Satunnaisesti ilman ihmisseuraa muutaman päivän. Lenni kyllä puolustaa. Meillä oli eilen illalla hätätilanne: huoneen läpi pörräsi tavattoman vihainen ampiainen. Se oli luultavasti eniten ärsyyntynyt siitä, että joka yrityksellään lentää valoon se törmäsi läpinäkyvään esteeseen. Ehkä se oli niin nuori amppari, että se ei vielä tiennyt mitä on lasi.
Mutta: minä ja Lenni olimme hyvä pari: se kuuli että jotain on sohvan takana ja minä kysyin siltä että onko siellä se amppari, vastaukseksi Lenni juoksutti, siis aivan selvästi ohjasi kohti minua, ampparin sieltä sohvan alta ja minä avasin oven. Se pääsi lentämään ulos ja minä annoin Lennille kermaa siitä hyvästä ja silityksiä.
Löydättekö ampiaisen kuvasta?
Mökillä meillä oli viimeisinä aikoina vähän isompi dilemma: ei ollut ampiaisia, vaan herhiläisiä. Herhiläisten hätisteleminen vaati kahden ihmisen läsnäoloa ja saumatonta yhteistyötä. Sitä ei oltu saatu harjoitelluksi ennen ja kattilat ja astiat kolisivat alas pöydiltä ja astiahyllyistä. Silloinen kissa oli jonkun kaverin hoidossa kaupungissa. Mökki on varmaan herhiläisten ja kyiden kotina nyt.
Lenni ei ole resuisessa elämässään päässyt todennäköisesti ikinä saanut olla vapaa, joten tuskin mökkielämä olisi sille kovin turvallinen. Meillä oli aikoinaan vahva ja lihava puolipersialainen nimeltä Allu, joka kuumana päivänä osasi odottaa käärmeiden marssia ihmisten saunapolulta järveen. Se söi ne kaikki. Sitten se sulatteli niitä päiväkausia. Käärmeitä tuli jonossa ainakin yhdeksän kun katselin verannalta sitä ohimarssia.
Lenni ehkä saisi kyyn pois päiviltä, mutta otus saattaisi ehtiä pistää. Metsät on sieltä jo hakattu pois, niin että tuskin siellä enää pöllöjä on. Huuhkaja nappaisi kaupunkikissan pois kuleksimasta heti. Yksi korppi siellä asuu ja elää ja sillä on todennäköisesti ikävä minua, koska puhuin sen kanssa. Mutta se taatusti hätyyttäisi Lennin tiehensä ja kissaparka eksyisi ja kuolisi sitten pois. Lenni ei edes puhu, koska se ei ole ilmeisesti ikinä tavannut ihmistä jonka kanssa kannattaisi yrittää mitään kommunikaatiota. Se kyllä itkee jos toinen huushollin ihmisistä on poissa, seisoo ulko-oven edessä ja naukuu, mutta ei mitään sievää miau-ääntä, vaan rahisevaa kurkkuääntä.
Olen siis, luen ja mietin, soitan musiikkia stereoilla. Löysin kirjastosta sähkökirjan, Colson Whitehead: Harlem Shuffle (suom. Markku Päkkilä, Otava, 2021) ja musiikkia kasetilta, Miles Davisiä joltain Porin konsertilta äänitettyä vuodelta 1984. Olen miettinyt tuota Colson Whiteheadia, koska olen lukenut häneltä aiemmin Nickelin pojat (2019) ja Balladi John Henrystä (2002/2022). Whitehead on suht. nuori, musta amerikkalaiskirjailija (s. 1969) ja hän tuntuu osaavan asettua entisten sukupolvien elämää kuuntelemaan ja tutkimaan. Harlem Shuffle on osittain koominen, siis hauskakin, mutta jollain todella vinolla tavalla. Tässä kerrotaan Haarlemin rikollisista.
Näyttämönä on New Yorkin Haarlem, aika paikantuu sillä tavalla että presidentti Kennedy on ottanut käsittelyynsä rasismin vastaiset lait. En muista minä vuonna Martin Luther King tuli Washingtoniin vaatimaan unelmansa toteuttamista (I have a dream!), mutta taisi olla Kennedyn presidentti-vuosina. Olen kuullut kyllä John Kennedyn pyrkimyksistä saada kansalaisoikeuslait kuntoon silloin 1960-luvun alkuvuosina. Ja niistä vuosista Harlem Shuffle kertoo.
Ajoin siitä ohi isoisän kanssa autolla vuonna 1969 ja hän sanoi että tuonne ei sitten kannata mennä ja että siellä oli 1930-luvulla suomalaisten Haali. Paljon myöhemmin isoisän veli tuli käymään Suomessa yhtenä kesänä isoäidin luo, pää siteissä, mutta paranemaan päin. Joku siellä Harlemissa oli pysäyttänyt hänen kaaransa ja vetänyt hänet ulos, jolloin leuka oli murtunut. Teutori (se isosetä) sanoi että hän on aina elänyt ystävällisissä väleissä mustien kanssa jo senkin takia, että se Haali oli siellä ja se oli suomalaisten kokoontumispaikka. Koko sen kesän Teutori toisteli, että kun hän on lapsillekin opettanut että ihmisten ihonvärillä ei ole mitään väliä. Hän oli siinä vaiheessa ehkä noin 70-vuotias, vähän yli ja oli melkein koko ikänsä asunu Amerikassa.
En ole vielä lukenut Whiteheadin tätä uusinta suomennettua kirjaa loppuun, mutta suomalaisten haalia ei ole mainittu. Olen itse käynyt kylässä siellä syyskuussa 1971 keskellä yötä, siinä 125. kadulla. Sotkuista, viinakauppa oli siinä kulmassa ja joitain ihmisiä huojui ohi. Mustien tapaamispaikka Apollo oli kadun toisella puolen, mutta oli arki-ilta eikä ihmisiä ollut paljon. Olisi kuulemma kannattanut tulla lauantaina. Siellä ollaan siinä Whiteheadin kirjassa. En ole varma milloin Miles Davis on siellä soittanut, mutta olisi hyvin voinut soittaa vuonna 1971, Apollo oli uuden jazzin kantapaikka. Olisivatko ne päästäneet valkoisia ihmisiä sisään?
Mutta tämä on ehdottomasti hyvä tapa lukea Whiteheadia. Siis luukuttaa hyvää jazzia, niin että kissakin herää nojatuolista. Muistaa se kaukainen lämmin syyskuun yö. Kukaan ei pysähtynyt puhumaan varta vasten meidän valkolaisten kanssa. Ehkä me näytimme liikaa turisteilta? Kaverini oli tanskalainen ja minä suomalainen, olimme lähdössä takaisin vanhaan maahan. Näytimme suhteellisen köyhiltä, niin että tuskin meiltä olisi rahaa saanut. Ehkä Teutorin olisi pitänyt mennä Haarlemiin metrolla niin kuin mekin? Mutta Teutorin mutina pysyi kyllä muistissani kauan. Tapasin hänet vasta joskus 1970-luvun loppupuolella. En kertonut omasta metromatkastani Harlemiin.
Mutta olin Amerikassa nähnyt sen verran köyhyyttä ja surkeutta että ei meistä pohjois-eurooppalaisista oikein saanut turisteja ja sitä paitsi olimme vain vähän aikaa käymässä. Osattomuus näkyi ja slummit olivat asumiskelvottomassa kunnossa. Ei Haarlemissa valkoihoisia näkynyt. Lähdettiin pois sieltä keskikaupungille ja kämpille ja ruvettiin puhumaan, että on meillä aika paljon paremmin. Silloin 1971 ei ehkä absoluuttista köyhyyttä enää ollut sen paremmin Tanskassa kuin Suomessakaan? En ole kyllä varma. Käsittääkseni vielä 1970-luvullakin Suomesta muutti ihmisiä töihin Ruotsiin. Tanskasta köyhempää väkeä muutti Länsi-Saksaan tai Etelä-Ruotsiin.
Mutta Pohjois-Amerikan musta musiikki on kerta kaikkiaan hurjaa. Mustat muusikot ovat bluesista asti olleet aika suvereeneja. Ja kuvittelin mielessäni sitä 1960-luvun Haarlemia lukiessani Whiteheadia. Vaikeaa on ollut suomentajalla, koska mustien puhuma englanti on usein vanhaa viktoriaanista englantia, Yhdysvaltain etelä-valtioista peräisin, ja siihen on sekoittunut orjiksi tuotujen ihmisten afrikkalainen intonaatio ja ehkä sanoja ja fraasejakin? Jostain sellaisesta muistelen Toni Morrisonin joskus kirjoittaneen tai puhuneen. Olen kuunnellut Morrisonin luentoja netistä joskus, hän on erinomainen puhuja ja hyvin selkeä.
Morrison kirjoittaa mustien Amerikasta samoin kuin Whitehead. Ei heissä muuten ole eroa, mutta Whitehead kirjoittaa esimerkiksi Nickelin pojissa poikakodeista, Morrison taas kertoo enemmän tytöistä. Morrison on Whiteheadiä edeltävän sukupolven johtavia kirjailijoita. Heitä minusta kannattaa lukea rinnakkain, mustan väestön oloista kertoo esimerkiksi Luoja lasta auttakoon (suom. Kaijamari Sivill, 2016). Aihe kummankin kirjailijan teoksissa on sama: rotusorto. Kun asuin Amerikassa, mustien ja muiden vähemmistöjen asuinalueita alettiin kutsua ghetto-nimityksellä, joka on käsittääkseni peräisin Euroopan juutalaisvainojen ajoilta. Kai ne sentään ovat ohi?
Tätä kirjoittaessani mietin kovasti viime viikon uutista, joka tuli Suomen Turusta ja sen yliopistosta (en tosin tiedä oliko tutkimuksessa mukana myös Åbo Academi). Sen mukaan opiskelijat eivät halua/jaksa lukea kirjoja. He ymmärtävät mikä tenttien funktio on (toivottavasti), mutta heidän mielestään tenttikirjoja on liian paljon. Lukutaidostahan on puhuttu jo jonkin aikaa, se on lipsumassa. Äidinkielen koulutodistuksista kirjallisuus on käsittääkseni pudonnut jo pois. Silti kirjoja on lukuohjelmissa. Lapset ja nuoret vain eivät noudata niitä. Jostain syystä lapset päästetään luokalta toiselle, vaikka perustaidoissa on selviä puutteita.
En tiedä mikä tällaiseen lukutaidon romahdukseen on syynä. Mutta tietenkin lukemaan oppii vain lukemalla. Tuosta Turun uutisesta tuli onneton olo. Netti tai edes elokuvat eivät mitenkään voi korvata ajatusprosesseja, mitä pitempi syventyminen kirjoihin tuo. Lapset ja nuoret eivät opi edes tuntemaan itseään, koska syvempi käsitys omasta kulttuurista ja kielestä puuttuu. Siitä ei tietenkään voi olla varma mitä Sokrates tarkoitti käskiessään että ”Tunne itsesi!”, mutta luulisin että hän sentään suhtautui lukemiseen positiivisesti.
Kun opetushallituksessa ja/tai ministeriössä on keksitty sana ”osaaminen”, niin mitä sillä tarkoitetaan? Tiedän kyllä että kengännauhojakin voi solmia myös nopeammalla tavalla kuin niin kuin kotona ja päiväkodissa opetettiin. Olen tavannut ihmisen, joka opetti sitä nopeampaa tapaa joskus ajat sitten. Siitä on kuulemma video netissä. Se käy niin, että nauhoista tehdään rusetti ja sitten se sidotaan yksinkertaisella solmulla yhteen. En kyllä käytä sitä, sormet eivät suostu tekemään rusettia tennarin nauhoista. Hyvä puoli tuossa rusetti-solmussa on se, että se on pitävämpi solmu kuin se äidin ja isän opettama.
Juutuin lukemaan hyllyssä jo vuoskymmeniä pölyyntynyttä kirjaa kesken siivouspäivän. Siinä Juhani Ihanus miettii myös ihmisen kasvamista ja erilaisia teitä siihen kasvuun. Ihmisen kasvuhan ei lopu ammatin saamiseen ja perheen perustamiseen vaan toivottavasti jatkuu koko eliniän. Tässä muutamia ajatuksia kirjallisuuden kyvystä kasvattaa:
”Tunnustamalla auliisti keinotekoisuutensa ja toden näköisyytensä kirjallisuuden kieli raivaa tietä konventioiden ja tapojen tyranniasta mielikuvituksen vapaavaltioon. Kirjallisuus on vapautta ja pakoa. Toisaalta lukija konstruoi tekstistä omiin toiveisiinsa ja puolustusmekanismeihinsa sopivia tulkintoja, toisaalta teksti tarjoaa lukijalle paitsi vapautta myös omia silmänlumeitaan ja manipulointejaan. Näihin sanamaailmoihin ei ole yhtä tulkinta-avainta. Tekstin kalvoon heijastuu väreilevä maailma ja kalvosta heijastuu kertojan värähtely maailmaan.” (Juhani Ihanus: Kauneus ja kuvotus. Gaudeamus, 1987)
Lapset olisi hyvä houkuttaa ja totuttaa lukemaan lapsuudenkodissa, ja rohkaista lukutaitoa lisää koulussa. Jos tämänpäivän lapset eivät lue tokkopa välittävät omia lapsiaankaan siihen opettaa.
VastaaPoistaElokuva ei tosiaankaan ole kirjan veroinen vaikka olisi omassa lajissaan miten hyvä.
Monissa blogeissa on nyt kirjoitettu ampiaisista. Juuri löysin vinkin ampiaisen piston lievitykseen; sekoita ruokasoodaa pieneen tilkkaan vettä ja sivele pistokohtaan. Mainiota että saitte vihaisen ampparin ohjatuksi ulos. Kivaa keskiviikkoa!
Rita, pitkästä aikaa! Minusta tuntuu että tämän päivän vanhemmat ovat nenä kiinni netissä itse. Mutta on kai se niin, että esimerkki ohjaa paremmin kuin opettaminen sormi pystyssä. Lapsiraukat!
VastaaPoistaMinä olen kyllä nenä kirjassa kiinni edelleen, mutta myös netissä, koska tietooneen ruudulla tekstiä saa suurennetuksi eivätkä silmät väsy. Sen lisäksi olen elokuvaentusiasti. Sille ei enää mahda mitään, koska olen ollut jo lukiolaisena elokuvakerhossa. Ja on olemassa elokuvia jotka ovat niin sanotusti elämää suurempia. Viime viikonloppuna katsoin varmaan kolmanteen tai neljänteen kertaan Louis Mallen Ilta Andren kanssa. Siinä kaksi teatteri-ihmistä, ohjaaja ja näyttelijä, istuvat ravintolassa illallisella ja kelaavat elämäänsä.
No: tuli juuri mieleen, että ampiainen olisi voinut pistää Lenniä nenään. Mutta tuo kissa on aika viisas kissa, se ei tee ihan mitä tahansa, vaikka välillä riehuukin kuin päätön. Saa se riehua, matot saa suoristetuksi kyllä. Minua pisti tuommoinen kevät-amppari muutama vuosi sitten ja käsivarsi paisui pesäpallomailaksi. Onneksi oli kotona kyypakkaus! Niillä on vahvaa myrkkyä keväällä.
Hyvä, että kissasi ei saanut neniinsä. Meidän porstuan seinään katon rajaan yksi ahkera ampiaisnaaras (engl.nimi paper wasp) rakensi pientä pesäänsä helmikuun lopussa, myöhäiskesällä siis, enkä raaskinut sitä häiritä vaimon ja naapurin rouvan hätäilyistä huolimatta. Sielu näyttää olevan entistä enemmän elämän puolella mitä vanhemmaksi tulee. Täällä ampiaisetkin ovat myrkyllisempiä kuin siellä teillä. Ei ottanut pesäänsä kuitenkaan käyttöön, ainakaan vielä. Lukemisesta puheenollen: Tuon sitaatin ensimmäisessä lauseessa olevaa sanaparia "toden näköisyytensä" luulin hetken kirjoitusvirheeksi, ennen kuin tajusin lauseen todellisen merkityksen. Silmän ja mielen yhteistoiminta ei toimi samalla tavalla kuin asuessa suomeen upotettuna. Toisaalta ehkä tekstiä tulee ymmärrettynä syvemmin, kun sen lukeminen on hitaampaa. Ehkä.
VastaaPoistaOi sinä Sulka Dionysioksen keväässä: ole tervetullut!
VastaaPoistaSitä jäin ihmettelemään, että kun siellä etelässä keskellä ei juuri mitään (siis maata) on ampiaisia. Miten ne ovat sinne päässeet? Sitä samaa reittiä kuin ihmisetkin 40 000 vuotta sitten? Vai ehkä 60 000 vuotta sitten? Ehkä ampparit ovat liftanneet lintujen kyydissä?
Siinä olet oikeassa että sielumieli on vanhemmiten enemmän elämän puolella, ainakin minun päässäni. Siellä ei juuri humise eivätkä modosta mongolialaista kurkkulaulua, koska minulla on reikä päässä ja siellä implantti. Alan kuulla aika hyvin. Valo senkun lisääntyy. Sitä en käsitä miten tulet toimeen näitä yltiöpäisiä vuodenaikoja täällä.
Ahaa. Siis naaras tekee pesän? Täällä ne ovat todenneet, että se pesä saattaa olla esimerkiksi tuolla tuommoisen rautatangon sisällä. Saumakohdissa on aina reikiä. Paperilta ne näyttävät aina.
Lapsena serkkuni (poika tietenkin) halusi tietää mitä sen paperin sisällä on ja tuli sieltä katonrajasta putoamalla alas mukanaan useampikin kiukkuinen amppari. Sen naaman toinen puoli turposi kamalaksi ja se kiidätettiin kylän dollarihymyllä Seinäjoen keskussairaalaan.
Serkku oli säikky muutaman viikon ja sitten alkoi vaihteeksi kiivetä puihin. Se sai aikaiseksi majan isoon koivuun meidän isän avustuksella. Serkku oli sotaorpo ja siksi kai isä kuskasi meitä sinne sukutaloon kesäisin.
En lue enää niin paljon kirjoja englanniksi kuin ennen. Sen sijaan lehtiä tulee netistä luetuksi. Ja kotikieli on englanti. Vaikuttaa siltä että Lenni-kissa ymmärtää kumpaakin kieltä. Ja: Whitehead on kirjoittamassa jatkoa Harlem-kirjaansa, joka on aikamoinen sukusaaga kaiken muun lisällä. Se pitäisi ehkä lukea englanniksi. Jazzin ja bluesin kieltä on taatusti vaikeaa suomentaa, vaikka tuo Harlem Shuffle olikin vetävä eikä kieli vähentänyt vauhtia.
Minusta on hauskaa että ei enää tarvitse olla nuori ja hölmö. Mutta ei tämä nyt aivan viisaudeksi ole muuttumassa. Harmillista.
Tota noin... Herhiläinen on ampiainen.
VastaaPoistaKalevi, joo, niin on.
VastaaPoistaSattui niin, että juuri sinä kesänä, kun niitä alkoi tulla ja kissat olivat hermoromahduksen partaalla niiden vuoksi, oli myös se kesä, jolloin liito-oravat lentelivät illansuussa siellä täällä. Ne maastoutuivat sateen jälkeen haavan kaarnaan ja ne näki suurista mustista silmistä, joihin sateen jälkeen aurinko osui.
Soitin siis kylältä, tarkemmin sanoen kirjastosta, yhdelle liito-orava spesialistille joka tuli käymään itsetehty oravanpesä kainalossaan. Se pantiin mäen syrjään juhlallisin menoin. Seuraavana keväänä pesä oli poissa. Oli sattunut niin, että pesä pantiin sukulaisen metsään. Nykyisellään sillä ei ollut enää väliä, koska metsää ei ole enää. Ei siellä mitään rajaa ollut.
Kysäisin niistä amppareista. Se sanoi että niitä on nyt tullut. Että niitä kutsutaan herhiläisiksi: ne ovat aggressiivisempia kuin ne pienemmät ja käski katsoa kirjastosta määritelmää. Siitä sanottiin että kiistelevät onko se sama vai eri suku, mutta että herhiläisiä ne ovat, ja ampparit joutuvat muuttamaan muualle kun ne isot tulevat.
Se kertoi myös että hyvä että saavat pääskyset ruokaa. Kysyin että mitä, ei meillä ollut pääskysiä. Se kertoi että sillä naapurikylällä on hiekkamonttuja ja törmäpääskyjä on vaikka kuinka paljon.
Nyt ei siitäkään ole väliä. Jos herhiläisiä olisikin, se korppi ne syö. Ja päivystäessään talon katolla se huvikseen joskus kopauttaa ihmisiä isolla nokallaan päähän. Mun mielestäni herhiläinen on hyvä sana, koska siitä tulee mieleen, ettei niiden lähelle kyllä kannata mennä. Kissat tulivat hulluksi niiden pörräämisestä.