2.7.23

Ahmatova-tiiliskivet ja helle

Anna Ahmatovasta: (1889-1966): ”Olen äänenne” ja ”Anna Ahmatovan elämä –  Aika ja runot”; Ahmatovan runojen suomennokset, graafinen suunnittelu, kuvankäsittely ja taitto © Anneli Heliö. On ollut kuukausia luennassa elämänkerta ja runot koko ajan. Suomentaja Anneli Heliö on ystävä virtuaalisesta maailmasta ja opiskellut samassa laitoksessa kuin minäkin. 

 
Nuo kaksi tiiliskiveä ilmestyivät keskellä pandemiaa (muistaakseni 2020-22), mutta työtä niiden kanssa suomentaja on tehnyt ainakin parikymmentä vuotta. Olen kirjojen mukana oppinut venäläisestä runoudesta paljon. Tavatonta sinnikkyyttä suomennostyön tekeminen on kyllä vaatinut. Arvostelua en kirjoita, koska venäläinen kirjallisuus on liian valtava kooltaan ja laadultaan. Jo nämä kaksi Heliön kirjaa ovat tiiliskiviä. Ensimmäinen on Ahmatovan runous, toinen hänen elämänkertansa. Suuria maailmoja!

 



Suomalaisilla on väistämättä oma käsityksensä Venäjästä ja venäläisyydestä, koska senniminen valtio sattuu sijaitsemaan Suomen itärajalla. Sitten:  venäläiset klassikot kuuluivat jokaisen lukevan nuoren ohjelmaan ainakin 1950-60-luvuilla. Pohja tuli osittain suomalaisen oppikoulun suomenopetuksen kautta, kotona saatettiin tukea lukemista. Useammin lukemista tuettiin kuin siitä moitittiin. Mutta kuulun suuriin ikäluokkiin: kun kasvoimme, pidettiin sivistystä tärkeänä. Sen ydin oli kulttuuri.


Kotona oli kirjoja. Käytin kaikki viikkorahani kirjoihin.  Se ei riittänyt, kun olin kirjaston lukenut,  oli päästävä kunnankirjastoon. Sinne ei ollut asiaa ennen kuin olin täyttänyt 12 vuotta. Jossain vaiheessa sekään ei riittänyt. Minulla oli kyllä oma jakkara Kangasalan pyöreän kirjakaupan nurkassa ja sain lukea siinä kirjoja. Kirjannälkä on ollut aikamoinen, koska kaupan myyjät näkivät, ettei rahaa ole tarpeeksi ja olisi saatava lukea. Olen siitä jakkarasta vieläkin kiitollinen.


Isän nuoruusaikojen ystävä Veikko Sinisalo kävi joskus kylässä. Ja kyseli mitä olin mieltä venäläisestä kirjallisuudesta. Olin ehkä 13-14-vuotias. Veikko-sedän kanssa juutuin kinaamaan siitä kumpi on parempi kirjailija, Tolstoi vai Dostojevski. Kina oli hyvä ja siitä seurasi sellainen oivallus että kirjoista voi olla eri mieltä ja perustellusti.  Pitää osata perustella!


Sitten oli vielä sivistysyliopistoja 1960-luvulla ja minä pääsin yhteen sellaiseen, Tampereen yliopistoon.  Ahmatova-suomentaja, Anneli Heliö, oli samassa oppilaitoksessa opiskelemassa kuin minäkin, muutamaa vuotta myöhemmin. Olin itse Draamastudion olemassaolon toisella vuosikurssilla. Tentit olivat yleisen kirjallisuustieteen alueelta, johon kuului näytelmäkirjallisuus. 

 

Kun aloitin oli vuosi 1965. On painotettava nimitystä sivistys sen ajan yliopistoista Suomessa. Tästä ajasta kertoo se että Draamastudiota ei ole enää olemassa.


Paljon myöhemmin luin suomennetut antiikin kreikkalaiset näytelmät. Kustannusyhtiö Teos otti asiakseen suomentaa ja varustaa huomautuksin, kartoin ja kuvin antiikin kulttuuria ja kirjallisuutta (2007, 2009: opukset antiikin kulttuurista yleensä, sitten Sofokles 2018 ja Euripides 2020). Tänä vuonna ilmoitettiin tulevaksi latinankielisen draaman komediankirjoittaja Plautuksen komedioita, mutta en ole vielä nähnyt ilmestyikö vai ei. Antiikin kirjallisuussarja on tavattoman tärkeä, koska niissä oli sanojen selitykset, valtioiden ja alueiden kartat ja historiat, aivan kaikki. 


Antiikin näytelmäkirjailijoita kutsuttiin runoilijoiksi. Niin kuin aina, tässä vaiheessa otan esille Aristoteleen runousopin, jonka ensimmäisen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta  Pentti Saarikoski suomentaa näin:
”Aiheenani on runous yleensä ja sen lajit, millainen vaikutus kullakin niistä on, miten juonen ainekset on järjestettävä, jotta sommittelu olisi hyvä, kuina moniin ja millaisiin osiin teos jakaantuu, sekä muita samaan tutkimusalaan kuuluvia kysymyksiä; luonnon järjestyksen mukaisesti aloittakaamme siitä, mikä on ensisijaista.
Eepos ja tragedia, samoin komedia ja dityrambi, enimmäkseen myös huilun- ja kitaransoitto ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyjä, mutta ne eroavat toisistaan kolmessa katsannossa, ne jäljittelevät erilaisin välinein, erilaisia kohteita tai eri tavalla.”
  (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski Otava 1967, II delfiinipainos 1982)

 
Anna Ahmatovan runot kuuluvat selvästi samaan kirjallisuuteen kuin muukin länsimainen kirjallisuus. Maiden välillä on tietenkin eroja. Voi ajatella että alkuperä olivat laulut ja tanssit, jotka ovat ehkä ihmiskunnan varhaisimpia kulttuurimuotoja. Lisäksi ovat tietenkin luolamaalaukset, joissa kuvitellaan silloista maailmaa, siis maalarien käsitykset eläimistä ja muista kohtaamisista.  Käsien punaiset painallukset luolien seinillä!


Heliön suomennos ilmestyi tärkeään aikaan. Venäläiset aloittivat vähän isomman sodan. Puhutaan siitä, että venäläinen yhteiskunta ei ole länsimainen demokratia. Länsimainen pitää ensin määritellä: siinä voidaan sanoa olevan muutama tärkeä saranavaihe, esimerkiksi 1400-luvun renessanssi ja sitten 1700-1800-luvun valistuksen aika. Mutta myös venäläinen kulttuuri on ollut sotaisan historiansa aikana kuitenkin myös selvästi kulttuurin yksi huippuja, erityisesti 1800-luvun klassinen kirjallisuus, teatteri ja musiikki, mutta myös 1900-luvun alun avantgarde. Pietari, entinen pääkaupunki, on Ahmatovan maisema ja  sen kaupungin idea tulee melkolailla suoraan Italian rakennustaiteesta.

Juuri nyt tuntuu siltä, että kulttuuri on kaiken aikaa elänyt eri tavalla ja eri aikoja kuin ympäröivä yhteiskunta. En tiedä miksi nimenomaan kulttuurin maailmassa toimineita piti vainota. Ehkä niin on kaikkialla muuallakin. Mutta tuntuu siltä että nimenomaan diktatuuri on yhteiskuntamuotona kaikkein vaarallisin ihmisille. Ilman kulttuuria ei voi sanoa että elämää oikeastaan onkaan, vaikka ihmiset näyttävätkin kävelevän ja pysähtelevän. Puhuvatkin toisilleen ja nauravat.


On hyvä että Heliö kirjoitti myös Ahmatovan elämänkerran, koska hänestä tuli kerralla venäläistä kulttuurihistoriaa elämäntyön myötä. Jostain syystä häntä ei teloitettu eikä vangittu. Diktaattoreilla on oikkunsa. Monet muut taiteilijat ja kirjailijat vangittiin ja tuhottiin.

 
Sitten: runot eivät pelkästään kuvita Anna Ahmatovan elämää vaan ne ovat osa venäläistä kulttuuria, joka koko ajan, vainottunakin, oli elossa. Jostain syystä runoilijat ja taiteilijat joutuivat 1800-1900-luvulla vankiloihin tai heidät teloitettiin, myös tsaarinaikaan. Sosialistinen kokeilu päätyi nopeasti diktatuuriksi. Diktatuurit taas eivät siedä poikkeamia ajattelustaan mikäli heillä sellaista on. 



Pyydän siis ihmisiä miettimään mistä puhutaan, kun puhutaan länsimaisesta sivistyksestä ja kulttuurista. Kesän voi oikein hyvin viettää parin mahtavan tiiliskivi-kirjan kanssa. Tärkeätä on, että ihmiset eivät tyydy pelkkään huteraan pintatietoon, vaan alkavat ajatella mikä on mitä.


Nuo mainitsemani kirjat löytyvät kirjastoista ja jos eivät löydy, niin niistä kannattaa vinkata kirjastonhoitajalle. Meillä on yleisiä kirjastoja, meillä ei vainota lukevia ihmisiä. Eikä tietenkään kirjailijoita, tutkijoita ja historioitsijoita, jotka antavat vähän enemmän tietoa siitä mitä on ollut ja mitä on. 


Sitä paitsi kirjastot ovat mukavia paikkoja helteellä. Kirjakaupoissakin on varmaan viileätä.

11 kommenttia:


  1. ripsamurunen

    jossakin muinaisessa ylen ykkösen kulttuurikuumessa ihmiset saivat kertoa,
    mimmoista kulttuuria he ovat viime aikoina kuluttaneet. vastauksissa oli tapahtumia laidasta laitaan, matista ja teposta puistofilosofian päiville. tulin todella iloiseksi ja toiveikkaaksi siitä, että korkeaa ja populaaria ei enää erotella samalla tavalla kuin ennen. siltä se kuitenkin vähän kuulosti, että kulttuurin suurkuluttajat ja ahmijat ovat pääosin yhteiskunnan hyväosaisia.

    kaikki olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän sitä mieltä, että ainakaan kulttuuria ja sivistystä ei kannata valjastaa puoluepolitiikan keppihevoseksi. kannattaisi jopa varoa, ettei poliitikko innostu kulttuurista.

    tiiliskivikirjoista puheenollen: kävin äskettäin kyläpaikassa, jossa tiiliskiviromaani tarkoitti angelika-romaanisarjaa. minullakin oli nuorena angelika-vaihe. kirjat pursuivat juonia, rakkautta, seksiä, himoa, onnenpotkuja ja puistattavia onettomuuksia. viettelevän kaunis, muistaakseni maalaisaatelin vähäisempiin haaroihin lukeutuva angelika oli tuhansien, ellei peräti satojen tuhansien naisten lempilukemista.


    VastaaPoista
  2. Tuo edellinen ei ollut oikeasti anonyymi, meri sen kirjoitti.

    Nyt kun näyttää siltä, että voin taas kommentoida blogia itsekin, niin mietin tuossa 1970-lukua, jolloin puolueet lehdissään näyttivät innostuvan hyvinä pitämistään kirjoista ja kertoivat siitä. En tiedä tuliko niistä kellekään hirmuisia ongelmia tai huonoa omaatuntoa tai katumusta, mutta ajattelin silloin niin kuin ajattelen nytkin,että puolueisiin kuuluu ihmisiä, jotka saattavat oikeasti pitää ylistämistään kirjoista.

    Jonkinasteisia kirjasotiakin meille tuli. Sen lisäksi aikaa pidettiin "suomettuneena" eli että Suomi kumartaa Neuvostoliittoon päin.

    Ahmatova-kirjoista, varsinkin siitä elämänkerrasta käy kyllä selvästi ilmi se, että Neuvostoliitossa kirjailijoita ohjattiin esimerkiksi olemalla julkaisematta heitä. Muun muassa Ahmatova köyhtyi eikä aika ajoin saanut edes tarpeeksi ruokaa, koska puolue valvoi kustantamoita. En tiedä olivatko kaikki valtion kustantamoita.

    Suomessa ei sentään ollut valtionkustantamoita, jotka saattaisivat valvoa kirjojen julkaisemista. Suomesta ei tullut Neuvostoliiton vasallia sillä tavoin kuin monista Itä-Euroopan maista tuli, koska Suomi ei ollut sosialistinen maa.

    Meillä on ollut ainakin ennen kovasti paljon lukevia ihmisiä. Kun on ihmetelty sitä, että lapset ja nuoret eivät enää lue, niin opettajat ja kasvatustieteilijät ovat siitä huolissaan siksi, että lukeminen lisäisi aivojen kapasiteettia ja kehittää ajattelukykyä jota elämässä tottavie tarvitaan. Pisa-arviointi osoittaa lukutaidon hekkenevän, samaa ilmeisesti valittavat myös opettajat tässä maassa. Ehkä siinä menee myös muita taitoja ohi. Mitenkähän on matematiikan laita? Hollannissa on asetettu jo kännykkäkielto kouluun, ehkä sellainen olisi tarpeen Suomessakin?

    Angelika-tiiliskiviä en kyllä tullut ikinä lukeneeksi lapsena tai nuorena. Siihen ei ollut aikaa. Eivät ne minun nuoruudessani olleet hirveän kovassa huudossa, oliko niitä edes suomennettukaan vielä. Minun tiiliskiveni olivat esimerkiksi Tolstoi ja Dostojevski joskus nuorena. Kotona ei painostettu lukemaan sitä tai tätä, sain valita itse. Koulussa luettiin Kalevala ja Seitsemän veljestä. Mutta koulua kävinkin 1950-60-luvulla.

    Se taisi olla vielä yhtenäiskulttuurin aikaa.

    VastaaPoista
  3. Tehtaankatu valvoi kustantamoita ja katsoi tehtäväkseen huomauttaa kaljapullon etiketistäkin. Suomesta tuli itsesensuurin luvattu maa. - kh

    VastaaPoista
  4. Kyllä sellaista varmaan oli. Se minkä hyväksi tehtiin asioita, mikäs se nimitys oli? Yleiset asiat? Yleinen etu?

    VastaaPoista
  5. Eiku "yleiset syyt"? Eikö, Kalevi?

    VastaaPoista
  6. Yleisillä syillä tarkoitetaan erityisesti Johannes Virolaisen juhannuspommia 1979. Kun SK: toimittaja kysyi Virolaiselta, miksi vaalivoittaja Kokoomusta ei kelpuutettu hallitukseen, kertoi Virolainen syynä olevan yleiset syyt, jotka jokainen käsittää, kun ottaa huomioon Suomen aseman. Tästä Kekkonen raivostui ja väitti Virolaisen tehneen tyhjiksi hänen saavutuksensa suomettomuuskeskustelun lopettamiseksi, mutta turhaan raivostui. Kekkosen mielestä Virolaisen lausunnolla ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Kekkosen oli pakko raivostua, koska Länsi-Saksa katsoi Virolaisen lausunnon uudeksi oireeksi suomettumisesta. Sellaista oli elämä YYA-Suomessa Tehtaankadun varjossa.

    VastaaPoista
  7. Jep. Juuri jotain tuommoista minä olin muistavinani! Kekkosella oli kavereita ja sitten joitakin ministereitä jotka eivät ehkä olleet niin paljon kavereita.

    VastaaPoista
  8. Blogspot ei tunnu hyväksyvän kaikin ajoin tekstiä nimellä. Niin että: tuo edellinen teksti oli minun, jonka tämä blogi on. Sitä edellinen oli Kalevin. Ei tässä muuten mitään, mutta vähän hassulta tuntuu kun tätä blogia on nyt pitänyt vuodesta 2008, muistaakseni.

    VastaaPoista
  9. Kyllä tämä blogi on muistaakseni hyväksynyt nimeni, mutta joskus laiskistun tai muuten väsyn viitsimättä kommentoida Google-tilin kautta. Eilen en muistanut panna nimimerkkiä tekstin perään. Avuliasta mahdollista kommentoijaa ajatellen on linkin käyttäminen.

    VastaaPoista
  10. Ei täällä ennen tarvinnut erikseen käydä hyväksymässä omaa nimimerkkiään ja kuvaansa. Tuo blogspot oli oma yhtiönsä jonka Google osti eikä sitten katsonut tarkemmin että miten se toimii. Esimerkiksi Kemppisen blogin kommentoijat ovat tätnykyä melkein järkiään anonyymeja. Mutta hyvä jos tiedät sentäs olevas sinä, Kalevi!

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista