Koppelo, Metso ja korpimetso

Olin taas matkalla. Olen ollut vähän väliä Tampereella suurimman osan elämääni. En asunut kaikkiaan kuin muutaman vuoden, mutta se on säilynyt tuttuna kaikesta huolimatta. Sielläkin rakennetaan. Olen nuorena kulkenut rautatieasemalta yliopistolle ja sieltä rinnettä alas Verkatehtaan vieritse Haarlan palatsin ohi Hämeenkadulle ja sieltä Siilinkarin kahvilaan tai Leivonpesään ja siitä kirjastoon hakemaan kirjoja (kirjasto on vaihtanut paikka, talo kyllä vielä on, mutta se on nyt jonkinlainen nuorisokeskus, sillä on nimikin, mutta en muista sitä), sitten kämpille jos onnistun välttämään Tillikan, kämppä oli Hämeenpuistossa. Siitä pääsisi nyt suoraan vastapäätä uuteen kaupunginkirjastoon, Metsoon, joka on hieno paikka, edelleen, vaikka se Muumilaakso ei ole enää kellarissa. Muumilaakso tuli paljon 1960-luvun jälkeen.

Vanhasta muistista oikaisen Keskustorin läpi Kauppakadulle. Sinne taakse jää vanhankirkon varjoon entinen kirjasto. Sen edessä on Aaltosen runoilija ja muusa. Hämeensillalle päin näkyvät Tampereen teatterin valot ja voin muistaa ja kuvitella sisällä kuhinan. Olen ollut siellä teatterissa jo joskus 1950-luvulla äidin kanssa. Muistan Eeva-Kaarina Volasen ja Sakari Puurusen, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Minä sain rauhassa katsella heitä. Aikuiset harvemmin kiinnittivät huomiota lapsiin.

Kun tuli sairaalasta kuulo-implanttileikkauksesta toukokuun loppupuolella, ajoin lapseni kanssa oikein autolla, ei ratikalla, TAYSista ja kerroin milloin Kauppakadulla ollut opiskelijatalo oli pystytetty. Se näytti olevan siellä vieläkin. Mentiin Taidemuseoon jossa oli Wäinö Aaltosen töiden näyttely.

En kuullut juuri mitään mitä lapsi sanoi. Piti vähän väliä pysähtyä ja kysyä mitä. Implantti aktivoitiin myöhemmin. Sitten kyllä kuulin heti. Päässä oli reikä ja siinä oli teippi päällä. Pää oli myös kuhmuinen ja on edelleen. Mutta nyt on paljon myöhemmin, silloin olivat vasta vaaleanvihreät lehdet lehdet siinä taidemuseon pensaissa. Linnut metelöivät.  Mentiin takaisin melkein samaa reittiä ja näytin lapselle sen runoilija ja muusa-veistoksen oikeassa koossa. Wäinö Aaltonen taisi dominoida julkista veistotaidetta Suomessa silloin 1930-50-luvuilla.

Nyt olin Tampereella pitkän ja sateisen päivän. Kun käyn säädöissä TAYSissa, lähden sieltä Tampereen uuteen kirjastoon Metsoon. Siellä on hieno lehtilukusali ja hiljaista kahinaa. Tuli sateenvarjopäivä kun aamulla kävelin junaan eikä pää saa kastua. Tulin katsoneeksi tarkkaan ikkunoita Kauppakadulla koska olin nähnyt jutun jonkun vanhemman kauniin talon remontista sillä kadulla. En muistanut mikä talo se oli, semmoinen jugend-talo, 4-5 -kerroksinen.

Mutta yhtä kaunis, mutta vähemmän koristeltu oli siinä niillä main. Satuin lukemaan Kauppakadulla olevasta galleriasta. Kritiikit ovat vähentyneet, maininta oli verkossa. Siinä kerrottiin että siellä oleva näyttely on juuri sinä päivänä viimeistä päivää auki vai oliko se seuraavana päivänä.  Galleria oli nimeltään Koppelo.

Se oli pikkuinen näyttelytila, joka jatkui kitiseviä ja natisevia portaita yläkertaan. Käsitin että galleria oli onkinut seinilleen lahjakkaat kaksi Jaanaa: Tuomiston ja Kankaan. Oli hieno pysähdys! En ehtinyt Metsoon, mutta pysähdys virkisti. Maalareiden värimaailmassa oli mielestäni ehdottomasti jotain samankaltaista kuin Inari Krohnin töissä. Niitä muistan katsoneeni pitkään ja hartaasti joskus vuosia sitten Kaustisen kamarimusiikkifestivaaleilla.

Krohnit olivat koulun näyttämötilan seinillä. Onkohan niitä kamarimusiikkifestareita enää? Kaustisilla asui tuttujakin, joita sillä lailla näki kerran vuodessa. En muista kuulleeni radiossakaan enää Kokkolan konsertteja.

Näyttelyn valvoja ei osannut sanoa kuinka vanha talo on, mutta ne puuportaat olivat todella vanhat. Talo vaikutti rapatulta tiilitalolta. Kyllä se reilun toistasataa vuotta vanha on varmasti. Gallerian nimi on Koppelo. Yritin ottaa kuvaa, mutta kamera väitti että oli liian pimeä.

Kun ratikka tuli, Tampere ei näytä edes kovin vanhalta enää. Ratikka teki kaupungista ehdottomasti arvokkaamman. Ja mukavamman. Aiemmin kesällä huomasin että kadun varrella oli ravintoloita ja niiden edessä oli pöytiä ja tuoleja joissa istui ihmisiä aivan kuin olisi jossain etelän kaupungissa. Ehkä se johtui kuumasta kesästä.  Ja ehkä ihmisillä oli kesäloma.  Ehkä ihmisten pitää ylipäänsä istua ulkoilmakahviloissa, jos ilmat kerran alkavat muuttua trooppisiksi?

Katsoin rannekelloani ja tajusin että on mentävä asemalle. Jalat olivat kipeät, niin kuin ne sateella ovat, mutta siitä selviää ainakin osaksi niin että vetää selkänsä suoraksi eikä purista sitä sateenvarjon sankaa niin kuin se olisi pelastusrengas.

Pidän siitä, että voi istua aseman penkillä tosikorkean katon alla ja seurata näyttöä jossa kerrottiin Riihimäelle jumiutuneista junista ja vetureiden vaihdosta. Melkein aina joku juna on myöhässä tai rikki. Mutta ihmiset ovat matkalla ja väistämättä eivät ole kiinni missään. Minullakin on vain reppuni ja matkalippu taskussa. Odottaminen on vapaata oloa.

Yhden tutun taiteilijan näköinen nainen istui siihen viereen ja kaivoi kassistaan oikein tuhdin salaattiastian ja rupesi antaumuksellisesti syömään. Olin syönyt voileivän Siilinkarilla, joten en kadehtinut. Taidat olla nälkäinen? Mmm, vastasi nainen ja kysyi haluanko vähän. Se pikkuinen ja laiha nainen söi sen kokonaan. Oli ollut Tampereella kokouksessa ja sitten menossa takaisin Helsinkiin. Kysyin häneltä kummassa paikassa hän asuu mieluummin, Tampereella vai Helsingissä. Tampereella kuulemma. Samaa mieltä. Mutta ovat ne aika erilaiset.

Viikonloppuna Tammerkoski oli tyhjätty vedestä. Oli kuva lehdessä. Kertoivat että siellä on pohjaa tarkistelemassa muutama arkeologi. Lehdessä ei näkynyt kuin pyörien ja skuuttien raatoja. Pariisissako se oli, jossa skuutit on kielletty?  Suomessa ei ole taidettu kieltää missään. Ne ovat todella vaarallisia huonokuuloisille ihmisille.

En kuule niitä nytkään, niiden suhahdus hukkuu melkein tyystin raivoavien yksityisautojen meluun. Olen ensimmäistä kertaa tajunnut, että normaalikuuloisten maailma on hirveän stressaava. Kärsin päänsärystä jatkuvasti, jos en yksinkertaisesti pane kuulokojeita pois päältä, kun on lähdettävä kaupungille. Täällä tulin asumaan lähelle aseman puistoa, mutta kaupunginisät olivat jo ehtineet saada piirretyksi reitin läpiajokadulle aivan asumani talon vierestä.

Kun soitin jollekin byrokraatille aiheesta, hän kertoi että hän jää eläkkeelle vuoden lopussa ja nyt läpiajokatu on päätetty, joten elämäntyö tuli tehdyksi. Virkamiehillä on on omituisia haluja niilläkin. Vaikka ei Vaasakaan ole huono kaupunki, täällä on hyvä kirjasto, uimahalli ja merenranta lisäksi.

Ai niin. Jossain Isonkyrön suljetun aseman lähettyvillä juna odotti vastaantulevaa, etelään menevää junaa. Silmäkulmastani näin jotain liikettä ruohikolla siinä muutaman metrin päässä. Siinä oli metso ja se tuijotti minua. Olin varmaan ainut, joka huomasi sen, tumman ison linnun. Katsokaa vaikka von Wrightin maalauksia: siinä on se korpimetso komeudessaan. Se katsoi ensin, en minä.  

En olisi huomannut sitä ellei sillä ollut tulipunaisina hohtavia silmiä. Se ei ollut tavallinen metso vaan teeren ja metson sekoitus. Tunsin että minua katsotaan. Niillä on nyt jo lisää poikasia kaikilla, mutta semmoinen tiedonsirpale oli von Wright-kirjassa, että korpimetsot eivät ehkä pysty tekemään poikasia.

Oli kyllä matka: gallerian nimi oli Koppelo ja tulisilmäinen korpimetso tuijotti radan vierestä. Ei siinä junia aseman vuoksi enää pysähdy. Linnut saavat olla. Tuskin siinä lähellä enää juuri ketään asuukaan. Ihmiset tarvitsevat toisiaan, mutta se korpimetso näytti yksinäiseltä.