Ahmatova-tiiliskivet ja helle

Anna Ahmatovasta: (1889-1966): ”Olen äänenne” ja ”Anna Ahmatovan elämä –  Aika ja runot”; Ahmatovan runojen suomennokset, graafinen suunnittelu, kuvankäsittely ja taitto © Anneli Heliö. On ollut kuukausia luennassa elämänkerta ja runot koko ajan. Suomentaja Anneli Heliö on ystävä virtuaalisesta maailmasta ja opiskellut samassa laitoksessa kuin minäkin. 

 
Nuo kaksi tiiliskiveä ilmestyivät keskellä pandemiaa (muistaakseni 2020-22), mutta työtä niiden kanssa suomentaja on tehnyt ainakin parikymmentä vuotta. Olen kirjojen mukana oppinut venäläisestä runoudesta paljon. Tavatonta sinnikkyyttä suomennostyön tekeminen on kyllä vaatinut. Arvostelua en kirjoita, koska venäläinen kirjallisuus on liian valtava kooltaan ja laadultaan. Jo nämä kaksi Heliön kirjaa ovat tiiliskiviä. Ensimmäinen on Ahmatovan runous, toinen hänen elämänkertansa. Suuria maailmoja!

 

Suomalaisilla on väistämättä oma käsityksensä Venäjästä ja venäläisyydestä, koska senniminen valtio sattuu sijaitsemaan Suomen itärajalla. Sitten:  venäläiset klassikot kuuluivat jokaisen lukevan nuoren ohjelmaan ainakin 1950-60-luvuilla. Pohja tuli osittain suomalaisen oppikoulun suomenopetuksen kautta, kotona saatettiin tukea lukemista. Useammin lukemista tuettiin kuin siitä moitittiin. Mutta kuulun suuriin ikäluokkiin: kun kasvoimme, pidettiin sivistystä tärkeänä. Sen ydin oli kulttuuri.

Kotona oli kirjoja. Käytin kaikki viikkorahani kirjoihin.  Se ei riittänyt, kun olin kirjaston lukenut,  oli päästävä kunnankirjastoon. Sinne ei ollut asiaa ennen kuin olin täyttänyt 12 vuotta. Jossain vaiheessa sekään ei riittänyt. Minulla oli kyllä oma jakkara Kangasalan pyöreän kirjakaupan nurkassa ja sain lukea siinä kirjoja. Kirjannälkä on ollut aikamoinen, koska kaupan myyjät näkivät, ettei rahaa ole tarpeeksi ja olisi saatava lukea. Olen siitä jakkarasta vieläkin kiitollinen.

Isän nuoruusaikojen ystävä Veikko Sinisalo kävi joskus kylässä. Ja kyseli mitä olin mieltä venäläisestä kirjallisuudesta. Olin ehkä 13-14-vuotias. Veikko-sedän kanssa juutuin kinaamaan siitä kumpi on parempi kirjailija, Tolstoi vai Dostojevski. Kina oli hyvä ja siitä seurasi sellainen oivallus että kirjoista voi olla eri mieltä ja perustellusti.  Pitää osata perustella!

Sitten oli vielä sivistysyliopistoja 1960-luvulla ja minä pääsin yhteen sellaiseen, Tampereen yliopistoon.  Ahmatova-suomentaja, Anneli Heliö, oli samassa oppilaitoksessa opiskelemassa kuin minäkin, muutamaa vuotta myöhemmin. Olin itse Draamastudion olemassaolon toisella vuosikurssilla. Tentit olivat yleisen kirjallisuustieteen alueelta, johon kuului näytelmäkirjallisuus. 

 

Kun aloitin oli vuosi 1965. On painotettava nimitystä sivistys sen ajan yliopistoista Suomessa. Tästä ajasta kertoo se että Draamastudiota ei ole enää olemassa.

Paljon myöhemmin luin suomennetut antiikin kreikkalaiset näytelmät. Kustannusyhtiö Teos otti asiakseen suomentaa ja varustaa huomautuksin, kartoin ja kuvin antiikin kulttuuria ja kirjallisuutta (2007, 2009: opukset antiikin kulttuurista yleensä, sitten Sofokles 2018 ja Euripides 2020). Tänä vuonna ilmoitettiin tulevaksi latinankielisen draaman komediankirjoittaja Plautuksen komedioita, mutta en ole vielä nähnyt ilmestyikö vai ei. Antiikin kirjallisuussarja on tavattoman tärkeä, koska niissä oli sanojen selitykset, valtioiden ja alueiden kartat ja historiat, aivan kaikki. 

Antiikin näytelmäkirjailijoita kutsuttiin runoilijoiksi. Niin kuin aina, tässä vaiheessa otan esille Aristoteleen runousopin, jonka ensimmäisen luvun kaksi ensimmäistä kappaletta  Pentti Saarikoski suomentaa näin:
”Aiheenani on runous yleensä ja sen lajit, millainen vaikutus kullakin niistä on, miten juonen ainekset on järjestettävä, jotta sommittelu olisi hyvä, kuina moniin ja millaisiin osiin teos jakaantuu, sekä muita samaan tutkimusalaan kuuluvia kysymyksiä; luonnon järjestyksen mukaisesti aloittakaamme siitä, mikä on ensisijaista.
Eepos ja tragedia, samoin komedia ja dityrambi, enimmäkseen myös huilun- ja kitaransoitto ovat kaikki yleisesti ottaen jäljittelyjä, mutta ne eroavat toisistaan kolmessa katsannossa, ne jäljittelevät erilaisin välinein, erilaisia kohteita tai eri tavalla.”  (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski Otava 1967, II delfiinipainos 1982)

 
Anna Ahmatovan runot kuuluvat selvästi samaan kirjallisuuteen kuin muukin länsimainen kirjallisuus. Maiden välillä on tietenkin eroja. Voi ajatella että alkuperä olivat laulut ja tanssit, jotka ovat ehkä ihmiskunnan varhaisimpia kulttuurimuotoja. Lisäksi ovat tietenkin luolamaalaukset, joissa kuvitellaan silloista maailmaa, siis maalarien käsitykset eläimistä ja muista kohtaamisista.  Käsien punaiset painallukset luolien seinillä!

Heliön suomennos ilmestyi tärkeään aikaan. Venäläiset aloittivat vähän isomman sodan. Puhutaan siitä, että venäläinen yhteiskunta ei ole länsimainen demokratia. Länsimainen pitää ensin määritellä: siinä voidaan sanoa olevan muutama tärkeä saranavaihe, esimerkiksi 1400-luvun renessanssi ja sitten 1700-1800-luvun valistuksen aika. Mutta myös venäläinen kulttuuri on ollut sotaisan historiansa aikana kuitenkin myös selvästi kulttuurin yksi huippuja, erityisesti 1800-luvun klassinen kirjallisuus, teatteri ja musiikki, mutta myös 1900-luvun alun avantgarde. Pietari, entinen pääkaupunki, on Ahmatovan maisema ja  sen kaupungin idea tulee melkolailla suoraan Italian rakennustaiteesta.

Juuri nyt tuntuu siltä, että kulttuuri on kaiken aikaa elänyt eri tavalla ja eri aikoja kuin ympäröivä yhteiskunta. En tiedä miksi nimenomaan kulttuurin maailmassa toimineita piti vainota. Ehkä niin on kaikkialla muuallakin. Mutta tuntuu siltä että nimenomaan diktatuuri on yhteiskuntamuotona kaikkein vaarallisin ihmisille. Ilman kulttuuria ei voi sanoa että elämää oikeastaan onkaan, vaikka ihmiset näyttävätkin kävelevän ja pysähtelevän. Puhuvatkin toisilleen ja nauravat.

On hyvä että Heliö kirjoitti myös Ahmatovan elämänkerran, koska hänestä tuli kerralla venäläistä kulttuurihistoriaa elämäntyön myötä. Jostain syystä häntä ei teloitettu eikä vangittu. Diktaattoreilla on oikkunsa. Monet muut taiteilijat ja kirjailijat vangittiin ja tuhottiin.

 
Sitten: runot eivät pelkästään kuvita Anna Ahmatovan elämää vaan ne ovat osa venäläistä kulttuuria, joka koko ajan, vainottunakin, oli elossa. Jostain syystä runoilijat ja taiteilijat joutuivat 1800-1900-luvulla vankiloihin tai heidät teloitettiin, myös tsaarinaikaan. Sosialistinen kokeilu päätyi nopeasti diktatuuriksi. Diktatuurit taas eivät siedä poikkeamia ajattelustaan mikäli heillä sellaista on. 

Pyydän siis ihmisiä miettimään mistä puhutaan, kun puhutaan länsimaisesta sivistyksestä ja kulttuurista. Kesän voi oikein hyvin viettää parin mahtavan tiiliskivi-kirjan kanssa. Tärkeätä on, että ihmiset eivät tyydy pelkkään huteraan pintatietoon, vaan alkavat ajatella mikä on mitä.

Nuo mainitsemani kirjat löytyvät kirjastoista ja jos eivät löydy, niin niistä kannattaa vinkata kirjastonhoitajalle. Meillä on yleisiä kirjastoja, meillä ei vainota lukevia ihmisiä. Eikä tietenkään kirjailijoita, tutkijoita ja historioitsijoita, jotka antavat vähän enemmän tietoa siitä mitä on ollut ja mitä on. 

Sitä paitsi kirjastot ovat mukavia paikkoja helteellä. Kirjakaupoissakin on varmaan viileätä.