Interludum

Huomasin sattumalta että jazz-radiossa on tänään Raoul Björkenheim, joten se soi nyt taustalla. Muistan sen kerran kun olen kuunnellut häntä livenä oikein hyvin. Tarkoitus oli siis vain pysähtyä vähäksi aikaa Seinäjoen teatteriin kuuntelemaan jameja. Musiikki kuului hyvin ja selvästi jo ala-aulaan. Pidin kädet korvilla ja menin yläkertaan. En ole ikinä kokenut aivan niin lujaa viimaa, semmoista joka tuntui oikein puhurilta. Sen se musiikki synnytti.

Björkenheimin olemassaolon tiesin, Orisbergin kartanosta ehkä. En ollut ikinä käynyt siellä, vaikka päätieltä sinne meneekin viitta ja tiesin että siellä on oleillut esimerkiksi Taina Elg, ehkä. Ja että siellä ammutaan syksyisin fasaaneja. Björkenheimilla oli varmaan silloin sen teatterikeikan aikaan päällä vielä Sturm und Drang-kautensa.

Nuorten pitää soittaa lujaa. Varmaan kuuloni meni askeleen alas niiden jamien aikana. Se ei ollut huonoa musiikkia tietenkään. Kyllä se oli aivan oikeaa jazzia ja se on aina hyvää ja livenä sitä ei juuri kuule nykyään. Ehdollistuin jazzille jo 50-luvun lopulla, niin että se on pysynyt. Ilman Pori Jazzia niin ei olisi käynyt se, kausi olisi ehkä mennyt ohi.

Nyt tämä tulee illalla suorana, mutta sen saa kuullakseen jo nyt, mikä on ihanteellista. Tässä koneessa on aika hyvä ääni. Periaatteessa olen kyllä sitä mieltä että vähän huonompikin äänisysteemi, rahinat ja muut, voivat tehdä kuuntelusta yhtä hyvää.  Rahina saa terottamaan kuuloa. Ja jamit ovat parhaimmillaan savuisessa kapakassa vaikka Porin Itäpuistossa tai Otavassa. Ensimmäisistä kokemuksista on todella kauan. Olin ehkä 17-18-vuotias, mutta jazzareita olin sitten puuhaamassa muiden kavereiden mukana vuoden kaksi myöhemmin.  Tänään kuitenkin Björkenheim soittaa kitaraa. Seuraavaksi tulee John Coltranen biisi.

Musiikki vie hyvin helposti vuosikymmenten taakse. Tuskin pystyn kertomaan edes itselleni, mitä olen kuullut mutta paljon. Perheestä jazzin ei ole hurahtanut kuin minä ja neljä vuotta vanhempi serkkuni. Serkku eli sellaista elämää että meni jo ajat sitten kuolemaan. Sitä olen itsekseni pitänyt epäreiluna, siis kuolemista, ja ihan turhaan. En ole oikeastaan tavannut toista ihmistä jolla olisi ollut niin suora suhde elävään musiikkiin. Soitti se itsekin vetopasuunaa nuorena. Huomasin jo nuorena että tämmöisiä ei voi kertoa muille. Oikeastaan on parasta vain olla omissa oloissaan ja kuunnella. Nuorempana oli tärkeämpää svengi, nyt seuraan enemmän sävelkulkuja. Björkenheim on pahuksen hyvä kitaristi.

Mutta asiani on nyt muun muassa ihmetellä kirjoittajia nimeltä Pekka Turunen. Yksi on kirjoittanut kirjan nimeltä ”Kylmää rauhaa” (Atena 2022) ja toinen ”Kun sota on ohi - when war is over” Parvs 2020. Törmäsin samana päivänä kahteen eri Pekka Turuseen. Ensimmäiseksi kirjaa ”Kylmää rauhaa” esiteltiin Kalle Haatasen radio-ohjelmassa (joita jostain syystä pitää ruveta kutsumaan podcastiksi vaikka aivan hyvin voitaisiin puhua Ylen radiokanavista, en oikein ymmärrä muutosta) ja sitten luin Pasi Pikkupeuran pitkää matkaesseetä Kaltiosta (pohjoinen kulttuurilehti) ja siinä mainittiin Parvs’n kustantama kirja ”Kun sota on ohi”. Tuon kirjan kirjoittaja on ”käynyt läpi Itämeren ympäristön militäärikohteita: bunkkereita, kasarmeja, hangaareja. Jotkut rapistuvat rauhassa, joissakin on uutta elämää: kiipeilyseiniä, diskoja.” (Kaltio 5/2022)

Kuvaus sopii aika hyvin Andrei Tarkovskin leffaan nimeltä Stalker. Olen nähnyt joskus lyhyen dokumentin Stalkerin taloista ja maisemista ja sen maisemat ovat ainakin osin peräisin Tallinnan lähettyviltä. Tarkovski ei ollut romantikko elokuvaohjaajana, ennemminkin jonkun sortin mystikko, visuaalisesti hieno. Siis ne raunioituvat alueet ja Alue (Zona) eivät olleet kovin romanttisia paikkoja. Raunioita joihin tuli vesi sisään ja lainehti lattioilla.

Ohjelmassa haastateltiin vanhoja miehiä, jotka olivat mukana kuvauksissa. Voi olla että he eivät olleet ollenkaan niin hirveän vanhoja. Elämä miehitetyssä maassa oli ollut varmasti rankkaa.

Kaltio on hyvä kulttuurilehti. Asun semmoisessa kaupungissa jossa ei kulttuurilehtiä voi ostaa lukeakseen. Kirjastossa niitä olisi, mutta entä sitten kun pitäisi tarkistaa joku yksityiskohta? Nyt huomasin että Pasi Pikkupeuran matkajuttua ei ollut mukana nettilehdessä. Tämä tarkoittaa siis, että lehti on parasta tilata. Pikkupeura on ennenkin kirjoittanut matkoiltaan. Hän osaa puhua venäjää, joten hän on tullut tuntemaan paljon ihmisiä juuri tuolta Itämeren ympäristöstä.

Niin kuitenkin esseen mittaan käy, että Pikkupeura tulee kulkeneeksi aikamoisen kierroksen. Hän tuntuu löytävän paljon ainutlaatuista kulttuurihistoriaa. Keskeinen kaupunki on Itä-Latvian Daugavpils. Siellä on Mark Rothko Art Centre (”jonka kaikki taulut ovat jäljennöksiä”). Maailmankuulu oregonilainen kuvataiteilija on kaupungista (alueelta) kotoisin, muutti vanhempiensa mukana  Daugavpilsistä Amerikkaan jo vuonna 1903. Pikkupeura käy haastattelemassa rovaniemeläisiä kuvataiteilijoita ja kysyy heidän käsitystään Mark Rothkosta:
”Jonkun mielestä työt eivät olleet abstrakteja ollenkaan. Jonkun mielestä värit olivat ’suoraan tuubista’. Jonkun mielestä näin ei suinkaan ollut. Vapaassa Taidekoulussa opiskellut ystäväni  kertoi Rothkon olleen heidän laitoksessaan ’jumalasta seuraava’. Väitti myös koulun olleen CIA:n hanke, nimesi myös kaksi opettajaa tässä yhteydessä. Molemmat ovat jo kuolleet, eikä minulla ole aikaa alkaa CIA:n metkuja selvittää.”

Sitten Pikkupeura alkaa miettiä Venäjää ja sen taiteita,  niiden suhdetta johonkin syvempään kulttuuriseen ilmeeseen:

”Mädän Lännen vieroksumisella on sinänsä Venäjällä Putinia ja sosialismia vanhemmat juuret. Esimerkiksi Leo Tolstoin mielestä Shakespeare oli veristä hourailua ja impressionismi degeneroitunutta töhertelyä.”

Viittauksena on Chesłlaw Miłosz’in opus Vangittu mieli. Mutta Daugavpils on muuten kyllä ilmeisesti ollut ennen II maailmansotaa aikamoinen kulttuurinen sekamelska, kansallisuuksiakin on ollut vaikka mitä, siis raja-alue (Venäjä, Valko-Venäjä, Puola, Latvia, Liettua), mutta myös Venäjän juutalaisasutuksen tihentymä: ” Alueella asui 90% Venäjän ja 40% maailman juutalaisista.”

Suomeksi puhutaan Väinänlinnasta. Alueelta sai muuttaa pois vain erityisluvalla. Ehkä se on ollut sitten eräänlainen ghetto? Joka tapauksessa kulttuuri on ollut erittäin omaleimainen ja menetettiin sitten holokaustissa. Virolainen kirjailija ja semiootikko Valdur Mikita ajattelee itämerensuomalaisten alkukodin sijainneen Väinäjoen ja Emajoen väliselle alueelle.


Tämä nyt on jonkinlainen interludum. Olen suurinpiirtein lukenut Kari Aronpuron Retron läpi. Siinä pidellessäni painavaa kirjaa oli pakko ottaa sen lukemisessa tauko ja Kaltio oli vielä silloin osin lukematta. Se ei ole mitenkään ”vain” kulttuurilehti, vaan aika tuhti lukemisto vähän kaikenlaisista ilmiöistä. Lehti kannattaa hankkia itselleen!