Sebald, Rintala ja Grünewald - ja Lenni

Aika aloitti kiitonsa heti kun kalenteriin ei tarvitse panna juuri mitään merkintöjä enää. Jotain yhteistä tällä on ehkä senkin vuoksi että kirkkaiden ja lämpimien säiden jälkeen alkoivat sateet ja pimeys.  Tänä vuonna oli hyvä että sateiden pimeyden jälkeen seurasi poutapäiviä ja aurinko ilmaantui herättämään myöhemmin ja illat pimenivät.

Tänä aamuna Lenni-kissa on ollut ihmeissään siitä, mikä voima saa lehdet lentämään puusta. Se tarkisti ensimmäiseksi aamulla että kertakaikkiaan kaikista ikkunoista näkyy se sama voima. Kyllä se minustakin tuntuu voimallisemmalta tänä vuonna, siis tuuli. Ilmasto osoittaa tyytymättömyytensä ihmisille: mitä tahansa ei pitäisi tehdä. Mutta tehdään sittenkin. Tietäminen ei oikein onnistu. Seuraavaksi Lenni halusi nähdä miten vesi juoksee alas viemäristä suihkuhuoneessa. Katsoi minua ja katsoi sitä ritilää.

Koska Lenni ei ole pentu, sillä on todennäköisesti kaikki ne kyvyt mitä kissalla on. Se on yksi älykkäimmistä kissoistamme. Meillä on ollut viimeisten 54 vuoden aikana ehkä kymmenkunta kissaa. Luvusta voi päätellä että kato on ollut kuitenkin käynyt. Maalla asuessa kissat usein vain painuivat lähimmälle maatilalle, koska niiden ympäriltä löytyi elävää ruokaa. Yksi meni melko varmasti minkin ruuaksi, koska sitä etsiessäni minkki käveli vastaan, yhden toisen tappoi ihminen autollaan. Minkki käveli tien toista laitaa eikä pelännyt. Lähti kuitenkin siitä juoksemaan mutta tietä pitkin. Olin kuullut kauhutarinoita siitä että ne voivat käydä ihmisen kurkkuun kiinni ja että ne kokevat olevansa voittamattomia.

Sinänsä en ihmettele sitä. Ei kukaan halua olla häkkieläin.

Nyt on takana pitempi kirjamatka. Rupesin lukemaan W.G. Sebaldin pitkää runoa nimeltä Luonnon mukaan ( Palladium-kirjat & Ntamo 2022/Nach der Natur, 1988, suom. Kari Aronpuro) ja  aivan alku jo herätti. Tiesin mistä tässä on kysymys, olin lukenut tästä aiemminkin vaikka kuinka. Muistelin että ensimmäinen ottelu Grünewaldin kanssa oli hankala. Kun Paavo Rintala kirjoitti että ”Minä, Grünewald”, niin siinä oli nimeä myöten kestämistä että miten siinä elämässä käy. Maalarin viime vaiheessa rutto kulki kintereillä ja saavutti hänet vuonna 1528. Rintala kirjoittaa että tautia kutsuttiin Englannin ”hikikuumeeksi”, mutta ilmeisesti rutto on jollain lailla todistettu.

Sekä Sebald että Rintala käsittelevät Isenheimin alttarin maalausta, jota soviteltiin pitkään milloin kenenkin saksalaisen maalarin nimiin. Rintala kertoo että Grünewald oli käynyt stipendin saatuaan Italiassa tutkimassa renessanssia, mutta saattaa olla että ei käynyt. Muutenkin maalareille selvisi ajan mittaan millaisia maaleja oli hyvä käyttää ja myös millaisia asetelmia kirkkomaalauksiin on tapana maalata. Tärkeätä oli tietenkin että kuvat ovat ikonisia niin että kirkkoväki tietää mitä tarinoita raamatusta käydään läpi.

Rintalan ja Grünewaldin mielestä neitsyt Marian on oltava alttarimaalauksessa, mutta viimeisissä kuvissaan Grünewald halusi Maria Magdalenan. En ole taidehistorioitsija, joten en osaa vastata ikonografisiin kysymyksiin muutenkaan, mutta ajatus on sillä tavalla mielenkiintoinen, että siinä käännytään pyhistä kuvista aste maallisempaan suuntaan. Ylipäänsä Rintala seurailee 1400-1500-luvun maalaustaiteen historiaa. Rintala oli käynyt katsomassa Isenheimin alttaria, samoin oli Sebald ja aivan ilmeisesti siinä on jotain pysäyttävää.

Uskon kyllä millaisia kuvia taiteilija on maalannut ja varsinkin uskon taivaan mustuuteen, koska on varmasti ollut auringonpimennys vähintään. Valo häviää. Olen itse nähnyt yhden täydellisen auringonpimennyksen ja se taisi olla vuonna 1990 ja se näkyi ainakin Joensuun tienoilla. Linnut lopettivat laulunsa ja ilma oli purppuranpunainen, vähän ruskeampi sitä kun oli pimeimmillään joskus aamulla kello kolme. Grünewaldin taivas näyttää aivan mustalta. On siellä sentään joitakin ruskean sävyjä, joki virtaa siellä alhaalla ja vihertää. Sebaldin pitkän runon kansikuvan on tehnyt Marra Lampi, sävyt toistavat Grünewaldin Isenheimin alttarin värisävyjä. Kuva on sekatekniikkaa ja suluissa sanotaan että maalaus, tietysti kansi on valokuvattu ja Petri Nuutinen on valokuvaaja.

W.G. Sebald kuoli liian aikaisin. Hän syntyi 1944, päätyi Saksasta Englantiin 1970, jossa kuoli auto-onnettomuudessa 2001. En ollut tiennyt hänen kirjoittaneen runoja ennen kuin luin Kari Aronpuron suomentaneen tuon opuksen nimeltä Nach der Natur. Sitä vielä luen ja aivan ilmeisesti prosessi jatkuu.

Minulla on työpöydällä myös opus nimeltä Die Großen Maler: Altdeutsche Meister/Dürer, Grünewald, Holbein, Granach (Wissen Verlag München 1975), jossa on Italiassa painetut värikuvat teoksista. Olen nähnyt Italian renessanssin mestareita Italiassa ja  tunnistan sen, että Grünewald ei ollut keski-ajan maalareita, mutta ei myöskään renessanssin. Hän jäi jollain lailla siihen väliin.

Mutta kirkoista ihmiset eivät olleet jääneet paitsi missään nimessä. Päinvastoin: 1500-luvun alkupuolella on kuulunut jo mutinaa ja pienimuotoista nahistelua ynnä pahempiakin, koska Luther (Rintalan mukaan Paksu Hanhi, hanhi on saksaksi die Gans) ja hänen seuraajansa alkoivat saada valtaa Saksan seurakunnissa.

Rintalan kirjassa on työ ja tuska pysyä tarinan perässä, koska siinä käydään läpi lukemattomia ruhtinaskuntia, joissa aateliset ja kirkko keskustelivat siitä onko katolinen eli kaiken kansan kirkko oikeampi (siis teologisesti) kuin olisi reformoitu, jollaista aivan ilmeisesti jo ajateltiin. Semmoisen arveltiin olevan enemmän kaiken kansan kirkko. Kirkko oli hajoamassa toisin sanoen.

Euroopan kamalin uskonsota ikinä, 30-vuotinen, oli vuorossa vasta 1618-48, noin suunnilleen. Sen on täytynyt tuntua sekavalta ja ahdistavalta aikakaudelta. Ihmisten elinpiiri kuitenkin seurasi kirkkopyhiä ja niihin liittyviä rituaaleja. Rintala tuntuu ajattelevan Grünewaldin kuvakieltä ajankohdan historiallista natinaa vasten.  Muutos oli niin suuri että se tuntui kauan etukäteen.

Mutta Sebald kertoo myöhäisestä yöhetkestä taiteilijaveljesten Barthel ja Sebald Behamin kanssa kun Grünewald oli ratsastamassa työasioissaan Windsheimiin:

”Heidän kävellessään myöhään  yöhön
vielä värittömillä pelloilla veljekset kertoivat
Nürnbergissä oleskelleesta Thomas Müntzeristä,
joka oli hiljan mennyt Svaabian kautta Elsassiin,
Sveitsiin ja Schwarzwaldiin valmistelemaan kansannousua.
Sillä pasuunoista kuudes
on nyt huudossa ja kirjainparka
on päästettävä pedon kidasta.”
(W.G. Sebald: Luonnon mukaan, VII, s.31)