykyään Armenia on itsenäinen valtio ja niin on myös Ukraina.