Retroa IV

Nyt pitäisi ajatella Aronpuron Retron jotain asioita valmiiksi asti - valmiiksi tällä tietoa. Hänen kootut teoksensa pitävät sisällään aika lailla enemmän vielä. Niitä ei kirjastossa vielä näkynyt. Huomasin että hän on ehtinyt tässä välillä suomentaa W. G. Sebaldin varhaisen kirjan, jota ei ole vielä suomennettu. Laskujeni mukaan sitten Sebald jäi neljän painetun opuksen kirjailijaksi. Sebald kuoli nuorena.

Olen kirjoittanut ylös joitakin Aronpuron  huomioita. Jotkut ovat voineet olla vain sitaatteja, jotkut taas voivat olla johtopäätöksiä. Tuolla on esimerkiksi otsikolla Vähäfysiikka 2 ja sitten De rerum signo  lyhyt sitaatti Umberto Econ huomautuksesta esimerkiksi sattumasta ja sen kaltaisista asioista:

”Ihminen lähestyessään maailmaa
aiheuttaa sen,
että luonto alituisesti muuttuu kulttuuriksi”  

Sitten siitä sattumasta:
”Maailmankaikkeudessa kaikki on sattuman ja välttämättömyyden satoa” (Demokritos)

Sitten vielä tähän Aronpuro itse(?) perään:
”Järjestyksen välttämättömyydet:
sattuma kumoaa todennäköisyyden,
epäjärjestyksen järjestyksen. ”
(Aronpuro s. 512-13)

Tuosta sitten Aronpuro siirtyy miettimään Richard Longin juttuja. Olen nähnyt joskus lyhytelokuvan jossa Long rakentaa sitä pitkää kivistä uraa jonnekin autiomaahan. En tiedä mikä tuossa nyt on merkityksellistä.  Ehkä se, että se Longin kivityö näkyi johonkin satelliittiin, kun astronautit saivat koordinaatit. Mutta Longista saa lukeakseen sivulla 534, siis Retrossa.

Nimittäin juuri merkityksen antaminen on oleellista kaikelle mitä näissä semioottisesti värittyneissä teksteissä on. Merkit ovat merkillinen juttu, mutta niistä on kirjoitettu maailmassa ehkä yhtä kauan kun niitä merkkejä on raapustettu johonkin näkyville. Meillä muistaakseni Ristiinassa ovat lähimmät kalliopiirrokset, pektoklifit. Klif tarkoittaa merkkiä ja on käsittääkseni vanhaa kreikkaa.

Näin televisiosta Rosa Liksomin kirjaan perustuvan leffan Hytti numero 6 (vai oliko se numero 5?), jossa suomalainen nuori nainen ja venäläinen nuori mies joutuivat samaan hyttiin. Muistaakseni kirjassa mennään Siperian läpi junalla, mutta leffassa Moskovasta Muurmanskiin. Leffassa suomalaisnaisessa (venäjäksi finka) oli herännyt halu nähdä Muurmanskin ulkopuolisen Jäämeren rannoilla olisi pitänyt olla petroklifejä. Nekin ovat merkkejä.

Ilman kieltä tuskin voi merkeistä puhuakaan. Tai voi näyttää, niin kuin elokuvassa oli (kuvat olivat jään ja lumen alla). Kalliopiirrokset  ovat kyllä jälkien kaltaisia ja todennäköisesti useimmiten kertovat siitä että ihmisiä siellä ja täällä on asunut.  Vähän aikaa sitten suomalaiset(kin) runoilijat kirjoittivat aseemista kieltä, joka ei ollut kieltä. Tai oli runoilijoiden omaa visuaalista kieltä. Sillä lailla kieli kommunikoi tai ei kommunikoi riippuen ihmisistä.

Sitten voi miettiä vaikka sitä, mitä vauvan kertovat jokellessaan. Tai minä kykenen kertomaan mitä Lenni-kissa kertoo korvillaan ja hännällään. Lenni on sellainen kissa joka ei puhu. Kun se on autuaassa tilassa, se painaa kyntensä sisään päin ja tassuja nyrkkiin ja ojentelee niitä. Kehräyskone on aloittanut murinansa jo aiemmin. Silloin ihminen saa silittää sen pehmeää ja silkkistä vatsaa. Muuten ei saa: se ottaa ihmiskäden suuhunsa ja uhkaa puraista.

Kissa on erillinen otus, se ei ole ihminen, mutta kyllä meillä on tarve keskustella myös ilman ihmiskieltä. Sellaisia otuksia joita asuu ympärillä on paljon. Ennen kuin lumisade alkoi kolme neljä päivää sitten tintit ja varpuset tulivat tirskuttamaan parvekkeelle. Tietysti kävi niin, että talipallot loppuivat lähikaupasta. Ihmisille tuli kiire lähteä etsimään linnunruokaa.

Se että olisiko annettava ruokaa koko ajan on hankala juttu. Kissa ainakin rupeaa lihomaan jos niin tekee. Pihalintujen suhteen asia on eri, koska nyt on paljon variksia, harakoita ja naakkoja. Kyllä ne tarmokkaasti syövät suuhunsa kaikki ruuanjätteet joita ihmiset heittelevät pihalle, mutta on kamala ajatus, että tulevat nielaisseeksi samalla muovia. Se ei sula naakankaan vatsassa. Että pärjäävätkö tintit noille varis-linnuille? Sitä paitsi vastakkaisella katolla näkyy kymmeniä ellei satoja puluja. Ei niitä ole ollut noin paljon edellisinä talvina.

Tietysti ovat myös kuvat. Noita piktogrammeja näkyy kaikkialla ja jo kivikaudelta. Käsittääkseni se viimeisin suuri luolamaalauspaikka on yli 40 000 vuotta vanha. Luola on suljettu, mutta sitä ennen siitä otettiin valokuvia ja tehtiin yksi video. Sen kun on nähnyt niin tietää että ne ihmiset ovat tunteneet erittäin hyvin saaliseläimensa ja myös ne jotka syövät ihmisiäkin. Niitä eläimiäkään ei enää ole.

Ihmisistä ei tiedä. Joidenkin ihmisten perimässä on neandertaalien dna-perimää. ”Ihmiset” ovat nykyään nimeltään homo sapiens, mutta ihmislajeja tiedetään olleen kokonainen pensaikko, eikä niitä saa enää mahtumaan lajipuihin. Niin kuin ei muitakaan eläimiä.

Jostakin luin ajat sitten, että yrittävät saada DNA:ta talteen Siperiasta löydettyjen mammutinpoikasten turkista tai hampaista ja käyttää elefanttien alkioita (?) hyväkseen. Sillä lailla saisivat sitten  uuden eläinlajin aikaiseksi. Vaikka ei luontoa tuolla tavoin pidä muutella, koska sopeutuminen ympäristöön uutena lajina ei todennäköisesti käy noin vain. Ilmaston muuttuminen ei ehkä tarkoita pelkästään lämpenemistä, vaan paikoin maa voi jäätyä.

Aronpuro alkaa julkaista Retron loppupuolella juhlarunoja. Yksi on Kemin kaupunginteatterin vihkiäisruno 22.11. 1980 (s.589), ajatuksena on: ”Synnyttäkää elämän kuva!”.  Elämän kuvia ovat juuri ne Jäämeren kalliopiirrokset.  Niissä on tärkeää se että maisemassa liikkuvat toiset eläimet ja niiden välinen suhde on ollut tärkein. Näin aika pian uusimman Ranskan luolan löytymisen jälkeen kirjan, jonka olivat koonneet niistä kuvista. Samalla luolasta oli tehty videonauha, joka on esitetty parikin kertaa myös Suomen televisiossa. Mutta sinne ei saa mennä, koska ihmisen hengityskin tuhoaisi ne kuvat.

Luin jostain, että Kemin kaupunki on jälleen kerran tahtonut lopettaa kaupungin tuen teatterille. Tuntuu kummalliselta. Kaupunki ei yksinkertaisesti voi kustantaa teatteria? Todennäköisesti valtionapu on pienentynyt. Kemistä on tainnut loppua teollisuus, eli siellä ei ole enää verotuloja. Teatteri on ihmisten viihdyttämistä varten. Se voisi olla myös jotain muuta. Se on ihmiskulttuurille tärkeä osa, teatteri.

Sitten Aronpuro alkaa miettiä ilmiötä nimeltä ”Kuka tahansa”. Kukatahansisuus on ilmeisesti olemassa. Tässä sen ilmeneminen kohdassa 17:
”Kukatahansisuudessani löysin löyhkävalmuskan, haistelin
sen valokaasun tuoksua.
Se toi elävänä mieleen Charles Baudelairen,
Henri Toulouse-Lautrecin Pariisin, Punaisen myllyn.
Kukatahansisuudessani keskustelin Kemijoen suistossa
löyhkävalmuskan kanssa.
Sieni muistutti kesästä kun lohen suku,
tonneittain kalaa kylki kyljessä,
tungeksi kutumatkalla
voimalaitostyömaan edessä.
                   the dimension of stillness.
                                            And the power over wild beast.”
(s. 624)
Aronpuron Retrossa liikutaan monissa paikoissa joissa olen ollut, joissakin vähän pitempäänkin. Olin joskus ystävän mökillä jossain Kuivaniemen ja Iin välimaastossa, joen rannalla. Siitä pohjoiseen taisi olla Kemi, sitten päädyin Tornioon. En tiedä milloin Kemijoki on valjastettu, mutta koskiosuudet on ostettu joko sodan aikana tai sen jälkeen köyhiltä joen varren asukkailta. Käsittääkseni niin meneteltiin kaikkien pohjoisen jokien valjastamisen kanssa. Ostajia olivat voimalaitosyhtiöt.

Villilohikanta on nykyään entistäänkin taantunut, kun esimerkiksi Tornion lohikantaa pienentävät kyttyrälohet. Vähiäkin lohia turistit pääsevät edelleen pyytämään. Saamelaiset saattavat jäädä ilman saalista. Näin siellä Iin tuntumassa pienen ja tumman joen varren tiellä poron jolkuttelevan.

Joki oli suosta värjääntynyt. Ehkä siellä oli turvetyömaa ja hakkuuaukioita. Se pieni talo näytti jonkun perheen kotitalolta. Siinä oli ulkorakennuksessa navetta ja ulkokäymälä, joka oli ylhäällä navetan kattoparrujen tasalla. Kaikki oli paljon pienempää kuin muutaman sadan kilometrin päässä etelässä, jossa olin yleensä ollut kesiäni. Matkaa kauppaan oli noin 15 kilometriä yhteen suuntaan.

Kaikki merkitsee jotain. Se on merkillisintä. Aronpuron osaston ”Tuumia” motto on:
”Merkillä ja jumaluudella on sama syntymäaika ja -paikka. Merkin aikakausi on pohjimmiltaan teologinen.” (Derrida) Motto on sivulla 641. Tuumimisesta ei silti tule teologiaa.

Aronpuro on edelleen elävien kirjoissa. Viimeksi hän suomensi ennen suomentamattoman Sebaldin teoksen, ”Luonnon mukaan” (ntamo, 1988/2022) kirjailijan varhaiskaudelta. Edelliset Sebaldit on suomentanut Oili Suominen. Kirja on Sebaldin ensimmäinen ja lyriikkaa.  Kirja on hankittava ja luettava.