Mannerin matkassa

On ajoitettava lukemisensa ja kirjoittamisensa siihen väliin kun käy kirjastossa tai uusii lainansa. Laina-aika kuluu äkkiä, lukeminen kyllä sujuu, mutta luettavaa on paljon.Unohdan lukemisen keskellä laina-ajat.

Olen ollut huomaavinani että aika on kuin purkka tai verkkarihousujen kuminauha: venyy aikansa, sitten menee poikki. Ajan määreisiin tuo sopii silläkin tavalla, että verkkareiden kuminauhat on ommeltu kiinni kankaaseen, niin että kuminauhaa ei enää saa vaihdetuksi. Aika siis juuttuu johonkin pisteeseen jolle on annettava nimi.  Verkkareissa on solmittava vyö, mutta sen solmu on pesukoneissa tiivistynyt sellaiseksi möykyksi että sitä ei saa enää auki. Ajan olemuksesta taitaa olla turha keskustella. Tänään alkoi kesäaika.

Sitä paitsi kuminauhat eivät kestä kimmoisina enää niin kuin tekivät kun olin pieni.  Minulla on edelleen olemassa lapsen ja isän verkkareita ja shortseja, joiden kuminauhoille ei ole tapahtunut mitään. Mutta riittäköön ajasta, se kulkee omia aikojaan, milloin venyy ja milloin katkeilee. Omiin aikoihini kuuluvat kirjat.

Olen lukenut viime viikkoina Eeva-Liisa Mannerin (1921-1995) draamateoksia Vuorilla sataa. Näytelmät ja kuunnelmat, 563 s., jotka on koonnut Tuula Hökkä.  Hän näyttää koonneen tämän ”Vuorilla sataa”-opuksen lisäksi ”Kirkas, hämärä, kirkas. Kootut runot” (1999/2021); ”Kävelymusiikkia”. Proosateokset (2003); ”Ikäviä kirjailijoita. Esseitä 1957-87” (1994); ”Kirjoittamisen aika. Eeva-Liisa Mannerin kirjeitä 1963-1969” (2006); ”Silmäyksiä. Eeva-Liisa Mannerin kirjoituksia elokuvista, mediasta ja maailmanmenosta 1968-1987” (2015). Mannerin Draamateosten kustantajana on ollut Hökän lisäksi Suomen Kirjailijaliitto ja se ilmestyi pandemian keskellä 2021.

Jostain syystä en ole huomannut teosta ennen kuin nyt. Toisaalta taas olen keskellä runojen lukemista juuri nyt. Se on keskittymistä vaativa laji. Olen tottakai tiennyt että Manner on kirjoittanut myös näytelmiä. Tässä Hökän kirjassakin julkaistut ”Poltettu oranssi”(Ensi-ilta 21.10.1966 Suomen Kansallisteatteri ja 25.10. TTT:n Kellariteatteri) ja ”Uudenvuoden yö” (1965, TTT:n Kellariteatteri) menivät ainakin Tampereella kauan. Sen lisäksi ne on julkaistu kirjojen muodossa.

Minulla ei ole muistikuvaa niiden näkemisestä, mutta nyt kun olen ne lukenut ne tuntuvat tutuilta. Poltetun oranssin esittelyteksteissä ovat Eeva-Liisa Mannerin saatesanat, jossa on sitaatti Freudilta, jonka mukaan kaikkeen eroottiseen toimintaan sekaantuu neljä henkilöä.  Muistaakseni Freud jatkaa sitten että aiheesta on keskusteltava enemmän. En tiedä keskusteliko hän siitä myöhemmin. Meillä pitäisi olla jossain Sigmund Freudin kootut opukset, mutta en tiedä missä.

Käsitin tuon Hökän Manner-teoslistan nähtyäni että nämä pitäisi kyllä jollain lailla saada luetuksi kaikki. On siis aloitettava metsästys. Minulla on tähän kyllä henkilökohtainen syy.

Asuin ja kävin suurimman osan kouluani Kangasalla. Vanhemmat ottivat Arava-lainan  ja viisihenkinen perhe asettui siihen Kirkkoharjun kupeeseen. Vähän ylöspäin siitä oli sitten harjunrinteen alapuolella yhteiskoulu ja sitä vastapäätä oli Ilmonin pieni mökki. Siellä asui vielä silloin yksi Ilmonin perheen jäsen, Aarne. Aarnea piti varoa siinä kulkiessaan sillä tavalla, että ei varsinkaan toukokuussa mennyt poimimaan Ilmonin mökin rinteeltä sinivuokkoja. Niitä kasvoi siinä sinisenään. Aarne ei halunnut että niitä poimitaan. En muista nähneeni sinivuokkoja muualla.  Meillä oli niitä Pohjanmaan mökillä, mutta ne oli tuotu Kangasalta - ei kuitenkaan Ilmonin metsästä.

Siitä saattoi kävellä sitten alas maantielle joka kaarsi siitä harjun ja Ukkijärven välistä. Siinä melkein suoraan koululta alas oli Lepokoti, jossa kolme Adlerin sisarusta hoitivat taloa ja niihin lepäämään tulevia ihmisiä. Lepoa tarvitsevia oli paljon ja suuri osa oli kirjailijoita tai muita kulttuuri-ihmisiä. Lepokoti on edelleenkin olemassa, mutta ei juuri enää ota yöpyjiä niin kuin silloin 1950-luvulla.

Kävin tapaamassa Lepokodin yhtä sisarta, Martta Aarnikoskea.  Olin kuullut hänen lausuvan nuorisoseura Pirtillä, joka oli siinä aravatalomme vieressä. Tiesin että Martalla oli mahtava kirjasto. Minä kärsin niihin aikoihin kirjapulasta, koska kirjastossa ei päässyt lukemaan vielä aikuisten kirjoja ja kotikirjaston olin lukenut jo ajat sitten. Lukupulaan tuli jossain vaiheessa korjaus: Kangasalan pyöreä kirjakauppa siinä harjun alla vinosti kirkkoa vastapäätä antoi minulle jakkaran, jolla saatoin istua ja lukea kirjoja, kunhan en sotkenut niiden sivuja. Kirjakaupan väki oli huomannut että silmäilin kirjoja kaivaten. Tiesivät että kunnankirjasto oli ikäraja-asiassa taipumaton.

Olen kuullut Tuula Hökän nimen ennenkin. Täällä on Mannerista ja hänen runoistaan Hökän essee ”niin & näin” -lehdestä https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn054-09.pdf  ja se kannattaa lukea, ei vain niin, että mikäs tämä kirjoittaja on, vaan sillä tavalla, miten hän on Manneria lukenut ja miten käsittänyt. Esseessä mainitaan Mannerin aika ja paleleminen Havisevan talossaan. Mannerilla tuntui olleen taito löytää hirvittävän kylmiä lepopaikkoja. Nyt en siis tiedä, oliko hän Kangasalan Lepokodissa paossa kylmää vai olemassa pitempää aikaa, mutta Haviseva on kylä Kangasalla ja ennen muinoin sinne meni kyllä koulubussikin. Ehkä Havisevan paikka on ollut hänelle enemmän kesämökki, en tiedä. Mutta saman tien Hökkä kertoo että runoilija paleli sitten enemmän kuin missään Espanjan Malagassa. Siellä hän oli käsittääkseni muutaman talven yli.  

Tuskin paleleminen on harvinaista suomalaisissa kesämökeissä. Sen korvaa kuitenkin ympäristö, vesi, linnut, vesilinnut, sauna ehkä ja varsinkin metsä. Maisemien muutokset ovat entiseen verrattuna olleet suuria, koska suomalainen metsänomistaja tahtoo hakata metsät selluksi. Olen kaivannut jo vuoskymmeniä kuovin huutoa kun se nousee järven rannasta ja vaihtaa maisemaa. Kuoveja ei enää ole.

Metsä katosi. Siellä liiteli siipiorava. Lähetin virastolle vaatimuksen saada suojelua liito-oraville. Vastaukseksi tuli hiljaisuus. Peräänsoitto tavoitti kirjeen päällä istuvan virkamiehen joka kertoi että ihmisillä on oikeus käyttää omaisuuttaan niin kuin ne haluavat. Tämä tapahtui kyllä Pohjanmaalla mutta olisi voinut tapahtua missä vain. Siipioravilla ja kuoveilla ei ole oikeutta omaan kotiinsa.

Liito-oravia varten tehtiin vuosia sitten suojelupäätös, joka ei ole nähtävästi enää voimassa. Ehkä se on väljähtynyt, koska maisemaa ei enää ole. Ei ole ääniä edes, vuodenajat ovat muuttumassa toisikseen. Eeva-Liisa Mannerin luontorunot ovat muuttuneet historiaksi. Niitä voi oikeastaan lukea enää vain nostalgisesti.

Mutta olin tuossa aiemmin matkalla kotoani koulun kautta Lepokodille. Ilmonien mökki oli harjun alarinteessä. Koulu on purettu muutama vuosi sitten, Ilmonien metsä ja sinivuokot ovat jääneet rumien rivitalojen alle. En ole noussut enää Kirkkoharjulle, koska en kestä sitä että sekin olisi jo mennyttä.

En tarkoita sitä että Eeva-Liisa Mannerin runous olisi perustunut pelkkään luonnon ihailuun. Sellainen voi olla aika pinnallista. Luontoa saa ihailla, se ei maksa mitään, mutta on aivan eri asia olla siellä sen kaiken keskellä ja kokea luontoon ja maisemaan sulautuminen. Manner ei ollut haikailija.

Lepokodilla Manner kuitenkin on jossain vaiheessa ollut. Ehkä siellä on vain ollut kirjailijoiden ja taiteilijoiden kokoontuminen. Lepokotiin kuului myös sauna ja vene Ukkijärven rannalla. Kerran kuulin että Manner oli ollut siellä käymässä. Silloin piti tehdä asiaa Martta Aarnikotkan luo, jos vaikka sattuisin näkemään runoilijan. Ei ollut paikalla. Ehkä tietolähteeni oli erehtynyt. Sain Martalta kuitenkin lainaksi Mannerin kuunnelman/näytelmän nimeltä Eros ja Psykhe, joka julkaistiin 1959 kirjana. Olin silloin 14-vuotias. Muistan sen lukemisen vieläkin.

Olen aika varma siitä että juuri Eros ja Psykhe oli yksi syistä, joka sai minut sitten opiskelemaan juuri draamaa. Näytelmäkirjallisuus ei voi olla pelkkää hentoa luonnonlyriikkaa, joka sekään ei välttämättä ole hentoa, päinvastoin. Siitä kuunnelmasta muistan tämän säkeen, lyhyen otoksen rakkaustarinasta, joka on niin kuin monet rakkaudet ovat, tragedia:
”Tuuli sammuu,
varjo syvenee,
syvenee vihreys,
ja linnut levittävät viuhkansa.”

Muotokuvia 1920-30-luvun Suomesta

Ulkona puhaltaa ilmastonmuutos ja sisällä kirjat joita riittää. Niistä löytyy melko varmasti tarttumapinta johonkin elämän kohtaan. Useimmiten johonkin juuri oppimaani tai sitten joihinkin ihmisiin jotka olen tuntenut. Tai maisemiin, ehdottomasti maisemiin.

 

Moa Cederberg Offside #1 -näyttelyssä touko-kesäkuussa, muiden muassa 

Minulla on aika monta Aulis Aarnion kirjaa. Löysin hänen kirjansa ”Viiltävät muistot” (Warelia 2022, 472 s.) kirjastosta. Auliksen tunnen, mutta hän on sen verran vanhempi koulukaveri, että ehti jo melkein pois maisemista ennen kuin erottui joukosta sillä tavalla, että ilmestyi kotiin keittiöön puhumaan isän kanssa. Joivat iltateetä. Isästä kuuli, että se piti puhetta niin kuin olisi ollut raittiusyhdistyksessä, jonka nimiin se kierteli joskus kylillä ja näytti kuvia vaurioituneista sisäelimistä. Koko se ajatus värisytti, ei se, että ihmiset juovat ja kuolevat vaan se, että joku itse asiassa leikkelee niitä ruumiita ja niiden kuvia sitten isä käy näyttämässä seurojentalon puheessaan. Oletan että ne olivat raina-kuvia.

En siis ymmärtänyt isän ja Auliksen keskustelusta mitään. Isä seurasi Auliksen elämää ja oli sitä mieltä että siitä pojasta tulee vielä jotain. Sitten kun kasvoin ja isäkin oli jo kuollut, opin että isä oli myös olettanut että minusta ei tule ikinä mitään kun en pysy paikallani. Isä kuoli kun olin Amerikassa.

Aulis Aarnion kirja kertoo Suomen sisällissodasta. Siinä on monen kertojan tarina ja yhdessä niistä tulee yhden kylän tai Tampereen kaupunginosan kertomus sisällissodan ajalta aina Mäntsälän kapinan aikoihin. Aulis on osallistunut Kangasalla toimineeseen Ramppi-teatteriin viime vuosikymmeninä ja kirjoittanut sen kesäteatteriin näytelmiä. Olen päässyt niistä näytelmistä vain yhtä katsomaan Auliksen pikkusiskon Anjan, entisen luokkatoverin, kanssa. Siinä kerrottiin paikallishistoriasta, koulun alapuolella sijaitsevasta Lepokodista ja sen historiasta.

Kävin Lepokodissa usein tapaamassa yhtä sen kolmesta sisaresta, jotka pitivät sitä yllä 1950-60-luvulla.  Sen sisaruksen nimi oli Martta Aarnikotka ja hän oli lausuja ja hänellä oli iso oma kirjasto. Istuin siellä lukemassa kirjoja ja sain niitä joskus lainaksikin. Kirjastoon ei päästetty lapsia ennen kuin he olivat yli 12-vuotiaita ja sen jälkeenkin huomasin että uudet ja hyvät kirjat eivät siellä olleet, ainakaan kaikki. Tarvitsin ne kaikki. Jos joku tahtoo Lepokodista enemmän tietoja, niitä löytyy esimerkiksi Satu Koskimiehen Ulla Katajavuoresta, äidistään kirjoittamasta elämänkertaromaanista nimeltä ”Te näitte mun soittoni riemun” (Tammi 2003).  Ulla Katajavuoren soittoa kuuli usein esimerkiksi lauantain toivotuista levyistä vielä 1960-luvullakin.

Aulis Aarnion kirjassa ei ole epiteettinä romaani tai elämänkerta vaan ”Kertomus ihmisistä Suomen syntyessä”. Sitä lukiessa tuli mieleen venäläisen Andrei Sinjavskin romaani ”Kuorosta nousee ääni”. Tässä ääniä on paljon ja ne tulevat eri perheistä, ihmisistä jotka joutuvat miettimään mitä tehdä kun paikkakunta jakaantuu punaisiin ja valkoisiin, eivätkä asetelmat mitenkään tunnu liikahtavan.

”Marxiako sää? Vai Leniiniä? En minä niitä. Kirjallisuutta minä. Pidän aina muutaman kirjan mukana, matkalaukussa. Varsinkin Dostojevskiä. Maria ei ollut koskaan edes kuullut moisesta Dostoskista, vai mikä se oli, eikä uskaltanut paljastaa tietämättömyyttään. Mihinkä olisi mennyt häpeämään, jos olisi väärin arvannut. Olikohan Dostoski se mustapartainen sotilas, joka kaupitteli Tampereella ryssänlimppuja?”  

Tässä on keskustelu, kirjan henkilöinä Akusti ja hänen tuleva vaimonsa Maria yhteisen elämänsä alkutaipaleella. Aulis kirjoittaa kappaleiden sisälle repliikkejä ja ne lukee sujuvasti yhteen ja sillä lailla kertomus etenee ja siitä tulee elävä.

Alkuun lukeminen oli hankalaa. Kappaleissa oli selvä logiikka, ongelma oli se että yritin lukea sitä niin kuin mitä tahansa kirjaa, mutta tässä oli mukana myös kieli, jonka muistin. Olin muuttanut Pohjanmaalta Kangasalle. Kävi niin kuin monelle lapselle käy, jos vanhemmat muuttavat koko ajan: en enää oppinut Pohjois-Hämeen murretta. Nyt huomasin että olen kuitenkin kuunnellut koulukavereita niin tarkasti kuin osasin ja että Aulis on kuunnellut myös. Rupesin näkemään henkilöhahmojen sisälle:

”Wilenius hämmästyi entistä enemmän kuullessaan Strömforsin madonluvut. Tairan olla väärässä. Toi ei o se sama Römforssi, joka mut tuamitti, ei se voi olla. Noihan on viksun miähen puhheita.
   En minä sitä, väärää diktatuuria, en tietysti, mutta eduskuntaan on saatava ryhtiä, Olsson takelteli. Wileniuskin rohkaistui, kun huomasi, että vastapuoli ei ollutkaan asessori vaan tuuliviirin lailla edestakaisin heiluva kirjailija. Eruskuntaanhan saaraan ryhti sillä, että äänestettään sinne uusia ihmisiä, Wilenius sanoi ja jatkoi: Temokratia on Suamessa  viä nin uusi ilmiö, että sitä vasta harjotellaan matkalla oikeeks tasavallaks. Ei eruskunnalta voi vaatia sammaa, kun semmosten maitten parlamentilta, jokka on vanhoja temokratioita.”

Kielellä on aika helppo kuvata ihmisten luonnetta. Tuossa puhutaan kyllä politiikkaa, takana oli sisällissota ja sen hävinnyt osapuoli. Kirjan alussa on kuvauksia Virtain suunnan taisteluista. Piti ottaa selvää tuosta Strömforsin tittelistä. Asessori. Siitä tulee mieleen joku vanha SF-elokuva. Asessorin naishuolet? Vielä 1950-luvulla suomalaisia farsseja tehtiin elokuviksi paljon. Niitä todennäköisesti esitettiin Kangasalan Kinossa, mutta en muista nähneeni. Sen verran uskon tietäväni että että asessorin asemaan ei pitäisi kuulua minkäänlaisia naishuolia, heidän pitäisi olla ikäänkuin sellaisen yläpuolella. Olen ollut aivan pienestä onneton kirjatoukka, joka ei piittaa edessä näkyvästä farssista. Sellaista ei ikäänkuin ollut, ainakaan lukemistossa.

Farsseja luultavasti näkee kuka tahansa joka vähänkin katsoo ympärilleen. Mutta asessori on tuominnut Wileniuksen Tammisaareen vuonna 1918. Asessori on jonkinlainen ammattinimitys, siitä on kaikenlaista netissä ja työt näyttävät liittyvän tuomioistuimiin. Aivoni eivät jostain syystä suostu asettuvan sellaiseen asentoon, jossa olisi mahdollista ymmärtää jotakin lakiteknisistä termeistä saati sitten virkanimityksistä.

Aarnion kirjan asessorin elämässä tragedia kuitenkin voittaa farssin ainakin lopuksi. Mutta tulevaisuuteen ei tämän kirjan myötä kuitenkaan nähdä. Jostain netissä luin että Suomi ei ole ikinä voittanut muuta sotaa kuin sodan itseään vastaan, sisällissodassa siis. Siinä ei käynyt kovin hyvin.

Kirjassa asessori päättää yksinään että hänen on tuomittava Wilenius Tammisaareen. Sillä tavalla asessorin henkilökuva on varmaan ”oikea”, että se sisältää konfliktin. Hänen lapsensa tuo näkyville toisenlaisen Suomen, joka perustuu valkoisten voittoon sisällissodassa. Valkoiset radikalisoituvat ja alkavat vaatia Mussolinin malliin ”vaskistista” komentoa Suomeen. Voittaneilla on tietenkin oikeus puolellaan.

Kirjan loppupuolella Aarnio kuljettaa IKL:n ihmisiä ja työväentalojen porukkaa kohti konflikteja. Niitä on IKL:n nousun aikoihin ollut varmasti useampiakin. Kirjassa kerrotaan juhlista työväentaloilla ja juhlakentillä vähän isommalla porukalla Suur-Suomen tuloa haluaviin. Kumpikin osapuoli pyrkii etsimään lisää jäseniä. Kirjassa on kohtaus, jossa Santeri raahaa siskonsa pois IKL:n esiintyjälavalta, runoja oli esittämässä. Puhujina olivat olleet rovasti ja Strömforssin poika joka kirjoitti nimensä että Koskenvirta:

”Jumalauta Koskenvirta! Ja sääkin pappi! Mitä helvettiä meirän likka iikollien juhlassa tekkee! Ajattelimme Martan parasta… Saa tilaisuuden, rovasti selitti. Pirä sää mustakaapu turpas kii! Iikollit viä näköjään tyämiähiltä kakarakkin. Otetaan rauhallisesti Aittakallio, Eerola toppuutteli, mutta turhaan. Santeri retuutti Martan pois juhlakentältä ja huusi mennessään: Eerolakin on näköjään syäny kärpässiäntä, kun tollai sekoilee.
   Mää vaan sitä, että ollaan ihmisiks, Eerola yritti rauhoittaa, mutta Santerin kiukku ei siitä laantunut. Helvetin vasisti! Komenna omias, älä mua. Wilenius tuli Santerin tueksi. Me viärään likka pois, ja sillä hyvä. Eerola oikaisi koko pitkän ruotonsa ja pani kädet selän taakse ristiin. Täytyykös mun ruveta ihmisten aikana suuttuun, hän ärähti. Santeri, joka oli nokkela löytämään tilanteesta ärsyttävän puolen, vastasi Marttaa pois retuuttaessaan: Anna tulla vaan! Sulle nauraa naurismaan airakkin.”

Kirjan henkilöt alkavat aika pian tuntua roolihenkilöiltä ja ympäristönkin näkee aika hyvin, jos on asunut maalla. Vielä 1950-luvulla maaseudulla olivat talot ja niiden paikat paikoillaan, väkeä oli paljon.

Näen maisemaksi Hämeen. Väinö Linna kirjoitti samoista ajoista kirjasarjassa ”Täällä Pohjantähden alla”, Tampereeltahan Linna oli kotoisin.

Strömforssin pojan nimi oli Toivo Aunus, siitä suvusta oli käyty Aunuksen retkillä. Sitten tuli mieleen romaani jonka olen lukenut vuosikymmeniä sitten, venäläinen kirjailija Andrei Sinjavski ja hänen kirjansa nimeltä ”Kuorosta nousee ääni”.

Sinjavskin  alkuperäinen nimi oli Abram Tertz ja kirja on suomennettu vuonna 1979. Se kertoo leirituomiosta. Mutta leirikertomukset ovat kyllä usein olleet juuri tällaisia kirjoja, joihin voi verrata Aarnion kirjaa. Ne alkavat peruskonfliktista, Sinjavskin kirja on koottu seitsemän vankileirivuoden kirjeistä ja ne kuvaavat ihmisiä, joita leireissä näkyy. Löysin vuoden 2010 Kaltiossa julkaistun Pasi Pikkupeuran repparin matkoilta leirien maisemissa. Kiinnekohta on ollut Arkangel, jossa ollaan myös Pirkko Saision viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Passio, siellä ja muualla pohjoisessa on ollut eniten leirejä.

Sinjavskin kirja kannattaa lukea, koska se kertoo sellaisista mielenmaisemista, kun illuusiot ovat kadonneet. Pikkupeuran artikkelin lopussa on hyvä kirjallisuuslista.

Ei Aulis Aarnion kirja ole suoraan verrannollinen venäläisten vankileirien mielenmaisemille. Sinjavski tuli mieleen sen vuoksi, että siinä on henkilöiden sisäistä puhetta paljon. Sisällissodilla taitaa olla yksi yhteinen tekijä: ne ovat äärettömän katkeria eivätkä niiden jäljet katoa helpolla.


Tämän kirjan ”Viiltävät muistot” menevät lomittain toisten kanssa ja miten heidän työnsä ja toimeentulonsa tulevat esille. Paikkakunta voisi hyvin olla vaikka Kangasala. Tarkoitan tällä ennen kaikkea paikoillaan pysyvien ihmisten maisemaa, niin maiseman kuin mielenmaisemienkin vuoksi. Tai voisi se olla esimerkiksi alussa mainittu Messukylä, Tampereen kaupunginosa. Paikkakunnan nimellä ei ole niin paljon merkitystä, sillä on, että ihmiset kuuluvat jonnekin. Tässä tarinassa ajattelen ennen kaikkea nuoria naisia elämänsä alkutaipaleella. Sodan jälkeen heillä ei usein ole jäljellä yhtään mitään eikä niin kutsuttu normaali elämä ota alkaakseen.

Ristiriidat tulevat esille ihmisten kesken. Tässä tapauksessa ennen viime sotia edeltäneet ajat ovat ratkaisevia. Nyt tulen lukeneeksi tätä kirjaa vasten uutta sotaa, jonka Venäjä aloitti helmikuun 24. päivä tänä vuonna. Sodalle ei näy vielä loppua. Se on tuhoamissota, niin kuin sodat nykyään tapaavat olla. Ukrainan ihmisten vastustukseen tuhoaminen ei tunnu vaikuttaneen. Ihmisillä on tapana puolustaa omaa maataan, ainakin milloin se maa tuntuu omalta.

Rauhat taitavat tulla pakottamalla. Sotien tapana on toistua. Juuri nyt ei ole näkyvissä ainakaan sisällissotaa täällä.