Eksymisen ylistys

Olen ollut jossain määrin Walter Benjaminin kirjoitusten lumouksessa muutaman kuukauden. Häntä kutsutaan filosofiksi, mutta ei häntä päästetty mihinkään virkaan koska hän oli juutalainen. Eikä väitöskirjaa hyväksytty missään. Hänen asuinmaansa oli Saksa ja vastaavia syrjintätapauksia on ollut Suomessakin 1930-luvulla. Niinpä Benjamin rupesi senttariksi. Nämä syrjimisjutut ovat myös nykypäivää vähän kaikkialla. Suurin syy tässä lähialueella liittyy varmaan jollain lailla Venäjän aloittamaan Ukrainan sotaan.  Sodat ovat tolkutonta tuhlausta sen lisäksi.

Aamulla kuuntelin ohjelman jossa Ylen 1:n toimittajat olivat tehneet puolen tunnin koosteen valkovenäläisistä pakolaisista Liettuassa. Tietenkin Valkovenäjällä on oma diktaattorinsa. Ihmiset yrittivät vuonna 2020 saada siihen maahan demokratiaa sen jälkeen kun Lukasenka tuli valituksi epärehellisissä vaaleissa. Diktaattori heitti valittajat vankilaan ja sitten he vapauduttuaan joutuivat pakenemaan omasta maastaan.

Syrjinnän ja virkakieltojen jälkeen on helppo supistaa edelleen kansalaisten oikeuksia. Tästä ei puhuta koskaan liian paljon. Luen myös uutta kirjallisuutta, jossa mietitään ihmisten olosuhteita ja elämänmenoa. Esseitä voisi suomentaa enemmän! Luulen että Benjaminissa kiehtoi se, että hän ei kirjoittanut mistään oppituolista käsin, vaan harppoi siellä täällä eri ilmiöiden keskellä niin kuin halusi ja onneksi hänen tekstejään säilyi.

Löysin kirjastosta amerikkalaisen Rebecca Solnitin tekstejä nimeltä Eksymisen kenttäopas (A Field Guide to Getting Lost,  2005, suom. Pauliina Vanhatalo 2020, S & S, painopaikka Liettua). Nimiösivun toisella puolen on lueteltu sitaatit, niiden kirjoittajat ja teosten suomalaispainosten ajat.

Minä kuljeskelen kirjastossa, paitsi silloin kun on kiire löytää joku tietty teos. Tässä juuri sitaattien kirjoittajat saivat kiinnostumaan:  John Keats, Henry David Thoreau, Virginia Woolf, Platon, Vladimir Nabokov, Karen Blixen, Dante Alighieri, F. Scott Fitzgerald, Herodotos ynnä Donald Rumsfeltin sitaatti Mika Ripatin 3.8.2011 kolumnista Ylen sivulla nimeltä ”Tiedän kuin tiedänkin”. Minusta tuo lista näyttää sen että kirjastoissa sopii vaellella.  Jää selvittämättä mitä Ripatti on kirjoittanut.

Rebecca Solnit on USA:ssa (lähinnä Länsirannikolla) elävä ihminen, jota päädyn kutsumaan vaeltajaksi. Syy on se, että olen asunut siellä Länsirannikolla ja kolunnut niitä vuorten juurikukkuloita ja välttynyt eksymiseltä ainoastaan sen takia että en ollut yksin ja sitä paitsi ymmärsin kyllä kunnioittaa myrskyä ja suuria puita aivan vaistomaisesti. Ne ovat niin valtavia ne puut, että pelkkä kaatuneen puun runko saattaa eksyttää vaellusreitiltä. Solnit kulki usein autiomaissa, jotka alkavat heti siitä Kalifornian rannikolta itään.

Tänään on myrsky tuolla ikkunan takana. Suomessa ovat katkenneet sähköt muutamilta tuhansilta suomalaisilta. Ei ole täältä vielä. Myrskyt ovat voimistuneet niin kuin muutkin luonnonilmiöt, koska ihminen on saanut aikaan ilmaston pahemman laatuisen muuttumisen. Sellaisen että eivät ne muinaiset dinosaurukset siihen pystyneet. Ne tappoi komeetta, joka ilmeisesti putosi Meksikon Jukataniin. Pieniä hiiren näköisiä otuksia, varhaisia nisäkkäitä ja lintuja jäi jäljelle. Viisas ihminen on onnistunut siinä missä valtavat dinosaurukset eivät. Ilmeisesti niiltäkään ei älyä ole puuttunut.

Solnit kirjoittaa kuljeskelustaan ja yhtä lailla kaikesta kirjallisuudesta, mitä hän sattuu löytämään. Aivan ensimmäisiltä sivuilta aloin aavistella että tämän kirjoittajan seurassa on hyvä olla. Niin oli. Hän siteeraa esimerkiksi Walter Benjaminia:
” Kyvyttömyys suunnistaa kaupungissa saattaa hyvin olla epäkiinnostavaa ja banaalia, eihän se edellytä kuin tietämättömyyttä. Mutta siihen, että eksyy kaupunkiin kuin metsään, vaaditaan aivan erilaista koulutusta.”  (Solnit s. 11)

Otin tuosta välistä pois vain sen tiedon että Walter Benjamin oli 1900-luvun filosofi-esseisti. Tiesin sen ja useimpien muidenkin on hyvä tietää se.  Olen itse oikein hyvä eksymään. En edes osaa lukea karttoja, mistä aiheutuu vähän väliä sotkuja. Mutta suomalaisessa metsässä en ole ikinä eksynyt. Nykyään asia voi olla toisin, koska maanomistajat ovat ruvenneet vetämään suoria ojia täydellisesti raiskatun metsän pinnalle, niin että suunnistaminen metsän omien vinkkien perusteella ei enää onnistu.  On hyvä pitää kompassia mukana, mutta sekin valitettavasti pyörii kuin hyrrä, koska metsänraiskaajat ovat nostaneet kiviä metsän pohjasta ja vanhassa kallioperässä voi olla metalleja.

Sonoran aavikolle kyllä jää, koska mittasuhteet muuttuvat siellä niin hurjasti että sieltä on vaikeaa löytää ulos. Valokin muuttuu, aavikoiden päällä on suolaa, joka heijastaa milloin mitäkin. Sen valkoisuuden keskeltä ihminen saattaa pudota rämeeseen tai suolaonkaloon. Ja jos ihmisillä ei ole tarpeeksi vettä mukanaan niin sinne jäävät. Solnit kertoo vakavista eksymisistä siltä ajalta kun valkonaamat valtasivat Amerikan mannerta. Karttoja ei ollut. Lännen valloittajien vankkurikaravaaneja jäi keskelle autiomaata.

Kaupungin ja n.k. luonnon välille jää ei-kenenkään maata, jonka eläimet löytävät:
”Eläinten näkökulmasta hylätyt esikaupunkimaisemat olivat muuttuneet vapaiksi vaeltamisen kentiksi. Lapset kuljeskelivat harvoin edes turvallisimmilla alueilla. Kun vanhemmat pelkäävät mahdollisia (ja todellisia, mutta harvinaisia) hirveyksiä, lapsilta riistetään tavalliset ihmeelliset kokemukset.  Itse uskon lapsuuden vaeltelun kehittäneen itseluottamustani, suuntavaistoani ja seikkailuntajuani, mielikuvitusta, tutkimisen intoa, kykyä eksyä vähän ja löytää tie takaisin. Saa nähdä, mitä seuraa kasvavan nykypolven pysyvästä kotiarestista.” (Ibid, s. 12)

Suomalaisen huomautus tuohon on tietenkin se, että koska meillä on n.k. jokamiehen oikeudet, niin tonttien rajat eivät ole niin näkyviä kuin Amerikan No Trespass-kylttien maailmassa.  Lapsiraukat. Kotiaresteista seuraa helposti esimerkiksi ylipaino.

Rebecca Solnit (s. 1961) on herättänyt huomioni aikaisemminkin. Seuraan usein amerikkalaista LitHub -sivustoa, joka käsittelee kirjallisuutta sen monella tapaa rönsyilevässä englanninkielisessä kulttuurilehdistössä, olen nähnyt hänen juttujaan myös Guardianissa, joka on brittilehti. Hän on aivan ilmeisesti senttari niin kuin minäkin. Senttareille on ominaista kulkeminen paikasta toiseen ja siksi voi puhua esimerkiksi eksymisen kartastosta. Parasta on eksyminen kirjastossa sellaisille hyllyille, joista ei ehkä ole ollut ennen tietoinen.

En tiedä mitään niin huimaa kuin se ajatus, että en saa ikinä elämäni mitassa luetuksi kaikkea kirjallisuutta. Senkin takia lasten kotiarestit ovat hirveä ajatus, samoin kuin se että meidän on tieten tahtoen aiheutettava ja jatkettava tätä nykyistä kuudetta joukkotuhoaaltoa: lapset eivät saa tilaisuutta löytää omia polkujaan ja kohta on liian myöhäistä. Ihminen on menettänyt itsesuojeluvaistonsa.

Mutta myös taiteen parista Solnit löytää etsimisen ja löytämisen ongelman. Esimerkkinä voi ajatella vaikka Yves Kleinin teosta nimeltä ”Hyppy tyhjyyteen” (Le Saut dans le Vide) vuodelta 1960. Solnit kirjoittaa:
 ”Siitä on jäljellä ainoastaan virallinen valokuva, jossa näkyy hiljainen pariisilaiskatu kivimuureineen, lehtipuita muurin yläpuolella ja joko mansardimalliselta muurinhrjalta tai muuriin päättyvän rakennuksen mansardikatolta hypännyt Klein. Hän ei putoa vaan hyppää ylöspäin.” (Ibid, s.205)

Olen kuullut tästä, ehkä nähnytkin sen valokuvan. Tottakai kuvataiteilija tahtoo oppia lentämään. Kuka ei tahtoisi!  Muistan ajatelleeni että jos se kuva on ollut jossain teosluettelossa, niin mitä siitä on ajateltava. Solnit ajattelee että Klein on ollut taipuvainen mystiikkaan ja miettii ”puhtaan tietoisuuden tyhjiötä”, näyttelyn aihetta. Tuo ilmaisu saa minut miettimään mikä olisi ”puhtaan järjen” kuva. Mitä sellaiset sanat tarkoittavat kuvataiteessa?

Kirjat ovat hyvää seuraa. Samoin jotkut elokuvat, kuvat seinillä joko virallisesti tai epävirallisesti. Solnit päätyi olemaan minulle ehkä jonkinlainen kanssavaeltaja muutaman viikon ajan. Ei ollut kiirettä mihinkään. Jään miettimään mitä ylipäänsä mystiikka tarkoittaa. Eri ihmisillä on erilainen kyky keskittyä, esimerkiksi? 

Lenni-kissa on tämän päivän ihmetellyt että mikä ne lehdet saa kiitämään ilmassa. Äkillinen myrskypuuska sai yhden vaahteranlehden syöksymään suoraan kissan naamalle. En ole nähnyt sen hyppäävän niin äkisti ja korkealle kuin sen lehden yllättämänä. Minähän leikin Lennin kanssa poninhäntä-lenksuilla ja narun päässä olevalla pienellä puupallolla, mutta vaahteranlehden lento oli paljon huimempaa. Ei sellaiseen ihminen pysty.

Kissa mietti selvästi että olisi harjoiteltava enemmän, etteivät sentään lehdet hyökkää niskaan. Lenni-raukka säpsähtelee vieläkin jos sen puoleen kumartuu ja silittää selkää. Siitä näkee että se on valmis hyppyyn.